Kai sitä aika moni meistä sisimmässään haaveilee jonkinlaisesta ydinperheidyllistä, ainakin nuorena ja rakastuneena. Unelmissa siintelee pellavapäiset lapset, omakotitalo, mökki ja arki täynnä pieniä rakkaudentekoja.
Entä sitten kun kaikki romahtaa kertaheitolla.

Epäilykset puolison uskottomuudesta osoittautuvat paljon laajemmaksi kokonaisuudeksi kuin olisit ikinä voinut kuvitella. Kokonaiseksi kaksoiselämäksi.

Perhe, jollainen vielä hetkeä aiemmin olitte olleet, tule enää koskaan palaamaan ennalleen. Tilanne avautuu sinulle hetki hetkeltä kirkkaammin ja käsität, että yhdessä ette voi enää jatkaa.

On vaikea kuvitella, että kaikki voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttua. Koko elämä keikahtaa päälaelleen, eikä mikään ole niin kuin luulit. Ajatuksia ja tunteita on vaikea koota sellaisiksi, että osaisit tehdä oikeat ja järkevät ratkaisut.

Yhtäkkiä alat myös käsittää asioita ja tilanteita menneisyydestä, jolloin jokin jäi vaivaamaan, mutta et ymmärtänyt mikä. Palaset alkavat loksahdella paikoilleen. Ihminen, jonka kanssa luulit olleesi läheisin kaikista, onkin täysin vieras. Tuntuu kuin aivan koko elämä olisi yhtäkkiä yhtä isoa valhetta.
Miten tästä ikinä pääsee enää jaloilleen?

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan. Vihaa, ikävää, turhautumista, epätoivoa ja entistä voimakkaampi rakkaus lapsia kohtaan.

Kaikki unelmat perheen yhteisistä reissuista ja pyhien vietoista pyyhitään hyökyaallon lailla pois. Niitä et tule koskaan saamaan, ja se tuntuu lohduttomalta. Vaikka löytäisit uuden kumppanin ja uuden rakkauden, se ei ikinä tule olemaan sama. Ei ole enää meitä, meidän lapsia, meidän perhettä.

Lasten takia sitä jaksaa alkaa uutta elämää rakentamaan. Haluaa tehdä ainakin omalta osaltaan kaiken niin hyvin kuin voi. Antaa rakkautta, huomiota ja niitä kokemuksia mitä suinkin vain pystyy. Ja yllättävän paljon sitä sitten loppujen lopuksi pystyy.

Päivä päivältä sitä jotenkin vain saa asiat sujumaan paremmin ja aina välillä osuu kohdalle valonpilkahduksiakin. Pieniä onnistumisia ja onnenhetkiä arjessa. Mutta syvällä sisimmässä kuitenkin pysyy alakulo, joka hetkittäin nousee pintaan ja muistuttaa olemassaolostaan. Niinä hetkinä olisi hyvä, jos lähellä olisi joku, jota rakastaa. Jos sellaisen vielä löytäisi, ja jos oppisi uudelleen luottamaan.”

Unelmanetsijä

— Team Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta.
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

15 vastausta artikkeliin “Kun kaikki menee uusiksi”

  • Surullinen keiju sanoo:

    Tämä voisi olla minun kynästäni sanasta sanaan. Surullista, että meitä on muitakin. Voimia kaikille kohtalontovereille. Elämä jatkuu, uskokaa vain. Tietty naivius ja usko rakkauteen saa tosin ison kolauksen.

