Onko lapsi syönyt tarpeeksi aamupalaa? Oliko aamupala tarpeeksi monipuolinen? Pitikö ne hampaat pestä ennen aamupalaa vai sen jälkeen? Kai ne hampaat ylipäätään on pesty? Eihän lapsi jää auton alle koulumatkalla? Onko sillä tarpeeksi päällä? Entä kaikki koulukirjat mukana?

Miten koulussa menee? Syökö lapsi siellä? Onko kavereita?

Miten lapsi pärjää koulun jälkeen? Onkohan hän yksinäinen? Muistaako hän syödä välipalan? Tekeeköhän lapsi mitään muuta kuin roikkuu kännykällä?

Niinhän sitä sanotaan, että vanhemman huoli lapsesta ei lopu. Ilmeisesti ei, ja kirjaimellisesti ei lopu. Monella vanhemmalla tuntuu menevän päässä katkeamaton luuppi huolenaiheita ja muistettavaa.

Tutkimuksen mukaan vanhemmat stressaavat lapsista niin paljon, että stressiä riittää kokonaisen uuden työviikon ajaksi: 37 tuntia viikossa. Keskimääräinen stressausaika oli rapiat viisi tuntia päivässä, ja lähes 60% stressasi myös öisin niin paljon, että se häiritsi nukkumista.

No harvalla tuskin on aikaa istua vääntelemässä käsiä ja voivottelemassa yli viittä tuntia päivässä, mutta jatkuva huolehtiminen, stressaaminen ja murehtiminen on raskasta. Se kuormittaa henkisesti ja voi tosiaan viedä ne unet. Jos mielessä on jatkuvasti hoidettavia asioita ja huolenaiheita, on vaikea keskittyä töihin tai nauttia omasta ajasta.

Stressaamisen aiheet ovat tosiaan ihan loputtomat: kaikki mikä liittyy lapsen terveyteen, kaikki mikä liittyy lapsen sosiaaliseen elämään, kaikki mikä liittyy lapsen pärjäämiseen… Sitten päälle vielä aimo läjä huolta siitä, että mitä minusta ja perheestäni nyt ajatellaan: jos lapsella on hampaassa reikä niin pidetäänkö minua huonona vanhempana? Pitäisikö ostaa lapselle merkkivaatteita ihan vaan siksi että sitä ei kiusattaisi? Ajattelevatko naapurit että olen hullu akka joka huutaa lapsille turhasta?

Kaikki omat epävarmuudet vielä siihen päälle, saiko lapsi huutamisestani trauman ja olenko maailmankaikkeuden huonoin äiti…

Ei ihmekään, että tätä vatvomista riittää työviikon verran joka viikko…

Mistä se sitten johtuu? Aidosta huolesta tietysti. Haluamme lapsellemme parasta, totta kai.

Mutta johtuisiko osa myös siitä, että joudumme hoitamaan asioita liian yksin? Vai onko stressin, huolen ja vatvomisen määrä sama vaikka puoliso, ystävät ja sukulaiset olisivat tukena ja apuna?

Vai onko kyse vaan siitä, että stressaamme ihan liikaa siitäkin, mihin emme voi vaikuttaa? Ehkä se pitäisi yrittää lopettaa?

Totuushan kuitenkin on se, että moneen asiaan ei voi vaikuttaa itse. Eikä mihinkään voi vaikuttaa pelkästään murehtimisella. Ehkä stressaamisen sijaan voisi sanoa itselleen, että hieno juttu että välitän, mutta tämä vatvominen ei auta asiaa millään tavalla.

Kenties sieltä vähitellen vapautuisi tilaa ajatella muita juttuja. Kenties sitä oppisi ottamaan vähän rennommin?

Sillä ihan oikeasti: toinen työviikko normiviikon päälle stressiä ja murhetta on ihan liikaa. Jos siitä saa vaikka puolet pois, niin eiköhän olo kummasti kevene.

Lähde.

Stressiä voi vähentää vaikka valmiilla ruoalla!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia