Mitä tehdä, kun puoliso –nainen– ei puhu itsestään, ei avaudu? Koet rakastavasi toista silti ja et missään nimessä halua erota. Uskotko teihin kaikesta huolimatta?

Ei sanoiteta omia tunteita ja toiveita muuta kuin suuttuessa sekä välillä todeten”rakastan sinua”. Ei kerrota mitä halutaan ja mistä unelmoidaan, kuin satunnaisesti ja silloinkin aika arkisista asioista, sellaisista joiden perusteella tietää, että jotain isompaakin olisi sanojen takana tarjolla, mutta ei sitä kerrota edes kysyttäessä. Ei ole mitään; mikään ei ole huonosti, jos vain nyt käytäisiin yhdessä syömässä ulkona. Hyvä, tehdään niin sitten.

En ole missään nimessä ollut hyvä puoliso, sen tiedän. Olen kantanut liialla työskentelylläni vastuuta yhden työllisen taloudestamme (ei lapsia, huom.) monta vuotta ja olen ajatunut johonkin suorittamisekierteeseen siinä, osin työnkin vaatimuksista, mutta enimmiltä osin ihan itse valitsemalla sen tien. Tiedän, että olen paennut suhteen vaikeuksia töihin, sitä ettei kunnollista keskustelua itsestä synny ja pakottaa ei voi. Sitä, etten tunne riittäväni puolisona, etten olekaan rakastettu kun minulle ei avauduta ja sitä, että tunnen etten ehkä tunnekaan puolisoani juuri ollenkaan. Muutuin epävarmaksi, turvattomaksi, etäiseksi, suojauduin, pakenin töihini, sinne missä pääsee ammattilaisuuden taakse turvaan. Paljosta työn teostani kyllä välillä keskusteltiin, avauduin jonkin verran sen syistä, en saanut vastakaikua. En avautunut enempää, kierre jatkui, kunnes päättyi omaan mahdottomuuteensa, loppuun palamiseen, jo ennen eroa.

Kuva Priscilla du Preez.

Tiedän myös, etten ole hyvä keskustelija. Olen hyvä puhumaan itsestäni, asioistani ja ajatuksistani. Pystyn sanoittamaan tunteitani ja tarpeitani, vaikka siinä on vielä parantamisen varaa paljonkin. Olen hyvä kuuntelija, mutta en ollenkaan niin hyvä kuulemaan. Olen myös liian kärkäs kommentoimaan ja miehille tyypillisesti korjaamaan asioita. Olen yrittänyt koko ikäni opetella paremmaksi ja työ kantaa hedelmää, mutta hitaasti. Yhdessä keskustellen sovimme, että kun puolisollani on hänelle tärkeä asia kerrottavanaan, niin hän keskeyttää minun tekemiseni kertoen haluavansa sanoa tärkeän asian ja silloin minä lopetan kaiken muun ja keskityn vain häneen.

Samalla sovittiin, että minä en saa kommentoida, en korjata enkä edes kysyä täsmennyksiä ilman lupaa tai suoraa kysymystä. Minun tehtäväni oli vain kuunnella, kuulla ja ottaa vastaan, oppia. Näin sovittiin vuosia sitten, eikä sen jälkeen ole kertaakaan tullut tilannetta, jossa hän olisi toiminut sovitulla tavalla. En tiedä miksi, olinko muka niin hyvä kuuntelija vai oliko muita syitä miksei toimittu sovitulla tavalla? Ja sitten lopuksi sain kuulla, etten oikein kuunnellut häntä. Olin ja olen ymmälläni, pitikö minun jostain sivukommentista lähimarketissa ymmärtää, että toisella oli jokin hätänä? Vaikka tärkeille asioille oli sovittu oma protokollansa, juuri siksi, että todella kuuntelisin? Jotta voisin tehdä muistiinpanoja etten unohda mitä juuri sanottiin? Ja ei, toisin kuin voisi luulla, näitä sivukommentteja ei ole montaakaan tullut per vuosi, ei todellakaan ole toinen jankuttanut vuosia likaisista sukista lattialla.

Kuva David Travis.

