“Haluaisin kertoa siitä kuinka pohjattomasti arvostan ystäviäni ja ihmisiä ympärilläni ja kuinka konkreettisesti minulla ei olisi mitään ilman heitä.

Sairastuin luiden kasvuun vaikuttavaan sairauteen jo nuorena. Kivualias ja vaikeasti diagnosoitava sairauteni mursi pikkuhiljaa, vuosi vuodelta minut ja perheeni. Minua tutkittiin vuosia ilman että oikeaa diagnoosia löydettiin tai syytä säryilleni voitiin antaa. Sain lopettaa kaikki harrastukseni ja päiväni täyttyivät sairaalakäynneistä, kotona istumisesta ja lopulta leikkauksistakin.

Kouluni henkilökunta sanoi useassa tapaamisessa kuinka olen vain laiska ja teeskentelen kun en osallistu tunnneille. Se oli traumatisoivaa ja johti siihen että eristäydyin yhä enemmän yhteiskunnasta. Sen lisäksi että en tuntenut oloani tervetulleeksi kouluun, ei kukaan lääkäreistä kertonut minulle mitään sairaudestani, eikä minkäänlaista toivoa annettu siitä että tilanne tulisi parantumaan. Masennuin ja ahdistuin. Kaikki ainekset aika surkealle tulevaisuudelle oli siis kasassa.

Sepä ei kuitenkaan ystävilleni kelvannut, he kohtelivat minua aina yhdenvertaisena, he kantoivat minua (joskus jopa fyysisesti) silloin kun en itse jaksanut. He kävivät luonani sairaalassa, he opiskelivat kanssani, he puolustivat minua kun jouduin silmätikuksi. He olivat minun toivoni kun en sitä itse löytänyt. Jokainen heistä on antanut minulle niin paljon. Ilman että ovat edes sitä ajatelleet, ilman että pyytävät mitään vastineeksi.

Kuva Simon Maage. Ylin kuva Priscilla du Preez

Täydellinen esimerkki tästä oli kun ystäväni lähtivät telttailemaan. Olin 16 vuotta. Minua ei tietenkään jätetty, vaan lähdin kyynersauvoineni mukaan. Matka telttapaikalle kulki suon läpi jonne pääsi pitkospuita pitkin. Tavarani jaettiin kaikkien kesken. Kun kyynersauvani upposi suohon, se kaivettiin esiin mahallaan rämeessä. Kun en päässyt kulkemaan, minua kannettiin vuorotellen. Kahden tunnin matkasta tuli yli neljän tunnin patikointi koska liikkumiseni oli niin hidasta. Se ei haitannut ketään.

Vietimme mahtavan hauskan viikonlopun järven rannalla telttailemassa. Retken jälkeen kukaan ei maininnut aiheuttamastani vaivasta, vaan tarinat kertoivat peleistä, leikeistä ja lauluista.

Tämä on vain yksi ihanista asioista joita ystäväni ovat vuokseni tehneet, asioista jotka saivat minut tuntemaan siltä että elin ja merkitsin. Näin aikuisena olenkin ymmärtänyt että en ole menettänyt mitään huolimatta sairaudestani. Olen saanut kaiken ja enemmänkin siksi että ympärilläni on niin ihania ihmisiä.

Ystävyys ja välittäminen saa aikaan ihmeitä. Vaikka se tuntuisi pieneltä, sitä se ei tosiaankaan ole. Joskus se voi olla kaikki mitä ihmisellä on. Joskus se riittää nostamaan kaatuneen jaloilleen.

Ystävä, olet pelastus jo vain olemalla läsnä.”

Nimim. Eevia

Osallistu kirjoituskilpailuun ja voita muki suklaalla!

Tämä on yksi Huonon Äidin positiivisten tekstien kirjoituskilpailuun lähetetyistä kirjoituksista. Kilpailutekstejä ehtii lähettää marraskuun loppuun saakka, ja joulukuussa 2021 kokoamme kaikki osallistuneet tekstit yhteen ja lukijamme äänestävät mikä kirjoituksista ansaitsee voiton. Lue tarkemmat kirjoituskilpailun ohjeet ja säännöt täältä.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia