Onko lapsilla treenikamat mukana? Onko mokkapalat leivottu? Kai olet katsomassa lapsen kisoja? Muistithan vanhempainillan?

Nykypäivän vanhemmuus on uskomaton show. Lapsen harrastukset vaativat isoa panostusta myös vanhemmilta. Vaikka lapsella ei olisi harrastuksia, niin koulun ja päiväkodin kanssa on vaikka mitä säätöä koko ajan: muista luistimet, tuo askarteluun sitä ja tätä, allekirjoita kokeet ja lupalaput. Niissä kaikissa on vaikea pysyä mukana, mutta jotkut onnistuvat.

On paljon äitejä ja isiä, jotka ovat yhden aikaan arkipäivänä tuomassa lastaan harkkoihin. Samat äidit ja isit ovat myös hakemassa lapset. Ehkä he istuvat katsomossa koko ajan, keskellä päivää. Nämä vanhemmat ovat läsnävanhempia.

Läsnävanhemmat ovat niitä äitejä ja isiä, jotka istuvat vanhempainilloissa ja kuuluvat vanhempaintoimikuntaan ja tekevät vapaaehtoistyötä urheiluseurassa. He päivystävät väsymättöminä kanttiineissa, he valvovat luokan diskoa, he lähtevät luokkaretkille ja ompelevat paljetteja kisa-asuihin.

He tekevät, he ovat aktiivisia ja ennen kaikkea he ovat aina paikalla. He ovat läsnä kaikkialla.

Sitten on meitä lusmuvanhempia, jotka emme ole. Emme ole aktiivisia emmekä varsinkaan paikalla. Me emme koskaan myy kahviossa. Me emme ole leiponeet myyjäisiin. Me emme osaa emmekä ehdi ommella paljetteja. Ja meidän lapsemme tulevat treeneihin bussilla tai änkevät läsnävanhempien autoihin.

Se on noloa. Mitä läsnävanhemmat ajattelevat meistä lusmuvanhemmista? Että olemme vapaamatkustajia? Että me emme välitä lapsistamme? Että meitä ei kiinnosta miten lapsemme viihtyvät luokassaan tai kuinka urheiluseura pärjää? Puhuvatko he keskenään talkoissa kuinka me olemme vastuuttomia ja laiskoja? Säälivätkö he lapsiamme, jotka lähtevät harkoista yksin polkupyörälleen tai illan pimetessä bussipysäkille?

Ehkä. Siitäkään huolimatta asialle ei voi mitään. Kaikki eivät voi olla läsnävanhempia.

Aina ei ehdi. Aina ei jaksa. Aina ei kerta kaikkiaan kykene.

Meillä lusmuvanhemmilla on paljon syitä siihen, miksi lusmuamme. Kaikilla omansa. Osalla syy voi olla se, että ei kiinnosta, vaikka sitä ei voikaan ääneen sanoa. Mutta lisäksi meillä on paljon muuta elämää. Väsyttävää, kuormittavaa, raskasta ja kiireistä elämää.

Meillä saattaa olla oma vanhempi sairas ja tukemme tarpeessa. Meillä saattaa olla raskas vuorotyö, tai muuten työkuormaa. Meillä saattaa olla burnout tai fyysinen sairaus. Meillä saattaa olla yt:t tai aviokriisi. Me saatamme kärsiä sosiaalisten tilanteiden pelosta. Meillä voi olla todella huono organisointikyky. Tai meitä saattaa vaan väsyttää.

Reipas läsnävanhempi saattaa toki hänkin kärsiä näistä, jopa kaikista yhtä aikaa ja silti jaksaa olla aktiivinen ja läsnä. Mutta me kaikki emme jaksa.

Eikä hyvää vanhemmuutta mitata sillä, kuinka paljon olemme läsnä pukuhuoneissa, kuinka paljon kuskaamme, kuinka paljon istumme toimikunnissa ja kuinka paljon teemme talkoita.