Minä olen yrittänyt olla vastaanottavainen, kannustava ja rohkaiseva, kiittänyt jokaisesta avatumisesta erikseen, kiittänyt aina kun minun haitalliseksi koettu toimintani toista osapuoltaan kohtaan on nostettu pöydälle. Olen yrittänyt puhua haitallisista tavoistani, yrittänyt ymmärtää niitä ja niiden vaikutuksia, korjata tapojani, mutta niistäkään ei synny keskustelua sen jälkeen kun asia on tuotu esiin, ikään kuin se riittäisi, että otapa tuosta koppi. Sama asia kuin sarkastinen vitsailu miesten tavasta sanoa rakastavansa: johan sen kerran sanoin, silloin häissä, tarviiko sitä koko ajan jankuttaa… TARVITSEE! Ja ihan samoin itseänsä tarvitsee avata toiselle JATKUVASTI, vaikka jankuttamiseen asti.

Miksi nainen ei puhu suhteessa? Alussa hieman, kun ihastutaan ja rakastutaan, mutta ei enää sen jälkeen, ei ainakaan suoraan ja ymmärrettävillä sanoilla, kiertelemättä? Vaikka kirjoitettaisiin kirje, nostetaan epäkohdat esiin, kerrotaan miksi ne tuntuvat pahoilta, epäreiluilta, mitä vaan. Kerrotaan miltä ylipäänsä tuntuu, yleisesti tai joissain erityisissä tilanteissa. Kerrotaan mikä on hyvin. Kerrotaan mitä tarvitaan, mitä puuttuu, mitä halutaan, mahdollisimman lyhyesti ja yksiselitteisesti. Kehystetään se kirje, nostetaan näkyville, käydään se yhdessä kohta kohdalta läpi kerran viikossa, kunnes asiat muuttuvat ja jos eivät muutu, haetaan ammattiapua. Suostuisin tuohon koska tahansa, lukisin sen kirjeen itse joka aamu, painaisin ne asiat mieleeni, opettelisin. Miksi ei?

Mielestäni kunnollisia vastavuoroisia keskusteluja oikeasti tärkeistä asioista ei vain suhteessamme syntynyt, vaikka yritin ja yritimme. Ei silloin kun mentiin tunteisiin ja tarpeisiin, ne olivat 99 prosenttisesti monologejani, jotka loppuivat melko nopeasti vastavuoroisuuden puuttuessa. Minä voin olla mitä ihanin puoliso, mutta en tuntemattomalle naiselle. Se vaatii paljon enemmän toisen tuntemista. Ja silloin, kun tunnen toisen, tunnen olevani rakastettu ja hyväksytty, tiedän myös mitä toinen minulta haluaa ja tarvitsee, toinen osaa kertoa sen eikä minun tarvitse arvailla, olettaa ja lukea ajatuksia. Jos mitään ei sano, ei tarvitse mitään odottaakaan, joku muu kyllä tekee valinnat silloin puolestasi. Ja jos et niistä pidä, niin saat syyttää itseäsi, kanna vastuusi valittamatta.

Kuva Christin Hume.

Rakkauteni tuota ihmistä kohtaan ei ole hävinnyt mihinkään, ero on liian tuore vielä, mutten enää tiedä ketä rakastin ja koen rakastavani edelleen. En tunne tuota ihmistä ollenkaan, vaikka samaan aikaan tunnen hänet läpikotaisin. En tiedä, miksi hän erosi, kaikki syiden sanoitukset olivat hieman epämääräisiä ja häilyviä, osuvimmat ehkä olivat, ettei oikein tiedä mitä haluaa, ei ehkä halua mitään parisuhdetta ikinä, haluaa elää itsenäisenä. Tiesin, etteivät asiamme olleet hyvin, joskaan eivät huonostikaan ja olin aloittanut korjaamaan omia virheitäni. Varmaan sitten liian myöhään tai sitten hän pelästyi sitä, että saankin jotain korjattua ja olisinkin oikeasti läheinen ja läsnä hänelle, en enää pakenisikaan työhöni. Ehkä hän säikähti sitä, joutuisi itsekin olemaan sitten minulle lähellä ja läsnä? En saa ikinä tietää, minulle ei kerrota mitään, mikä voisi paljastaa itsen, heikkouksia. Miksi?

