Onko lapsilla treenikamat mukana? Onko mokkapalat leivottu? Kai olet katsomassa lapsen kisoja? Muistithan vanhempainillan?

Nykypäivän vanhemmuus on uskomaton show. Lapsen harrastukset vaativat isoa panostusta myös vanhemmilta. Vaikka lapsella ei olisi harrastuksia, niin koulun ja päiväkodin kanssa on vaikka mitä säätöä koko ajan: muista luistimet, tuo askarteluun sitä ja tätä, allekirjoita kokeet ja lupalaput. Niissä kaikissa on vaikea pysyä mukana, mutta jotkut onnistuvat.

On paljon äitejä ja isiä, jotka ovat yhden aikaan arkipäivänä tuomassa lastaan harkkoihin. Samat äidit ja isit ovat myös hakemassa lapset. Ehkä he istuvat katsomossa koko ajan, keskellä päivää. Nämä vanhemmat ovat läsnävanhempia.

Läsnävanhemmat ovat niitä äitejä ja isiä, jotka istuvat vanhempainilloissa ja kuuluvat vanhempaintoimikuntaan ja tekevät vapaaehtoistyötä urheiluseurassa. He päivystävät väsymättöminä kanttiineissa, he valvovat luokan diskoa, he lähtevät luokkaretkille ja ompelevat paljetteja kisa-asuihin.

He tekevät, he ovat aktiivisia ja ennen kaikkea he ovat aina paikalla. He ovat läsnä kaikkialla.

Sitten on meitä lusmuvanhempia, jotka emme ole. Emme ole aktiivisia emmekä varsinkaan paikalla. Me emme koskaan myy kahviossa. Me emme ole leiponeet myyjäisiin. Me emme osaa emmekä ehdi ommella paljetteja. Ja meidän lapsemme tulevat treeneihin bussilla tai änkevät läsnävanhempien autoihin.

Se on noloa. Mitä läsnävanhemmat ajattelevat meistä lusmuvanhemmista? Että olemme vapaamatkustajia? Että me emme välitä lapsistamme? Että meitä ei kiinnosta miten lapsemme viihtyvät luokassaan tai kuinka urheiluseura pärjää? Puhuvatko he keskenään talkoissa kuinka me olemme vastuuttomia ja laiskoja? Säälivätkö he lapsiamme, jotka lähtevät harkoista yksin polkupyörälleen tai illan pimetessä bussipysäkille?

Ehkä. Siitäkään huolimatta asialle ei voi mitään. Kaikki eivät voi olla läsnävanhempia.

Aina ei ehdi. Aina ei jaksa. Aina ei kerta kaikkiaan kykene.

Meillä lusmuvanhemmilla on paljon syitä siihen, miksi lusmuamme. Kaikilla omansa. Osalla syy voi olla se, että ei kiinnosta, vaikka sitä ei voikaan ääneen sanoa. Mutta lisäksi meillä on paljon muuta elämää. Väsyttävää, kuormittavaa, raskasta ja kiireistä elämää.

Meillä saattaa olla oma vanhempi sairas ja tukemme tarpeessa. Meillä saattaa olla raskas vuorotyö, tai muuten työkuormaa. Meillä saattaa olla burnout tai fyysinen sairaus. Meillä saattaa olla yt:t tai aviokriisi. Me saatamme kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Meillä voi olla todella huono organisointikyky. Tai meitä saattaa vaan väsyttää.

Reipas läsnävanhempi saattaa toki hänkin kärsiä näistä, jopa kaikista yhtä aikaa ja silti jaksaa olla aktiivinen ja läsnä. Mutta me kaikki emme jaksa.

Eikä hyvää vanhemmuutta mitata sillä, kuinka paljon olemme läsnä pukuhuoneissa, kuinka paljon kuskaamme, kuinka paljon istumme toimikunnissa ja kuinka paljon teemme talkoita.

Joka tapauksessa me pesemme treenivaatteet ja teemme kisakampaukset. Joka tapauksessa me ruokimme lapsemme ja tarkastamme läksyt. Joka tapauksessa lapsemme on meidän ajatuksissamme jos ei nyt aina, niin melkein aina, vaikka meitä ei hallilla tai koululla näykään. Osa meistä on lusmuvanhempia, mutta lusmuamisemme ei tarkoita sitä, että me emme välittäisi.

Lähde.