Joka tapauksessa me pesemme treenivaatteet ja teemme kisakampaukset. Joka tapauksessa me ruokimme lapsemme ja tarkastamme läksyt. Joka tapauksessa lapsemme on meidän ajatuksissamme jos ei nyt aina, niin melkein aina, vaikka meitä ei hallilla tai koululla näykään. Osa meistä on lusmuvanhempia, mutta lusmuamisemme ei tarkoita sitä, että me emme välittäisi.

Lähde.

P.S. Tätä se on, kun lapsi harrastaa ihan koko ajan.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 57 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

57 vastausta artikkeliin “Tästä syystä olen lusmuileva vanhempi”

  • Itsekkyys inhottaa sanoo:

    Minähän en tällaisiin yleensä kommentoi, ja nytkin teen niin. Nimimerkki Paha maku jäi kirjoitti just hyvin; älkää hommatko lapselle niitä harrastuksia, joissa tehdään paljon talkootyötä jos kerran tiedätte ettette osallistu (ja joku muu joutuu tekemään teidänkin työt). Kaikilla meillä on niitä haastavia tilanteita elämässä jolloin ei jaksapystykykene, mutta se että kertaakaan 5vuoden harrastuksen aikana ei ole tehny mitään, ei ole muuta kuin lusmuilua. Mainitut asiat, esimerkiksi väsymys, avioero (tuskin kriisi 5ttä vuotta kestää) jne. ovat hetkellisiä syitä. Valitettavasti oma kokemukseni on se, että lusmuilijat ovat yleensä niitä ”hyväosaisia”, joita ei vaan kiinnosta. On rahaa maksaa lapsen harrastus, mutta that’s it.

    Meillä lapset harrastaa ja lusmuilijat kyllä ottaa päähän juuri siksi, että oman vaikean tilanteeni (mm. krooninen kipu) vuoksi jaksaisin tehdä ne mulle kuuluvat asiat, mutta en enää lusmuilijoiden. Koen kuitenkin tosi tärkeäksi täällä myös jo mainitun lapsen kanssa harrastuksesta keskustelun, siitä iloitsemisen ym., joita ei olisi, jos en ikinä olisi treeneissä /peleissä ym. mukana. Meillä harrastetaan lasten ehdoilla (toki vanhempien rahat sekä juuri ”talkoiluhalukkuus” huomioiden), välillä on joku harrastus pudonnut pois, parhaimmillaan taas on eräs laji ollut jo 8v elämässä.

    • Lusmuileva äiti jonka lapset ei harrasta sanoo:

      Onko nyt kiiltävä sädekehä? Hyvä juttu. Terveisiä sinne norsunluutorniin täältä maan matosten seasta.

  • Mummeli sanoo:

    Oma syyni lusmuvanhemmuuteen oli vuorotyö. Jos lauantaina oli vapaa niin käytin kimppakyytiä lapselle ja menin itse katsomaan turnausta vähän myöhemmin. Huono omatuntohan siitä tuli mutta saipahan joskus nukkua. Jätin väliin myös vanhempainillat kouluilla (paitse 1. Ja 7 luokan). Pääätin vain niin, koska kaikkea ei jaksa.

    Nyt lapset on isoja 🙂

  • kolmen yhäiti sanoo:

    Mä olen itse läsnävanhempi, ja vieläpä melkoinen organisaattori. Vedän lapsen harrastusjoukkuetta ja oon se joka huutelee koko ajan vanhempien perään kun tarvittais apua ja talkootyötä että homma saataisiin toimimaan. Mä olen läsnä lapsen harrastuksessa JOTTA näen, miten lapseni kehittyy ja on IHANAA jutella harrastuksen jälkeen siitä miten meni, miltä lapsesta tuntui, mikä meni hyvin ja mitä toivoisi lisää. Nyt lapseni alkaa olemaan jo senverran isoja, että he tulee itse treeneihin, mutta mun on ollut vaikea kyllä ymmärtää niitä vanhempia jotka tuo lapsen ja lähtee sitten johonkin muualle siksi aikaa kun juuri tässä harrastuksessa nimenomaan saa olla mukana ja osallistuakin. Siksi tässä vuosimaksu on niin vähäinen, että sitä kompensoidaan vanhempien vapaaehtoisella osallistumisella.