Pää pyörällä kuljen sumussa, taas kerran, rakastan, en rakasta, tunnen toisen, en tunne toista yhtään, eikä minulle puhuta, olen turhautunut ja ihmeissäni. Tunnen itseni hölmöksi ja idiootiksi, puhuin itsestäni, avasin itseni, paljastin itseni, mutten saanut paljoakaan vastineeksi toiselta. Tai sain, mutten kovin syvältä, pintavesiä, sanotaan. Yritin, luulin yrittäväni, mutta yritinkö sitten kuitenkaan, yritinkö toisen mielestä oikealla tavalla, en kai? Miten olisi pitänyt yrittää, mitä olisit minulta halunnut, tarvinut, voitko kertoa? Et halua suhdetta enää, se on selvä, vaikka ystävyyden haluatkin, mutta olisin edelleen halukas kehittämään itseäni ihmisenä, ihan vain itselleni, ymmärtää virheitäni paremmin, voisitko auttaa ja kertoa nyt, kun ei ole mitään pelissä? Et? Ok. Varsinaista ystävyyttä…

Kirjoitus vaikuttaa katkeralta, mutta se ei sitä varsinaisesti ole, ero on vain liian tuore vielä ja olen todella turhautunut tuohon naisten puhumattomuuteen. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta suhteessa mykän kanssa, mutta aivan varmasti viimeinen ellei toinen suostu ammattiapuun, yhdessä tai erikseen, molempi parempi. Kukaan mykistäni ei ole siihen suostunut, sekin on kummallista, terapiat eivät vain ole kuulunut mahdollisiin asioihin, ei silloin kuin omia tai yhteisiä ongelmia alkoi ilmetä, eikä sittenkään kun niitä oli jo paljon, ehkä liian paljon. Miksi? Siksikö, että siellä voisi joutua avautumaan ja toteamaan, että ongelmia on? Mitä pelottavaa siinä on, sehän olet vain sinä itse, kai sinä nyt haluat itsellesi näkyvä olla? Ei käynyt, oli helpompi vain päättää suhde, se ei vaan toiminut, sori kaikesta. Jep.

Miksi, naiset, miksi? Onko tunteistaan ja tarpeistaan puhuva mies LIIAN pelottava kumppani, sittenkin? Sellainen edellyttää vastavuoroisuutta, uskallatteko ihan oikeasti panna itsenne silloin likoon? Oletteko varmoja, että haluatte sellaisen miehen, oikeasti?

Nimin. Randombypasser

Artikkelikuva Tom Pumford.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 24 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

24 vastausta artikkeliin “Mies avautuu: pelottaako naisia tunteellisuuteni?”

  • Kerttu sanoo:

    Oi kuinka hienosti kerrottu tilanteesta. Olen pahoillani kirjoittajan puolesta, ettei hän ole saanut vastauksia kovasta yrittämisestä huolimatta.
    Itselleni joskus sanottiin, että en puhu, mutta en saanut vastausta, mistä olisi pitänyt puhua. Enkä myöskään kumppania mukaan ammattiauttajalle. Siellä kuulin, että kumppanillani on narsistisia piirteitä. Eri tilanne siis.

    Kirjoittajan kannattaa pitää kiinni linjastaan. Varmasti löytyy kumppani, joka uskaltaa avautua ja laittaa itsensä likoon.

  • Helsinkiläinen sanoo:

    Olen miettinyt tuota paljonkin. Toki ensin on todettava, että jos on ongelmia, on nostettava kissa pöydälle ja puhuttava niistä.

    Mutta jos ongelmia ei ole, niin mikä pakko sitten on lärpättää kaiken aikaa turhanpäiväisesti? Juuri luin jostain parisuhdeihmisestä, joka ohjeisti pariskuntia parantamaan maailmaa tasaisin väliajoin… ihan kauhean työlästä. Minä puhuin nuo asiat joskus 15-vuotiaana läpi, ei minulla ole tarvetta palata asiaan enää, ne on jo käsitelty. Enkä todellakaan jaksa lässyttää samoja asioita kymmeneen kertaan joka vuosi uudestaan, ja erityisen hölmöltä tuntuisi selittää ne sellaiselle ihmiselle, joka on ne jo useita kertoja kuullut. Ei päätä eikä häntää, mieluummin kuunnellaan vaikka yhdessä musiikkia.