  • Huonoisä sanoo:

    Niin tuttua. Arvet repeää. Ruuhkavuosien kanssa taistelua vaimon ja neljän lapsen kanssa. Raskasta oli mutta uskoin, että selvitään koska rakastin vaimoani ja uskoin tulevaan. Meillä oli suunnitelmia ja ajatuksia, mitä tehdään kun lapset kasvaa. Joitain oli toteutettukin ja niistä jäi niin kauniit ja lämpimät muistot, että vaikka arki oli raskasta, saatoin unelmoida uusista matkoista ja onnenhetkistä. Koska vaimoni oli väsynyt ja stressaantunut, sain järjestettyä sille Tukholman-risteilyn kaverinsa kanssa. Itse sain siitä suurta tyydytystä kun pystyin tarjoamaan rakkaalleni irtioton perhearjesta ja kiireestä. Tukholman päästä sitten tuli viesti, että oli pettänyt mua edellisiltana. Luulin vitsiksi. Eipä ollut. Mun maailma romahti. Olin edellisenä iltana katsellut jotain luontodokkaria Grand Canyonista ja haaveilin reissusta sinne rakkaan vaimoni kanssa. Kaikki romahti. Luin monta päivää artikkeleita pettämisestä ja siitä, kuinka pitää toimia. Aiemmin olin ollut täysin varma siitä, etten missään tapauksessa antaisi anteeksi. Annoin kuitenkin. Luottamukseni ei ollut enää sama. Toisaalta vaimo sanoi neljä kuukautta myöhemmin, että haluaa eron. Vaimo sanoi, että pettäminen oli hätähuuto. En ymmärtänyt.

    Eron jälkeen meni noin puoli vuotta ennen kuin aloin uskoa elämään uudemman kerran. Kävin pari kertaa ulkona erään upean ja ihanan naisen kanssa ja vaikka siitä ei mitään seurannutkaan, sain vahvasti uskoa tulevaan. Aloin myös nähdä parisuhteemme ongelmat toisessa valossa ja huomasin lopulta, että olinkin onnekas kun erosimme. Elämäni parani ja stressini loppui. En ollut huomannut stressiäni arjessa, koska kuvittelin sen olevan vain kiirettä ja väsymystä. En myöskään ollut nähnyt vaimossani virheitä, koska olin katsellut asiaa ruusunpunaisten lasien läpi.

    Nyt kun aikaa on kulunut ja tilanteet muuttuneet, olen kahden yhteisen lapsemme yksinhuoltaja enkä koe sitä lainkaan ongelmaksi. Lapset ovat jo teinejä ja pärjäävät hyvin päivät yksin kunhan vaan on ruokaa. Mun ei tarvii juosta päiväkodista niitä hakemasta ja viedä lääkäriin tai olla kotona kipeen lapsen kanssa. Mun elämä on aika helppoa. Lisäksi saan tehdä kaikki päätökset itse, määrään rahoistani ja menoistani eikä tule yllätyksiä (”ostin koiranpennun”) ja kun mulla on vapaaviikonloppu, saan tehdä, mitä haluan. Vapaita on joka toinen viikonloppu eikä niitä sen enempää tarvitsekaan. Sekin on jo oikein hyvä. Luonnollisesti olis tosi kiva jos löytyis se halailukumppani, ruokaseura, leffaseura, kävelykaveri, juttukaveri tai miksei -rakaskin.

    Summa summarum. Pettäminen sattuu. Siitä pääsee ajan kanssa yli ja niin kuin muutkin tuossa jo sanoivat, älä hosu, älä tee äkkinäisiä liikkeitä. Odota, malta. Ja lopuksi mun oma mielipide: Eroa. Luottamus oli ja meni, se ei palaa. Jos pettää kerran, sen tekee helpommin uudestaan. Voimia kaikille tämän kokeneille.

  • Kaikella on tarkoituksensa sanoo:

    Sivusta seuranneena pitkään erästä pettäjän touhua, tunsin erittäin huonoa oloa, vastemielisyyttä, tarvetta sylkäistä pettäjän päälle. Hänelläkin oli useita samaan aikaan, kotona perhe lapset ja luottava puoliso. Nyt kuitenkin oli löytänyt jostakin järkeä ja kertonut puolisolle. He eroavat, mutta toinen tod.näk jatkaa pettämistä, johon ylettyi sairauden mittakaava. Ehkä itse petettynä tunsin niin voimakkaita tuntemuksia. Omasta kokemuksesta voin sanoa, että kaikki pelot pärjäämisestä ym. Olivat turhia. Raskainta oli lapsen suru ja ikävä sekin kuitenkin vahvisti suhdetta lapsiin.