    Sen sijaan vanhempainyhdistykset yms. jossa vanhemmat hengailevat vaan keskenään ja järjestelevät myyjäisiä yms. jää multa pois koska siellä ei tehdä lasten kanssa näitä juttuja. Ja olen yh kyllä. Pienempi on kulkenut isomman treeneissä mukana syntymästä asti ja samassa imussa halusi itsekin aloittaa saman harrastuksen vuosi sitten.

    Omasta lapsuudesta muistan sen, että sai tehdä mitä halusi ei äitiä tai isää kiinnostanut kannustaa yhtään mihinkään ja niin minusta sitten tuli tämmöinen ei minkään osaaja. Aina katsoin vierestä kun kaverit oli harrastustoiminnassa reissuilla siellä ja täällä.

    Ja kyllä, olen läsnäoleva vanhempi myös kotona.

    • Reipas lusmuvanhempi sanoo:

      Tuossa tekstissähän oli kirjoitettu erilaisia skenaarioita miksi toiset eivät ehkä tule paikalle.
      Itse usein heitän harrastuksiin, koska kyydissä on seuraavaan harrastukseen menossa oleva lapsi tai minuuttiaikataulussa on ainoa hetki omalle lenkille tai kaupassa käynnille tämän harrastuksen aikana. Tai olen niin kuormittunut raskaasta työstäni, että aivoissa suhisee, enkä kestä sosiaalisia tilanteita sillä hetkellä.
      Joskus kun en ollut pitkään aikaan yhden lapseni harrastuksen kentän laidalla ja lapseni joutui käyttämään paljon muiden kyytejä, tuli sitten puheeksi yhden vanhemman kanssa miksi en ollut päässyt paikalle; olin jäänyt yksin 3 lapsen kanssa, tein töitä ja opiskelin korkeakoulussa samaan aikaan. Tunnit vuorokaudessa ei millään riittäneet. Toinen vanhempi totesi että no ei ihmekään että et ole päässyt.
      Sitten on päiviä ja aikoja kun olen mukana tai katsomassa harrastusta, se on mukavaa kun sille on aikaa ja voimaa.
      Arvostan vanhempia jotka jaksavat olla läsnä aina. Toivon ymmärrystä ja arvostusta myös toisin päin. Et voi tietää toisen perheen tilannetta.

  • Paha maku jäi sanoo:

    Voi, tähän on pakko kommentoida. Olin nimittäin erikoisluokan oppilaan vanhempi ja luokalle valittujen oppilaiden vanhemmat sitoutuivat tiettyyn tehtävään, jonka suorittamisesta oppilaat saivat kouluajan käyttöönsä instrumentteja.
    Jos kaikki olisivat osallistuneet, se olisikin ollut liian helppoa ja tasapuolista. Mutta juuri nämä lusmuvanhemmat saivat aikaan sen, että muut joutuivat tekemään heidänkin vuoronsa. Ja kyllä, myös meillä osallistujilla oli muutakin elämää,sairaita vanhempia,vuorotyötä,lasten harrastuksia,väsymystä,omia menoja.
    Älkää siis hyvät ihmiset sitoutuko mihinkään lapsenne harrastukseen tai koulun valintaan , jossa edellytetään jotain ns vanhempien vapaaehtoisuuteen perustuvaa toimintaa, jos jo alkuun tiedätte että sälytätte ne tehtävät muiden niskaan.