    Ehkä ihmiset ovat erilaisia, ja lärpätystä kaipaavien on syytä ottaa puolisoksi toinen lärpättäjä. Tosin sitten ei kumpikaan saa suunvuoroa. 🤣

  • Sarianna sanoo:

    Liikuttavaa

  • Maryah sanoo:

    Kyllä meitä puhuviakin naisia on, sitten kun aika on parantanut haavasi ja ehjännyt sinut kokonaiseksi.
    Mulla on 6kk kestänyt, tuore, uusperheellinen suhde ja voin sanoa, että ei ole helppo alku ollut.
    Lapsethan erilaisuuksineen ne haasteet tuo ja heihin liittyvät meidän vanhempien arvot, kasvatustavat jne. Ei ne loppujen lopuksi hirveästi edes toisistaan poikkea, mutta menneisyydellä ja sen peikoilla on iso osa erilaisuuksistamme.
    Hänen edellinen suhteensa oli, kuin suoraan tekstisi. Aivan täydellinen kopio siitä.
    Kuinka oli yrittänyt välillä jopa puristaa asioita ulos kumppanistaan, mutta kun pakottaakaan ei voi.

    Minä olen menneisyyteni vanki myös, mutta jatkuvalla pakomatkalla kaltereistani. Pyrin taistelemaan mykkyyden ja muodottomien tunnemöykkyjen yläpuolelle jatkuvasti. Tiedostan oman kontrollitarpeeni, joka nousee eritoten silloin, kun on paljon uusperheen pöhinää ja ääntä ja aistit rasittuu. Vikani on se, että kasaan sisälleni asioita ja ne sitten paukahtavat ulos syytösten tapaan. Ainakaan en nalkuta (vino virnistys tähän väliin).
    Ehkäisen tätä tekemällä jatkuvaa analyysiä miksi jokin tunne tuntuu siltä, kuin se tuntuu. Enemmän ja vähemmän kaikki kuitenkin nousee sieltä menneestä.
    Toisen on helpompi ymmärtää, jos perustelen itseäni. Yritän tässä parisuhde-uusperhearjessa kertoa ja nähdä myös omaa rooliani realistisesti ja jatkuvasti tunnistaa omia käytösmallejani.

    Ensimmäistä kertaa elämässäni tuntuu, että lähtötilanne parisuhteeseen on kaikkein vaikein, mutta samaan aikaan molemmat ovat yhtä virittyneitä yhteisen asian eteen yhtä tasapuolisesti.

    Se on mahdollista. Ja naisetkin puhuvat. Jotkut meistä. Kuten näköjään jotkut miehistäkin.
    Kiitos, kun sain lukea tarinasi. Halauksia ja hurjan hyvää jatkoa sinulle.

  • Biritta sanoo:

    Sehän riippuu ihan siitä miten mies puhuu , jos pääsisältö on että tarviin enemmän omaa aikaa, en halua läheisyyttä niin paljon mitä sinä. En halua vielä naimisiin. tarviin sitä tätä ja tota =mutta en mitään kumppanilta. Niin voi olla että en halua kuulla !

    Muussa tapauksessa puhuba mies olisi kiva, kunhan se tarkoittaa sitä että mies puhuu tunteistaan. Eikä hauku.

  • Yksin sanoo:

    Oma kokemukseni on, että miehet ei ouhu. Ei ainakaan minun mieheni. Itse puhun kyllä, ystäville tai vaikkapa terapeutille. Toinen vaikenee, piiloutuu puhumattomuuden taakse. Ero edessä. Niin surullista, mutta pakottaa ei voi.

  • Tuttu tunne sanoo:

    Oli NIIIIN osuvasti ja oikein kirjoitettu kuin vain voi kirjoittaa. Sama kaava toistui itsellänikin. Vaikka kuinka itse kuunteli ja puhui ja kertoi asioista ( kun oltiin näin sovittu ) niin toinen osapuoli ei joko kuullut, halunnut kuulla tai sitten ei uskaltanut kuunnella mitä itsellä oli kerrottavaa. Lisäksi vielä sanottiin että en kuuntele / välitä vaikka kuinka yritti kuunnella ja tukea ja olla mukana. Ja loppujen lopuksi siinä kävi niin että oli helpompi paeta ajoittain töihin kun ei enää tiennyt mitä tekee…..tekipä mitä tahaansa asian suhteen niin se oli väärä hetki, väärästä asiasta, väärällä tavalla tms. Vaikka kuinka yritti millä tavalla tahansa ja teki kaikkensa niin aina tuli sama vastaus eli ei sitä eikä tätä. Tuosta tekstistä tajusin nyt lopultakin mistä oli kyse…..nainen ( silloinen puoliso ) halusi varmaankin että hänelle kerrotaan tunteista ja toiveista mutta hän ei varmaankaan itse uskaltanut / halunnut kertoa omista tunteistaan yms. vaan meni aina jonkin tekosyyn taakse. Ja tämä sai…ja saa edelleen miehen pään pyörälle että kuinka olisi oikein pitänyt toimia….ja kuinka jatkossa edes uskaltaa toimia että ei tulisi enää samanlaista tilannetta. 20 v opetti vain sen miten erilaisia nainen ja mies lopulta ovatkaan….eikä mitään voi ennakoida etukäteen…eikä jostakin kumman syystä edes se riitä että annat itsestäsi kaiken ja teet kaikkesi parisuhteen eteen jos toinen osapuoli ei itse uskalla antaa itsestään kaikkea. Mutta….leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä…

    • Randombypasser sanoo:

      Kiitokset! Harmillista, että on kohtalotovereita, mutta antaa se myös lohtua 🙂
      Sen olen lopulta viime päivinä ymmärtänyt, että mies joka avautuu naiselle omista puutteistaan ja heikkouksistaan, on pelottava. Useimmat naiset eivät kestä sitä, että mies voi osoittaa heikkoutta heidän edessään, rakkaimpansa edessä, vaikka nykyään sen pitäisi median mukaan kuulua arkiseen tasa-arvoon ja olla suorastaan tärkein ominaisuus ”unelmavävyssä”. Mutta kummassakin sukupuolessa vanhat mallit ovat tiukassa, miehen vaan on oltava vahva ja kestävä, sellainen joka kantaa itsen ja toisen kaikissa tilanteissa valittamatta. Pah.

  • Jari sanoo:

    Paljon kun lukee näitä juttuja niin oon kiinnittänyt huomioo siihen että naiset valittaa ettei mies kosketa tai huomioi muuten arkisissa tilanteissa. Kuinka vaikeaa se on ihan itse vaikka puristaa perseestä tai hipaista niskaa ohikulkiessa? Se on asia mikä toimii molempiin suuntiin jos et mitään anna et mitään saakaan

  • Hmm sanoo:

    Sori, en jaksanut lukea loppuun, mut ekana mulle tuli mieleen, että onkohan puolisosi masentunut?

    • Randombypasser sanoo:

      Eipä mitään, lukee sen kuin kiinnostaa ja jättää vähemmän kiinnostavan lukematta, niin pitääkin.
      Hyvin ajateltu tuo masennus, mutta valitettavasti Hän ei ollut masentunut. Kirjoitustani seuranneina päivinä ymmärsin montakin asiaa itsestäni ja suhteestamme, mutta yksi tapetille noussut oli se, että kiintymyssuhdeteoriaa seuraten meillä oli herkullisesti vastakkaiset kiintymyssuhdemallit käytössämme: Hänellä takertuva ja minulla välttelevä, hyvin tyypillinen asetelma.

  • Simpukka sanoo:

    Itse väsyin parisuhteessa siihen, että hiljaisuuteni ja puhumattomuuteni jatkuvasti tulkittiin vihamielisyydeksi. Olen luonteeltani introvertti ja silloin olin kaiken lisäksi työssä, jossa olin tekemisissä kymmenien ihmisten kanssa päivittäin. Usein vain olin työpäivän jälkeen niin väsynyt, että en jaksanut puhua kenellekään mitään. Puolisolle puhumattomuuteni ei kuitenkaan sopinut, vaan oli lähes jatkuvan riidan aihe. Kuulemma en vähäpuheisuuteni takia panostanut suhteeseen yhtään enkä ymmärtänyt mieheni tunteita. En jaksanut enää selitellä hiljaisuuttani, koska selitykseni kaikuivat kuuroille korville, ja lähdin suhteesta. Toivottavasti ex-puolisoni löysi jonkun, joka jaksaa puhua tarpeeksi.