P.S. Tätä se on, kun lapsi harrastaa ihan koko ajan.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

49 vastausta artikkeliin “Tästä syystä olen lusmuileva vanhempi”

  • Susanna sanoo:

    Suorittaja eli läsnävanhempi täällä hei. Minä ainakin ymmärrän lusmuvanhempia, haluaisin ehkä silloin tällöin olla itsekin sellainen mutta olen myös Kiltti, Ymmärtäjä ja Maailmanpelastaja, jolloin lupaudun vähän kaikkeen ja sitten huomaankin melkein nääntyväni kaikenlaisten kokousten, illanviettojen ja järjestämisen alle. Lisäksi, se vie myös jossain määrin perheen aikaa. Olen itse kasvanut perheessä jossa ei käyty vanhempainilloissa, ei viety harrastuksiin tms. Ja kas, ihan suhtkoht normaali minustakin tuli. Joten lusmuvanhemmat, älkää tunteeko syyllisyyttä siitä ettette istu rankkasateessa tihrustaen onko tuo maalintekijä nyt meidän pelaajanro 36. Tärkeintä on että kun lapsi tulee kotiin vettä valuvana, kylmissään ja väsyneenä päivän touhuista, te olette ovella vastassa kera lämpimän halauksen ja kysytte ”Oliko rankka päivä? Otatko voileipää?”

    • Neulatyyny sanoo:

      Ihana lukea tällainenkin kirjoitus suorittajalta. Älä vaan polta itseäsi loppuun. Sinunkin täytyy joskus levätä vaikka omatunto tykyttäisi että pakko suorittaa. <3 Tiedän että kiltille ihmiselle se on helpommin sanottu kuin tehty.

  • Vilijonkka sanoo:

    Kohtuullinen määrä talkoilua on jees. Mutta mistä se niin varmaksi tiedetään, että kaikki ns. lusmuvanhemmat ovat edes hinkumassa niitä uusia välituntileluja? Tai mitä jos jonkun äiti tai isä mieluummin vie ihan itse lapsensa makkaranpaistoretkelle vapaa-aikanaan sen sijaan, että seisoisi myymässä mokkapaloja sen hyväksi, että koulu voi viedä lapsen makkaranpaistoretkelle? Mitä jos lapsi pitää enemmän luontoretkestä oman perheen kanssa, jossa voi poiketa polulta ja pysähdellä katsomaan kiinnostavia juttuja, kuin siitä, että kävelee monenkymmenen hengen letkassa luontopolkua? Mitä jos vanhempi haluaa mieluummin iltaisin syödä yhdessä lasten kanssa kuin juosta töitten jälkeen vanhempaintoimikuntaan sillä aikaa kun lapsi lämmittää mikrossa itsekseen pinaattilättyjä? Harrastuksissa vanhempikin saa toki uusia ”sosiaalisia kontakteja” joita eivät tietenkään kiinnosta toisten vanhempien elämän haasteet, kunhan rahaa tulee makkarakassaan. Mutta milloin vanhempi ehtisi nähdä oikeita ystäviään, joiden kanssa voi oikeasti jutella asioista? Koko perheen hyvinvointi vaikuttaa myös lapsen hyvinvointiin. Jaksaako stressaantunut vanhempi, joka itkee paljetteja ommellessa, kuunnella lapsenkaan murheita? Ja näin suorittaminen vain jatkuu seuraavassa sukupolvessa.

  • Neulatyyny sanoo:

    Hui saakeli millaista tekstiä suorittajilta… En kyllä missään tapauksessa haluaisi olla tuollaisten ihmisten kanssa missään tekemisissä.. Onneksi lapsi on vielä sen verran pieni ettei harrastuksia ole. Enkä todellakaan odota innolla harrastusten löytymistä ettei tarvis ite mennä supersuorittajamutsien raadeltavaksi.. Miten voi aikuiset ihmiset olla noin suppeita etteivät ymmärrä että jokainen on erilainen ja jokaisella on omat elämäntilanteensa. Näin vuorotyötä tekevänä ja kroonisesti voimakasta kipua aiheuttavasta sairaudesta kärsivänä en olisi kyllä yhtään kiinnostunut kuuntelemaan yhdenkään ”paremman äidin” lässytyksiä siitä kuinka ”en vaan viitsi osallistua” ja ”evvk” ja ”lusmumutsi”.
    Nyt vähän niitä valoja päälle vaikka kuinka parempia äitejä kuvittelisitte olevanne.

    • Mummeli sanoo:

      Onhan sekin tietysti mahdollista että on sillä lusmuvanhemmalla useampikin lapsi joitten kautta elämässä on menoja ja tapaamisia ja hänelle esitetään erilaisia vaatimuksia ja koska se lusmuvanhempikin on vain yksi henkilö joka ei voi jakaantua moneksi parhaalla tahdollakaan.

