Terveysalalla Työskentelevä äiti nosti Huonossa Äidissä jo vuosi sitten esiin näkemyksen siitä, miten suomalaisperheet ajavat itse itseään piippuun:

”Olen kiinnittänyt työssäni huomiota väsyneitä perheitä ja etenkin äitejä yhdistävään seikkaan: lasten pieneen ikäeroon. Tämä on asia, josta Suomessa ei ole tapana keskustella.

Suomessa on hyvin tavallista ajatella, että siinä ne kaksi pientä lasta hoituu samalla kuin yksikin. Näin lapset ”tehdään” hyvin lyhyellä ikäerolla. Lasten lyhyttä ikäeroa perustellaan myös sillä, että lapset saavat niin toisistaan heti leikkiseuraa.

Hyvin peräkkäin syntyneet lapset tuovat perheeseen kuitenkin hyvin paljon väsymystä ja stressiä. Tilanteessa, jossa uusi lapsi syntyy jo hyvin pian esikoisen jälkeen, lapsi syntyy väsyneille ja univelkaisille vanhemmille. Kaksi pientä lasta perheessä ei tarkoita kaksikertaista työtä vaan liki kolminkertaista, koska vanhemmat eivät ole toipuneet vielä ensimmäisenkään lapsen pikkulapsiajasta. Tämä pätee myös naisen fyysiseen raskaudesta toipumiseen.

Näen usein työssäni erittäin väsyneitä vanhempia, joille kahden tai vielä useamman pienen lapsen vanhemmuus vie äärirajoille. Tämä on mielestäni asia, josta nuoria perheitä ei valisteta tarpeeksi.  Vallalla on ajatus siitä, että lasten lyhyt ikäero mahdollistaa tilanteen, jossa ”lapset ovat nopeasti isoja kun ne saadaan perätysten.” Tosi asiassa jo pelkästään raskaus ja taaperosta huolehtiminen voi olla hyvin rankka kokemus ja perättäiset synnytykset voivat edistää myös äidin masentuneisuutta.

Lyhyt ikäero sisarusten välillä aiheuttaa myös tilanteen, jossa ensimmäinen lapsi ei saa olla vauva niin pitkään kuin hänen pitäisi saada olla vaan hän joutuu kasvamaan isoksi nopeasti. Jos perheessä on kolme lasta hyvin lyhyellä välillä, keskimmäisen asema on myös sellainen, johon vanhempien pitäisi kiinnittää erityistä huomiota.

Oman työkokemukseni mukaan vähintään kolmen vuoden ikäero on sellainen, josta sekä vanhemmat että lapset saavat eniten irti. Sitä myös suositellaan monissa länsimaissa perheille, Suomessa tällaiseen suositteluun ei olla menty. Jokainen tekee toki omat ratkaisunsa, minusta tästäkin asiasta vain pitää voida puhua rehellisesti. ”

Terveiset Terveysalalta

Jos haluat lukea Hesarin jutun tästä aiheesta, se on tässä 

Poimimme lisää Sinua kiinnostavia juttuja tästä aihepiiristä, ole hyvä:

Lapsillani on iso ikäero

 

"Kukaan ei huoli poikiani hoitoon"

Tukiverkko, onko se jotakin syötävää?!

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 35 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

35 vastausta artikkeliin “Perheet ajavat itse itsensä piippuun”

  • 2, 5 v ikäerolla sanoo:

    Varmaan näin. Mutta oma ikäni tuli vastaan. Sisaruksesta on myös ihanasti seuraa kun ovat samaa ikäpolvea. Ei kaduta 🙂

  • Päivääkään en antais pois sanoo:

    Itsellä kaksi tyttöä 10kk ja 11pv ikäerolla. Esikoisen syntyessä olin itse 23v. Toinen syntyi 30 viikkoisena keskosena. Mieheni teki matkatöitä, oli viikot poissa, joskus jopa viikkoja. Hoidin tytöt miltei yksin. Äitini ja ystävät hoitivat, jos joskus halusimme lähteä mieheni kanssa ulos, mutta emme kovin usein sitä kaivanneet. Vanhin oppi kävelemään vasta 1v, 4kk iässä, joten käytännössä oli pitkään kaksi sylilasta. Kauppareissut taittui helposti kaksosten rattailla, tosin viikkoja kestävä hissiremontti antoi vähän haastetta kun asuimme 7 kerroksessa.
    En missään vaiheessa kokenut olevani väsynyt, päin vastoin, nautin siitä ajasta. Heistä oli seuraa toisilleen myöhemmin ja sain siten ”omaa aikaa” takaisin. Nykyään he ovat parikymppisiä ja edelleen toistensa parhaat ystävät, vaikka kummallakin on myös oma kaveriporukka.
    En löydä pienintäkään syytä miksi heidän ikäeronsa olisi pitänyt olla isompi. Löydän siitä pelkkiä positiivisia asioita. Heidän ollessa 5 ja 6, saimme kolmannen tytön, jota he innolla kilpaa halusivat hoitaa, ja hyviä lapsenvahteja ovat olleet nyt myöhemmin, kun vähän useammin mieheni kanssa ulkona olemme käyneet.
    Tosin pakko sanoa, että he kaikki ovat olleet todella helppoja, vaikka korvakierteisiä kaikki (2,3 ja 4 tuubitusta alle 4 vuotiaana).
    Jos yksikin olisi ollut koliikkilapsi tai muuten vaikea, tuskin tätä tekstiä kirjoittaisin.
    Meillä useampi keskenmeno ennen ensimmäistä ja lääkäri kehotti heti hankkimaan toisen, jos sellaisen haluamme. Uskon, että asenne ratkaisee tässäkin asiassa, jos osaa arvostaa oikeita asioita, ei ne hankalammat päivät tunnu niin ylivoimaisilta, haastavilta vaan.

    • Nyt jo kouluikäiset lapset sanoo:

      Ikäero meillä 2v2kk. Minulla särähti korvaan nuo mainitsemasi oikeiden asioiden arvostaminen ja asenne. Emme saaneet esikoista helposti, joten oletimme toisen lapsen saamisen vievän myös aikaa. Hän tulikin nopeammin kuin uskottiin.
      Mikään määrä rakkautta ja lapsista nauttimista tai edes sisukas asenne ei auttanut silloin, kun heräilimme molempien vauva-ja taaperovuodet, siis nelisen vuotta, tunnin kahden välein joka yö.
      Kiitollisuus ei kannattele kun mieli väsyy. Arvostin aivan takuulla aikaa jonka sain viettää lasten kanssa kotona, olin lapsista onnellinen mutta vihasin joka ikistä yötä, jona en saanut lepoa.
      Lapset veivät mehut, keho ilmoitteli uupumuksesta kaikenlaisilla vaivoilla, koska fyysinen toipuminen vaikeista raskausajoista kävi levonpuutteen vuoksi hitaasti.
      Allekirjoitan täysin tuon ikäerojutun, sillä jos esikoinen olisi ollut hitusen vanhempi tullessaan isoveljeksi, olisimme ehtineet lasten välillä hengähtää. Hän nimittäin alkoi nukkua täysiä öitä paria viikkoa ennen kuin kuopus syntyi meitä valvottamaan .

  • Mutsis on. sanoo:

    Lienee turhaa asettaa paremmuusjärjestykseen ratkaisuja, jotka ovat syntyneet jokaisella sen hetkisen elämäntilanteen perusteella. Kerron nyt kuitenkin omani.
    Olen saanut ensimmäiseni ollessani itse 20 vuotias. Toinen lapseni sai syntyä vähän vajaa viisi vuotta myöhemmin. Kolmas neljä vuotta edellisestä ja neljäs taas viiden vuoden päästä hänestä. Luulin päättäneeni lasten teon tähän, mutta joku muu oli toista mieltä. Nuorimmaiseni päätti syntyä 3,5 vuotta tuosta päätöksestäni. Lapsia minulla siis on kolmelta eri vuosikymmeneltä, 70-, 80- ja 90-luvulta.
    Halusin pitkälti hoitaa itse lapseni heidän ollessaan pieniä, mikä tarkoittaa sitä, että olin koti-äiti n. 10 vuotta. Toki harrastin ja elin muutenkin hyvää elämää, olihan se oma valintani. En muista olleeni erityisen väsynyt. Lapset pysyivät terveinä kun heidät kotona hoidin. Ihan normaalia elämää. Riiotoja ja rakkautta sopivassa suhteessa. Uskon heillä olleen hyvä lapsuus.
    Nyt he kaikki ovat jo maailmalla. Minä palasin opiskelemaan ja takaisin työelämään.
    Nuorimmaisen muutettua 18 vuotiaana omilleen, tuli myös avioliitto heidän isänsä kanssa päätökseen. Purimme 32 vuotta kestäneen avioliittomme jotakuinkin yhteisymmärryksessä. Se oli palvellut aikansa.
    Ainoa asia, jota mietin näin jälkeenpäin liittyen lasten syntymiin ja kotona vietettyihin vuosiini. Olin pois työelämästä, mikä näkyy nyt tulevassa eläkkeessäni. Lasten isä sai luoda uraa ja edetä työelämässä minun hoidellessani koti-asiat. Hänen eläkkeensä on n. 4 500€/kk ja minun 450€/kk.
    Hänenkö vikansa? Ei vaan tämän yhteiskuntajärjestelmän. Nyt hänen uusi kumppaninsa nauttii siitä kertymästä, jonka yhdessä keräsimme 32 vuoden aikana. Oma saldoni elämää kohtaan on silti reilusti plussalla.