    • Randombypasser sanoo:

      Simpukka, ymmärrän sinua, itsekin olen introvertti ja oma työni suorastaan edellyttää sosiaalisuutta ja vuorovaikutusta koko päivän, mistä myös nautin, sen työpäivän ajan. Oma tapani tulla kotiin työpäivän jälkeen oli se, että annoin puolisolleni noin puoli tuntia eli puhuimme päivän tapahtumista ja olin Hänelle läsnä. Ja liki joka päivä soitin jo kotimatkalla kuullakseni Hänestä ja päivän tapahtumista. Tuon saapumisen jälkeisen puolituntisen jälkeen otin itselleni tunnin pari omaa aikaa tyhjentää pääni ja siirtyä työläisestä puolisoksi. Tästä oli puhuttu paljon aikaisemmin ja syyt oli selvitetty, käytännöistä sovittu. Omasta mielestäni se toimi melko hyvin.

  • Suripahde sanoo:

    Huoh… sitten on myös sellaisia miehiä, jotka eivät kuuntele, vaikka kuinka koettaisit sanoittaa tunteitasi ja tarpeitasi. 😢

  • Ei aina onnistu sanoo:

    Tätä ei ehkä moni halua kuulla, mutta: jos ei toinen puhu tunteistaan tai osoita rakastavansa, on mahdollista, että hän ei tosiaan rakasta (enää). Itsellä on ollut näin, ja koska en ole pystynyt asiasta myöskään valehtelemaan, on tullut ero jokaisella kerralla. Niin voi vain käydä, eikä syytä silloin ole kummassakaan osapuolessa. Tiivistäen – kaikki asiat ei puhumalla parane, ei myöskään vuodattamalla ja pyrskähtelemällä itkuun. Jos ei suhde onnistu niin se ei sitten vaan onnistu. Leuka rintaan ja kohti uusia nöyryytyksiä!

    • Randombypasser sanoo:

      Ei aina onnistu, asia toki voi olla noinkin, rakkaudeton, mutta siinä tapauksessa se on ollut sitä heti alusta alkaen, noin yhdeksän vuotta kymmenestä rakastamatta parisuhteen toista osapuolta. En pidä mahdottomana, mutta mielestäni ihminen joka roikkuu yhdeksän vuotta suhteessa rakastamatta on varsin poikkeuksellinen olento.
      Sen ymmärrän hyvin, että jos tunne rakkautta, ei myöskään halua avatua toiselle, siinä ei ole mitään ihmeellistä, normaali luottamus/epäluottamus -tilanne. Tosin silloinkin olisi kohteliasta ja reilua molempia kohtaan kertoa tunteistaan suoraan, kuten sinä olet tehnyt, eikä jäädä suhteeseen roikkumaan.

  • Minna sanoo:

    Jos toinen on kärkäs kommentoimaan ja päsmäröimään neuvoilla, ei tee mieli puhua tunteista, ajatuksista tai unelmista. Ei silloin tule lainkaan kuulluksi ja ymmärretyksi. Kerrot mitä unelmoit, ja toiselta tulee listaa mikä siinä unelmassa on pielessä ja mitä pitää korjata. Ei se ole tunteista puhumista, ei keskustelua, ei mitään muuta kuin sitä että toinen jyrää itselleen kaiken tilan niin että toinen luovuttaa, ei enää edes puhu unelmistaan tai toiveistaan tai tunteistaan, kun niissä on aina toisen mielestä jotain korjattavaa.

    • Randombypasser sanoo:

      Minna, myönnän, että olen syyllistynyt tuon kaltaiseen toimintaan joskus suhteemme loppumetreillä, siis perinteiseen miehiseen asioiden korjaamiseen sen sijaan että vain kuunneltaisiin toista ja hyvksyttäisiin hänen sanansa sellaisenaan. Mutta vasta suhteemme lopulla, enimmän osan aikaa olen ollut avoin ja hyväksyvä, kannustavakin, jättänyt korjaamisen toiselle itselleen. Ja antanut aikaa asioille, automaattisesti ja etenkin sitä pyydettäessä.
      Se, missä olen tehnyt suuremman virheen, on se etten ole pysähtynyt kuuntelemisen yhteydessä keskustelemaan kuulemastani, en ainakaan kunnolla. Toinen osapuoli on hyvinkin saattanut kokea, ettei Häntä ole kuunneltu kunnolla jos keskustelu on nopeasti soljunut eteenpäin. Eikä toinen osapuoli vallan väärässäkään ole tulkintansa kanssa. Tämän asian olen kuitenkin huomioinut nyt ja muutan käyttäytymistäni.