  • Järkyttynyt sanoo:

    Voi taivas mitä shaibaa tulee aikuisten ihmisten kynästä, aivan kauhistuttaa. Ipanat kuskaan treeneihin (4 näitä), osallistun näytöksiin, vanhempainiltoihin menen vaihtelevasti sillä Wilma yhteys pelaa kouluasioiden saralla. Lapsille olen luvannut leipovani koululle vasta siinä vaiheessa, kun pitävät oman luokan myyjäiset. Onko kukaan suorittaja kysynyt lapselta, että haluatko äidin/isin istuvan joka kerta harrastuksissa? Mielestäni lapsi tarvitsee myös sen oman jutun ja oman tilan ilman sitä vanhempaa. Vaikkei aina kökötäkään vahtaamassa muksuja harkoissa tai sitten siellä kahviossa, niin se ei missään nimessä tarkoita sitä ettei aikuinen ole läsnä lapselleen. Läsnä ja paikalla on kaksi eri asiaa. Vielä kun poika pelasi kiekkoa, niin nämä vanhemmat jotka oli ”läsnä” (väittäisin että he olivat ennemmin paikalla), niin tuijottivat kaikki vaan puhelimensa ruutuja, sitten lapsi hihkuen kysyy että ”näitkö äiti/isi miten hienon maalin tein”, noh ei sitä varmaan sieltä puhelimen ruudulta varmaan näkynyt. Mutta järkyttynyt olen tästä, että vouhkaajien mielestä kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin oli oma tausta mikä tahansa.. Hävetkää.. Ehkä voisi ”lusmuilta” kysyä, että onko kaikki hyvin, tarvitseeko apua, ennen kuin haukkuu tuntemattoman ihmisen pystyyn (puolin taikka toisin).

  • lusmuko sanoo:

    Ennen vanhaan lapset teki omia juttuja ja vanhemmat omia. Äiti ja isä eivät menneet veljeni jalkapalloa katsomaan kun kävivät töissä, joskus kävivät katsomassa kisoja, ja se oli ihan normaalia! Mikä pakko kaikkien vanhempien on sinne kentän reunalle mennä, vaikka jotkut tykkäävät siellä olla? Eikö lapsella ole liikkuessa hauskaa omien kaverien ja sen vetäjän kanssa, tarviiko koko perheen olla paikalla… Ihmettelen vain.

    • Mummeli sanoo:

      ehkä sen pakonpistää siihenkentänlaidalla istumiseen pitkät välimatkat ja lyhyet ajat siinä harrastuksesssa joten ei kannata ajella edestakaisin kahta kertaa joko ajoihn menneen ajan tai rahanmenon takia.

  • Mustikka sanoo:

    Minä olen uusperheen äiti ja läsnävanhempi. Bonuslapseni äiti on lusmuvanhempi. Bonuslapseni on surullinen siitä, ettei äitinsä osallistu. Tällä äidillä on vielä paljon minua enemmän vapaa-aikaa, mutta hän ei jaksa, ei viitsi, ei kiinnosta. Lapsi kokee sen niin, ettei hän ole kiinnostava. Vaikka itse osallistun, ei se poista oman äidin kaipuuta osallistumiseen.

    Hyvät lusmuvanhemmat. Siitä lusmuilusta kärsii eniten se oma lapsenne. Hän ei tiedä olevan ajatuksissanne, koska ette sitä näytä toiminnassanne.

  • Läsnästä Lusmuksi sanoo:

    Olin aina kuvitellut olevani ”läsnävanhempi”. Lasten vauvaaikoinakin minulla riitti intoa osallistua yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. Mutta kuopuksen vuosi sitten alkanut uhmaikä muutti paljon. Se imee koko perheestä voimat. Ja toki lapset osaavat jo itse kertoa mieltymyksistään, eikä siihen kuuluu kokouksiin osallistuminen. Ja en ole ollut niin innokas, että olisin halukas maksamaan lastenvahdille, jotta itse pääsisin tekemään vapaaehtoisyötä. Esikoinen ei halua lähteä mummilaan hoitoon, kun siellä ei ole kavereita ja kuopukselle ovat taas rutiinit tärkeitä. Perheemme hyvinvoinnin takia olen priorisoinnut poikkeusillat omiin hyvinvointiharrastuksiini. Toki vanheimpainilloissa haluan käydä, ja voin joskus osallistua tapahtumajärjestelyihin jos aika sopii perheemme kalenteriin, mutta tällä hetkellä lusmuilen hyvällä omalla tunnolla.