  • 40+ kolmen alle viisi vuotiaan äiti sanoo:

    No eipä sitä aina ole varaa valita lastensa ikäeroa! Meillä olisi tuolla logiikalla jäänyt varmaan yhteen lapseen, kun hyvän puolison löytää vasta 35+ vuotiaana, niin äidin (yli)ikä kolkuttelee äkkiä ovella… juuri ehdittiin kolme lasta pykäämään (hyvin) pienellä ikäerolla ennen kuin 40v tuli äidillä mittariin…

  • Hetkinen sanoo:

    Alkaessani lukemaan olin täysin samaa mieltä, mutta kun tuli kohta ’Oman työkokemukseni mukaan vähintään kolmen vuoden ikäero on sellainen, josta sekä vanhemmat että lapset saavat eniten irti.’
    Onhan se totta että lapsi saa eniten irti, mutta ajatelkaa että jos jokaiseen perheeseen syntyisi kolmekin lasta (kun nyt syntyvyydestäkin kokoajan ollaan huolissaan) niin äitihän joutuisi olemaan kymmenisen vuotta kotona ja jos raskaudetkin olisi yhtä pahoinvointia. Itselle tulossa kolmas ja onhan tämä yhtä sirkusta kun kokoajan huono olo, olen nyt putkeen kotona ja kun työelämään pääsen kiinni niin sinne myös jään, saa olla lapsiluku täynnä 🙂

  • Lähiömutsi sanoo:

    Itse vieroksun tällaisten yleispätevien suositusten antamista kun asiaan liittyy niin paljon muuttuvia tekijöitä kuten esim. lasten persoonallisuudet sekä perheen omat voivarat ja tukiverkostot. Meillä kolme lasta, joista esikoisen ja keskimmäisen ikäero 2v 4kk ja sitten kuopuksen ja keskimmäisen 1v 4kk. Juu, mikäli oikein muistan niin kyllä oli alkuvuodet rankkaa ja vähän kaaottista ja juu, keskimmäinen joutui varmaan ikävään rooliin kun pyydettäessä haki välillä vaippaa pikkuveikalle ja itselleenkin samalla.

    Mutta nyt kun kaikki ovat jo koulussa niin kyllä meillä ainakin lasten yhteiselo on erityisen sujuvaa juuri kahden nuorimmaisen kesken: leikit sujuu, keskustelut kahdestaan kaikennäköisiä tärkeitä asioita usein, haluavat viikonloppuisin nukkua vierekkäin välillä ja muutenkin kaikesta välittyy, että vaikka ovatkin eri sukupuolta, niin ihan eri tavalla ovat läheisiä keskenään kuin mitä vanhin lapsi on kummallekkaan sisarukselleen.

    Tässäkin on varmaan persoonakohtaisia eroja, mutta jos minun pitää valita, että oliko se alkuvuosien sekamelska sen arvoista millaista elämä nyt on, niin kyllä oli! Tosin sekamelskassa auttoi myös miehen osallistuminen täysipainoisesti sen minkä pystyi ja toimiva läheinen tukiverkko, joka mahdollisti välillä myös irtiotot vauva-arjesta.

  • Väsynyt äiti sanoo:

    Kyllä allekirjoitan omalta kohdaltani! Meidän kaksi nuorimmaista on syntynyt 1,5vuoden ikäerolla ja nyt on pakko tunnustaa, etten olisi tehnyt lapsia näin tiuhaan jos olisin tiennyt ennalta miten RANKKAA tämä on! Toki olen onnellinen kaikista lapsistani, mutta koen etten jaksa tällä hetkellä olla niin hyvä äiti kuin haluaisin. Nuorimmainen on tietenkin ”vaativa” ja huonosti nukkuva masuvaivainen ja olisi ihan tarpeeksi rankkaa yhden sellaisen kanssa. Lisäksi vauvavuotena on ollut remonttia ja muuttoa. Silkkaa hulluutta alkaa sellaisiin kahden pienen ja yhden isomman lapsen kanssa. Avioliitto natisee liitoksissaan, enkä todella tiedä selviääkö tästä. Pientä ikäeroa meillä puolsi se, että keskimmäinen oli äärimmäisen helppo vauva ja ajattelin, että jos sisarus halutaan, se saa tulla mahd pian, koska en enää.vuosien päästä jaksa valvomista. Tulihan se ja nyt toivotaan, että kasvavat jotta arki helpottuu. En tiedä käykö niin ikinä. Enemmän pitäisi todella puhua aiheesta , itseen ainakaan suosittele tätä kellekään ja jos tästä hengissä selviän, niin lähden lomalle. Yksin.