  • Samis sanoo:

    Koen olevani juuri samanlaisessa tilanteessa. Olemme ollet yhdessä yli 25 vuotta ja vasta viimeisen vuoden aikana mieheni on ottanut esiin asioita, joihin hän ei ole tyytyväinen. Mielestäni olen pystynyt sen jälkeen tarkastelemaan omaa toimintaani ja huomioimaan hänen esiin nostamia asioita paremmin. Valitettavasti hän päätti ratkaista tilanteen pettämällä. Itse olisin ollut senkin jälkeen valmis tekemään asioita suhteemme eteen, koska yhteinen aikamme on sujunut pääosin mukavasti. Enkä koe, että mitää niin isoa ongelmaa olisi, jota ei voisi ratkaista. Tai jos olisi niin sittenhän se olisi hyvä todeta yhdessä ja tehdä ratkaisu erosta. Uskon, että liitto syvenee ja tunneyhteys vahvistuu, kun puolison kanssa voi jakaa ilot ja surut. Olisipa hienoa löytää mies, joka haluaa puhua ja jakaa tunteitaan.

  • Tasa-arvo on pilattu! sanoo:

    Sinä teit paljon töitä ja yritit korjata virheitäsi. Loitte säännöt, miten sinun tulee toimia ja kuunnella. Entä nainen? Tekikö hän töitä suhteen eteen? Korjasiko virheitään? Jos sinun piti kuunnella keskittyneesti, miksei naisen ollut pakko puhua tunteistaan?
    Olen nainen mutta silti nykyään yhä enemmän särähtää korvaan naisten asenne, että miehen tulee muuttua ja parantaa tapansa. Naiset voivat melskata menemään.
    Ei tasa-arvo ole tätä!

    Joku tunteva, aito nainen saa sinusta vielä hyvän miehen. Mutta älä enää lähde suhteeseen, jossa odotetaan, että mies suorittaa suhdetta naisen ehdoilla. Onnea matkaan!

    • Randombypasser sanoo:

      Kiitos Tasa-arvo on pilattu! 🙂
      Tällä hetkellä olen vilä siinä vaiheessa eroa, että oma syyllisyys on etusijalla ja tuntuu etten ole tehnyt paljonkaan, jos mitään suhteen eteen. Tiedän asian olevan toisin, mutta sitä ei halua vielä uskoa. En haluaisi sitä sanoa, mutta valitettavasti Hän ei tainnut juurikaan tehdä mitään suhteemme eteen, jos olen rehellinen. Eikä vika sinällään Hänen olekaan, minun olisi pitänyt ymmärtää tilanne ja vaatia enemmän tai erota, aivan yksinkertaista. Minä olen vain suostunut tuohon kaikkeen rakkauteni sokeuttamana.

      Olen kirjoitukseni jälkeen ymmärtänyt sen, että ilmeisesti Hän on emotionaalisesti keskenkasvuinen, kiinni teini-iässään ja lapsuuden kuvioissaan. Olen tuota pohtinut jo jokunen vuosi sitten, nyttemmin ero ja sen jälkeinen yhteydenpitomme vain vahvistaa näkemystäni. Siinä mielessä aikuisena parisuhteessa tuollaista henkilöä voidaan kutsua ottajaksi ja toinen osapuoli on väistää´mättä antaja, mikäli suhde kestää aikaa tuollaisella dynamiikalla. Mutta on Hän jotain tai ei ole, se ei kuulu minulle.