  • Kanssasisar sanoo:

    Voimia! Itsekkin sain tietää miehen uskottomuudesta jälkikäteen. Oli ollut naisia raskauden aikana, kun vauva syntynyt jopa 4 kk suhde kun oli 1,5 vuotias. Kaikki ensimmäisen 2 v aikana kun lapsi syntyi. Ei kuulemma kipinää ja nalkuttava akka eikä vauva-arki kiinnostanut. Naiset ja bilettäminen.

    Ei se usein vaihtamalla parane mutta persoonallisuushäiriö ja krooninen uskottomuus jo sellaista, että parempi olla yksin. Itse suren ettei toista lasta tulekaan ja niitä unelmia yhteisestä elämästä. Lapsi kasvaa ilman isää.

  • Petetty sanoo:

    Tämä tilanne on todella tapahtunut minulle juuri nyt. 2 viikkoa olen elänyt kuin sumussa. Koko ajan on vain paljastunut lisää. Tällä hetkellä tuntuu lasten puolesta vielä niin pahalta, että on vaikea nähdä tulevaisuutta positiivisena.

    • Kaikella on tarkoituksensa sanoo:

      Selviät siitä voimakkaana. Älä koskaan peitä keneltäkään, miksi erositte, sinulla ei ole syytä hävetä mitään eikä syytä edes suojella puolisoa. Sanotaan, että asiat pitää keskustella selviksi, mutta näin laajoissa pettämisissä on parempi kun etäännyttää pettäjä ja laittaa ammattilaiset hoitamaan kontaktit. Kun vuodet on kulunut ja elämä rauhoittunut voi olla keskustelun paikka jos siihen enää näkee tarvetta.

    • Saman kokemut sanoo:

      Reilu neljä vuotta sitten olin samassa tilanteessa. Älä missään nimessä tee hätiköityjä päätöksiä. Anna ajan kulua ja kuulostele itseäsi pystytkö jatkamaan miehesi kanssa vai et. Puhu; ystäville, äidille, kaikille ketkä vaan kuuntelee. Tunteiden sanottaminen selventää ajatuksia. Ja ota omaa aikaa jos mahdollista! Ja mieti voitko unohtaa. Tiedän pariskuntia ketkä ovat päättäneet jatkaa mutta luottamus nollissa pitkänkin ajan jälkeen.
      Itselläni meni n.4kk. Halusin yrittää jatkaa. Päätökset alkoi syntymään kun mies oli reissussa, lapset mummulassa ja minä vain omien ajatusten kanssa. Tajusin että pääsen kyllä pettämisestä yli mutta valehtelusta en ikinä. Nyt en vaihtaisi uudesta elämästä päivääkään pois. Onnellisesti sinkkuna kahden lapsen kanssa 🙂

  • Ehkä, mutta vajaa sanoo:

    Neljä vuotta sitten paljastui liittoni valheeksi. Kaikki romuttui. Nuorin lapsi oli alle vuoden. En ikinä olisi kyennyt uskomaan miehestä mitään sellaista. Olin varma, etten koskaan selviä.

    Nyt neljä vuotta myöhemmin en haikaile miehen perään. Ei liittomme ollut onnellinen alunperinkään… Olen onnellisempi omillani, huomasin sen hyvin pian eron jälkeen. Silti koen edelleen välillä pieniä haikeita hetkiä. Hetkiä, jolloin toivoisin sen toisen vanhemman olevan vierellä. Niin ilossa, kuin surussakin. En kaipaa rakkautta, en suhdetta, kaipaan toista vanhempaa.