  • Heppatytön äiti sanoo:

    Näitä läsnävanhempien kommentteja lukiessani jäin miettimään, että onkohan heillä oikeasti aikaa olla läsnä niille lapsilleen? Se, että käy harrastuksessa mukana, tai on järjestämässä tapahtumia ei lapsen maailmassa tarkoita, että äiti välittää heistä (ainakaan siis suoraan, toki sitä voi selittää). Usein lapset näyttävät kaipaavan kaikista eniten sitä vanhempien jakamatonta huomiota ja läsnäoloa. Ei lapsen mieltä kovin paljoa lämmitä, kun hän haluaisi tulla kertomaan jotain, ja vanhempi sanoo, että nyt on kiire, kun pitää näitä SINUN harrastus- tms juttujasi nyt järjestellä. Huonoimmassa tapauksessa lapselle tulee siitä vain syyllinen olo.

    Minä olen varmaan myös jotain lusmun jä läsnän välimaastosta. Olen joitakin kertoja käynyt koulun myyjäisissä, tai leiponut sinne (useammin leiponut), mutta en ole mikään aktiivijäsen. Asiaan on omalta kohdaltani vaikuttanut paljon myös se, mihin rahaa kerätään. Yleensä kysyn lapselta itseltään, että onko tämä hänelle tärkeä asia, ja jos on, niin osallistun enemmän.

    Meillä tyttö harrastaa pianonsoittoa ja ratsastusta. Kumpikaan näistä ei onnekseni sisällä mitään sellaista, johon vanhempien pitäisi kerätä rahaa. Pianotunneilla käyn yleensä aina mukana kuuntelemassa, ja ratsastuksissa ollaan yhden päivän kuskaukset viikossa jaettu kaverin perheen kanssa, eli viedään vuorotellen. Viikon toisena ratsastuspäivänä vien aina itse ja usein myös itsekin ratsastan. Sen lisäksi tytöllä on myös vuokraheppa, jonne menemme käytännössä aina yhdessä, ja minä pidän yleensä tuntia tytölle. Heppaharrastuksissa menee kerralla aina monta tuntia, eli kaksi arki-iltaa ja yksi viikonloppupäivä meillä menee aika pitkälti tallilla. Se on kuitenkin minunkin mielestäni kivaa touhua, eli viihdymme siellä molemmat. Siksi se ei tunnu raskaalta, vaan se on meille yhteistä mukavaa aikaa.

  • Lena sanoo:

    Ihana asija,ja ihan sama mielttä

  • Susanna sanoo:

    Suorittaja eli läsnävanhempi täällä hei. Minä ainakin ymmärrän lusmuvanhempia, haluaisin ehkä silloin tällöin olla itsekin sellainen mutta olen myös Kiltti, Ymmärtäjä ja Maailmanpelastaja, jolloin lupaudun vähän kaikkeen ja sitten huomaankin melkein nääntyväni kaikenlaisten kokousten, illanviettojen ja järjestämisen alle. Lisäksi, se vie myös jossain määrin perheen aikaa. Olen itse kasvanut perheessä jossa ei käyty vanhempainilloissa, ei viety harrastuksiin tms. Ja kas, ihan suhtkoht normaali minustakin tuli. Joten lusmuvanhemmat, älkää tunteeko syyllisyyttä siitä ettette istu rankkasateessa tihrustaen onko tuo maalintekijä nyt meidän pelaajanro 36. Tärkeintä on että kun lapsi tulee kotiin vettä valuvana, kylmissään ja väsyneenä päivän touhuista, te olette ovella vastassa kera lämpimän halauksen ja kysytte ”Oliko rankka päivä? Otatko voileipää?”

    • Neulatyyny sanoo:

      Ihana lukea tällainenkin kirjoitus suorittajalta. Älä vaan polta itseäsi loppuun. Sinunkin täytyy joskus levätä vaikka omatunto tykyttäisi että pakko suorittaa. <3 Tiedän että kiltille ihmiselle se on helpommin sanottu kuin tehty.