      Kiitos onnen toivotuksista, uskon itsekin, että löydän ennen pitkää toimivamman suhteen, eikä vähiten siksi, että otan opikseni nyt päättyneen suhteen ongelmista ja omista puutteistani kumppanina. Yritän olla toistamatta monia virheitäni, mutta jos edes tuota että suoritan suhdetta vain toisen ehdoilla, se oli sinulta arvokas huomio minulle 🙂

  • Rakkauden kielet sanoo:

    Jokainen tuntee ja ilmaisee tunteitaan tavallaan. Mieheni ei juurikaan sano rakastavansa. Ei vaan osaa puhua niin. Se on ihan ok, koska tiedän, että hän rakastaa. Se näkyy esim. katseessa ja siinä kuinka hän minua kohtelee. Eli ihan oikeasti, ei tarvitse koko ajan jankuttaa. Rakkauden kieliä on monenlaisia, puhe on niistä vain yksi.

    Kuulostaa siltä, että tarvitset toisen hyväksyntää ollaksesi riittävä. Onnellisuus ja hyväksyntä pitää tulla kuitenkin itsestä. Kukaan, ei edes exäsi, voi rakastaa toista ehjäksi.

    • Randombypasser sanoo:

      Rakkauden kielet,
      En nyt tuota ihan tarkoittanut, että rakkauttaan pitää hokemalla hokea toiselle aamusta iltaan, sen huomaat varmaan itsekin jos luet sen pätkän tekstiä uudelleen. Asian ydin on se, että ellei yksi ensinkään kykene sanoittamaan tunteitaan, niin toinen joutuu arvailemaan ensimmäisen olemisesta päivän fiilikset, myös sen kestävän rakkauden tai sen puutteen. Ja kun tuo arvaaminen tapahtuu vertaamalla OMIIN tunteisiin ja kokemuksiin, niin se on kirjaimellisesti lottoa vaikka tuntisit toisen kuinka hyvin.
      Jankuttamisella tarkoitin kärjistettynä sitä, että suhteessa pitää olla jatkuvasti puhetta omista ja yhteisistä asioista, muuten niitäkin joutuu arvailemaan ja silloin mennään väistämättä metsään. Ja ei, 24/7 ei tarvitse huulia liikutella, en tarkoita sitä kirjaimellisesti.

      Ongelma korostuu, jos kumpakaan edellä mainittua ei ole, ei myöskään synny kysyttäessä. Et voi tietää yhtään, mitä toisen mielessä liikkuu, ellei hän kerro sitä. Voit toki katsoa mitä toinen tekee ja miten on, mutta siinä on korkeintaan puolikas ja vain tällä hetkellä.

      Itse asiassa minä tiedän riittäväni, itselleni. Puolisoni taasen ei tuntenut itsestään samoin, se on yksi harvoista Hänen hankalista asioistaan joista on puhuttu suhteen alkupuolella. Tällä hetkellä, tuoreen eron jäljiltä, en varmasti tunne riittäväni, kelpaavani, olevani edes keskinkertainen. Normaalioloissa olen täydellisen riittävä itselleni ja jopa liiankin itsellinen, asia jota puolisoni kadehti minussa kun suhteemme alkoi. Olkoon tämä viimeinen kappale esimerkkinä siitä, mihin arvailu ilman keskustelua johtaa 🙂

  • tunteet on sanoo:

    Asiat voi olla toisen mielestä ihan hyvin. Hän on tyytyväinen tasaiseen keskivertoelämään. Ei kaikilla ole unelmia. Toiset haluavat vaan olla ja mennä elämänvirran mukana. Puolisoonkin voi olla aivan tyytyväinen, vaikka hän viallinen olisikin. Ei ole minun tehtäväni vaatia toista muuttumaan mieleisekseni. Ihmisen kyllä itse pitäisi tietää milloin hän on riittävän hyvä. Kun on hyvä olla itsensä kanssa, on varmasti kelvollinen myös toiselle. Itse koin ahdistavaksi sen, kun ex- puoliso jatkuvasti vaati tuntemaan syvemmin tai halusi että kokisin asiat yhtä voimakkaasti kuin hän. Minulle ei ollut ongelma se, että kaikki on ”vain” ok. Olin aivan tyytyväinen. Exä ei vaan voinut sitä ymmärtää, että jollekin tavallinen arki voi olla tyydyttävää. Hän ei sietänyt sitä, että olin onnellinen ihan ilman, että tarvitsee mitään tehdä. Sanoi kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta sitä minä en ole.