    Onneksi välimme ovat kaikesta huolimatta hyvät, eivätkä lapset menettäneet erossa kumpaakaan vanhempansa. Voimme osallistua yhdessä lasten ensimmäisiin koulupäiviin ja muihin tärkeisiin tapahtumiin. Voimme lähettää kuvia hetkistä, jolloin ensimmäinen hammas irtoaa tai lapsi oppii polkemaan ilman apupyöriä. Ei se tietenkään ole täysin sama, mutta mikään ei koskaan korvaa sitä tunnetta, kun joku toinen on yhtä ylpeä pienestä ihmeestäsi.

    Aika parantaa, niin kliseistä kuin onkin!

  • anonyymi sanoo:

    Toivon sydämeni pohjasta voimia sinulle! Olen tuon saman kokenut yli 40v sitten eikä ole päivääkään ollut, ettei se mieleen olisi tullut. Me jatkoimme. Miehellä ei kuitenkaan ollut rohkeutta lähteä eikä minulla voimia. Näitten vuosien aikana olen usein ajatellut miten elämä olisi yksin lasten kanssa jatkunut. Sitä en kuitenkaan koskaan saa tietää. Ehkä kuitenkin olisi ollut parempi repäistä itsensä irti kerralla. Jospa siitä olisi jotenkin toipunut. Nyt en koskaan.

  • Saman kokenut sanoo:

    Oikein hätkähdin, kun luin. Kirjoitit aivan kuin minun elämästäni. Tuosta kaikesta on jo 15 vuotta. Kasvatin lapset aikuisiksi yksinhuoltajana ja keräilin itseäni kasaan. Päätin, etten katkeroidu, koska se vahingoittaisi vain itseäni. Päätin pitää kiinni hyvistä muistoista, olkoonkin, etten tiennyt, mitä oli meneillään selkäni takana. Olin ollut onnellinen, eikä sitä voi kukaan viedä. Ajan myötä kohtasin uuden rakkauden ja elän tyytyväisenä uudessa liitossa. Vaihtamalla parani, sain uskollisen ja rehellisen miehen.

  • Pilvi sanoo:

    Tiedän tuon tunteen ja se alkushokki tuntuu siltä kuin joku olisi kuollut. Tyhjä olo mikä perheen hajoamisesta tulee ja se kuinka järkyttävää on tajuta, että olet elänyt valheessa haamuilee mielessä vielä vuosien ja terapian jälkeenkin. Suru ei kovin helposti katoa ja vaikka onnen hetkiä tulee aina vastaan onneksi, niin silti viiden vuoden jälkeen vielä itku tulee tuon tuosta. Anteeksi antaminen on mahdotonta, mutta tapahtuneen hyväksyy. Lasten rakkaus ja rakastaminen antavat lämpöä ja sisältöä tyhjään oloon.
    Aurinkoisia ja lämpiä kesän päiviä ja öitä sinulle Unelmanetsijä! Minäkin vielä etsin!

  • IsoJohanna sanoo:

    Pahin on ehkä se ettet saa edes pitää onnellisia muistoja koska valheellisuus pyyhkii pois kaiken.

    • Lempäälä sanoo:

      Hyvin sanottu Unelmanetsijä ja IsoJohanna. Hyvin kuvattu sanoin arki joka on,oli ja jota ei koskaan tule olemaa ,toden totta…

  • Unelmat murskattuna sanoo:

    Tämä kirjoitus on kuin suoraan omasta elämästäni… Voin samaistua joka sanaan.

  • Näin on käynyt minullekin sanoo:

    Juuri näin kävi minullekin. Kaikki toiveet, unelmat, suunnitelmat romahtivat puolison lähtöön ja avautumiseen kaksoiselämästä. Kyllä siitä toipuu, ja löytää elämälle muita malleja ja tavoitteita. Mutta aikaa se vie. Vuosia. Ja sattuu niin kovasti. Vuosia. Ja se joka on keksinyt sanonnan ”Se mikä ei tapa, se vahvistaa” on kyllä kaikkien tekopyhien äiti (tai isä).