  • Vilijonkka sanoo:

    Kohtuullinen määrä talkoilua on jees. Mutta mistä se niin varmaksi tiedetään, että kaikki ns. lusmuvanhemmat ovat edes hinkumassa niitä uusia välituntileluja? Tai mitä jos jonkun äiti tai isä mieluummin vie ihan itse lapsensa makkaranpaistoretkelle vapaa-aikanaan sen sijaan, että seisoisi myymässä mokkapaloja sen hyväksi, että koulu voi viedä lapsen makkaranpaistoretkelle? Mitä jos lapsi pitää enemmän luontoretkestä oman perheen kanssa, jossa voi poiketa polulta ja pysähdellä katsomaan kiinnostavia juttuja, kuin siitä, että kävelee monenkymmenen hengen letkassa luontopolkua? Mitä jos vanhempi haluaa mieluummin iltaisin syödä yhdessä lasten kanssa kuin juosta töitten jälkeen vanhempaintoimikuntaan sillä aikaa kun lapsi lämmittää mikrossa itsekseen pinaattilättyjä? Harrastuksissa vanhempikin saa toki uusia ”sosiaalisia kontakteja” joita eivät tietenkään kiinnosta toisten vanhempien elämän haasteet, kunhan rahaa tulee makkarakassaan. Mutta milloin vanhempi ehtisi nähdä oikeita ystäviään, joiden kanssa voi oikeasti jutella asioista? Koko perheen hyvinvointi vaikuttaa myös lapsen hyvinvointiin. Jaksaako stressaantunut vanhempi, joka itkee paljetteja ommellessa, kuunnella lapsenkaan murheita? Ja näin suorittaminen vain jatkuu seuraavassa sukupolvessa.

  • Neulatyyny sanoo:

    Hui saakeli millaista tekstiä suorittajilta… En kyllä missään tapauksessa haluaisi olla tuollaisten ihmisten kanssa missään tekemisissä.. Onneksi lapsi on vielä sen verran pieni ettei harrastuksia ole. Enkä todellakaan odota innolla harrastusten löytymistä ettei tarvis ite mennä supersuorittajamutsien raadeltavaksi.. Miten voi aikuiset ihmiset olla noin suppeita etteivät ymmärrä että jokainen on erilainen ja jokaisella on omat elämäntilanteensa. Näin vuorotyötä tekevänä ja kroonisesti voimakasta kipua aiheuttavasta sairaudesta kärsivänä en olisi kyllä yhtään kiinnostunut kuuntelemaan yhdenkään ”paremman äidin” lässytyksiä siitä kuinka ”en vaan viitsi osallistua” ja ”evvk” ja ”lusmumutsi”.
    Nyt vähän niitä valoja päälle vaikka kuinka parempia äitejä kuvittelisitte olevanne.

    • Mummeli sanoo:

      Onhan sekin tietysti mahdollista että on sillä lusmuvanhemmalla useampikin lapsi joitten kautta elämässä on menoja ja tapaamisia ja hänelle esitetään erilaisia vaatimuksia ja koska se lusmuvanhempikin on vain yksi henkilö joka ei voi jakaantua moneksi parhaalla tahdollakaan.

  • Järkyttynyt sanoo:

    Voi taivas mitä shaibaa tulee aikuisten ihmisten kynästä, aivan kauhistuttaa. Ipanat kuskaan treeneihin (4 näitä), osallistun näytöksiin, vanhempainiltoihin menen vaihtelevasti sillä Wilma yhteys pelaa kouluasioiden saralla. Lapsille olen luvannut leipovani koululle vasta siinä vaiheessa, kun pitävät oman luokan myyjäiset. Onko kukaan suorittaja kysynyt lapselta, että haluatko äidin/isin istuvan joka kerta harrastuksissa? Mielestäni lapsi tarvitsee myös sen oman jutun ja oman tilan ilman sitä vanhempaa. Vaikkei aina kökötäkään vahtaamassa muksuja harkoissa tai sitten siellä kahviossa, niin se ei missään nimessä tarkoita sitä ettei aikuinen ole läsnä lapselleen. Läsnä ja paikalla on kaksi eri asiaa. Vielä kun poika pelasi kiekkoa, niin nämä vanhemmat jotka oli ”läsnä” (väittäisin että he olivat ennemmin paikalla), niin tuijottivat kaikki vaan puhelimensa ruutuja, sitten lapsi hihkuen kysyy että ”näitkö äiti/isi miten hienon maalin tein”, noh ei sitä varmaan sieltä puhelimen ruudulta varmaan näkynyt. Mutta järkyttynyt olen tästä, että vouhkaajien mielestä kaikkien pitäisi mahtua samaan muottiin oli oma tausta mikä tahansa.. Hävetkää.. Ehkä voisi ”lusmuilta” kysyä, että onko kaikki hyvin, tarvitseeko apua, ennen kuin haukkuu tuntemattoman ihmisen pystyyn (puolin taikka toisin).

  • lusmuko sanoo:

    Ennen vanhaan lapset teki omia juttuja ja vanhemmat omia. Äiti ja isä eivät menneet veljeni jalkapalloa katsomaan kun kävivät töissä, joskus kävivät katsomassa kisoja, ja se oli ihan normaalia! Mikä pakko kaikkien vanhempien on sinne kentän reunalle mennä, vaikka jotkut tykkäävät siellä olla? Eikö lapsella ole liikkuessa hauskaa omien kaverien ja sen vetäjän kanssa, tarviiko koko perheen olla paikalla… Ihmettelen vain.

    • Mummeli sanoo:

      ehkä sen pakonpistää siihenkentänlaidalla istumiseen pitkät välimatkat ja lyhyet ajat siinä harrastuksesssa joten ei kannata ajella edestakaisin kahta kertaa joko ajoihn menneen ajan tai rahanmenon takia.

  • Mustikka sanoo:

    Minä olen uusperheen äiti ja läsnävanhempi. Bonuslapseni äiti on lusmuvanhempi. Bonuslapseni on surullinen siitä, ettei äitinsä osallistu. Tällä äidillä on vielä paljon minua enemmän vapaa-aikaa, mutta hän ei jaksa, ei viitsi, ei kiinnosta. Lapsi kokee sen niin, ettei hän ole kiinnostava. Vaikka itse osallistun, ei se poista oman äidin kaipuuta osallistumiseen.

    Hyvät lusmuvanhemmat. Siitä lusmuilusta kärsii eniten se oma lapsenne. Hän ei tiedä olevan ajatuksissanne, koska ette sitä näytä toiminnassanne.

  • Läsnästä Lusmuksi sanoo:

    Olin aina kuvitellut olevani ”läsnävanhempi”. Lasten vauvaaikoinakin minulla riitti intoa osallistua yhdistystoimintaan ja vapaaehtoistyöhön. Mutta kuopuksen vuosi sitten alkanut uhmaikä muutti paljon. Se imee koko perheestä voimat. Ja toki lapset osaavat jo itse kertoa mieltymyksistään, eikä siihen kuuluu kokouksiin osallistuminen. Ja en ole ollut niin innokas, että olisin halukas maksamaan lastenvahdille, jotta itse pääsisin tekemään vapaaehtoisyötä. Esikoinen ei halua lähteä mummilaan hoitoon, kun siellä ei ole kavereita ja kuopukselle ovat taas rutiinit tärkeitä. Perheemme hyvinvoinnin takia olen priorisoinnut poikkeusillat omiin hyvinvointiharrastuksiini. Toki vanheimpainilloissa haluan käydä, ja voin joskus osallistua tapahtumajärjestelyihin jos aika sopii perheemme kalenteriin, mutta tällä hetkellä lusmuilen hyvällä omalla tunnolla.