”Eräänä iltana baarista lähdettiin yhdessä. Sovittiin siinä matkalla, että rakennetaan omakotitalo, mennään naimisiin ja tehdään lapsia..

Seuraavat päivät vahvistivat sitä tunnetta. Kyllä nyt prinsessa oli todellakin löytänyt prinssin!

Meni neljä kuukautta, ja kirkonkellot löi ja häävalssi tanssittiin umpirakastuneena. Onnea oli tietenkin myös se, että ruvettiin odottamaan ensimmäistä lasta. Tyttö tuli ja elämä oli yhdellä sanalla sanottuna SATUMAISTA.

Käytiin töissä muutama vuosi ja meitä siunattiin pojalla. Elämä jatkui onnellisena. Uudessa omakotitalossa ei ollut rakkaudella rajoja.

Vuosia kului ja lapsia syntyi vielä kaksi. Elettiin työlle ja perheelle, ja muulle ei jäänyt aikaa, mutta se riitti hyvin. Meni 10 vuotta sitten meni taas 10 vuotta. Lapset kasvoivat, ja elämä muutti muotoaan.

Niistä hullunrakastuneista tulikin toisilleen niinkuin sisko ja veli. Eikä edes välttämättä niitäkään.

Miten se voi mennä siihen, että kaksi muumiota väistelee toisiaan, eikä oo niinku mitään asiaa. Puhumattakaan siitä että olis haluja.

Pitkässä avioliitossa on kaikki jäänyt pois. Mä en edes muista koska me oltaisiin viimeksi pussailtu, vaikka kyllä nelikymppisenä vielä pussailla voi!! Mutta sitä on vaikea toteuttaa, jos sitä parisuhdetta ei ole hoidettu.


Kuva Dawid Zawila, ylin kuva Ryoji Iwata.

Olisi pitänyt hoitaa jo monta vuotta sitten. Kun ne asiat menee solmuun, eikä sitten ole halua enää korjata. Sitä huomaa katsovansa muita miehiä ihan uusin silmin. Ja ai että kun sitä huomioo sitten saa, ja tulee ihan uusia ihmisiä elämään, se oma kuollut avioliitto kuolee loppuun.

Kun katselee viisikymppisiä pariskuntia, jotka inhoavat toisiaan, tulee pakokauhu ettei ainakaan tollasta elämää!!! Mutta kun oma elämä äyttää jo menevän siihen suuntaan.

On helpompi ottaa ”aikalisä”, pakata tavarat ja lähteä muualle miettimään. Mutta se mies joka on ollu muumio herää siinä kohtaa, ja iskee paniikki. Alkaa sellanen show ettei mitään järkeä. Kuulemma kaikki muuttuu, kun vaan tulen takaisin…

Miten ne asiat muuttuu yhtäkkiä, ja mistä sitä rakkautta sitten tulee? Siltä muumiolta, joka on istunut siinä sohvalla eikä ole eväänsä väräyttäny?!

Onko kaikki myöhäistä, kun on tapahtunut paljon asioita ja on niin vaikea löytää yhteistä säveltä? Vaikka en halua ketään satuttaa, satutan silti kaikkia.

Onko väärin olla itsekäs? Pitääkö elää niin että omilla haluilla ja toiveilla ei ole väliä? Sillä vaan että on äiti…vaikka tuntee olevansa haluava aikuinen nainen. Jos aloittaa ihan vaikka vaan pussailusta ja huomaa miten kuumaksi tulee vielä! Ihan yllättää itsensä, kun ei olekaan kuollut! Eikä mikään muu ole kuollut kuin avioliitto. Ei kai minun tarvitse vielä olla?

Nelikymppisenä nainen saattaa huomata, että ei tämä perinteinen satu sittenkään riitä.”

Nimim. Yksi elämä

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “Havahduin nelikymppisenä, että tämä pystyynkuollut liitto ei riitä”

  • EipäsJuupas sanoo:

    Täällä kans käsi pystyssä🙋 Samantyyppiset ajatukset pyörinyt mielessä jo vuosia. Välillä lähteminen ollut tosi lähellä, sitten taas on haluttu yrittää. Tekohengityksellä menty jo jokunen vuosi, nyt vain pitäis se lopullinen päätös saaha tehtyä. Jonku tain jonkin pitäis vaan oikein kunnolla potkasta persuuksille. Taitaapa olla aika yleistä tämä, että neljänkympin korvilla erotaan.

  • Omenapuuro sanoo:

    Jos mun exä ei olis ehtiny ensin, olisin varmaankin tullut siihen tulokseen, että ei tästä mitään enään tule. Kasvettiin liian kauaksi toisistamme ja näin jälkeenpäin on miettinyt, että mitähän yhteistä meillä mahto olla?
    Exä tuntuu ihan eri tyypiltä, ku minkä tapasin reilu 18v sitten. Ja jonka kanssa oltiin naimisissa 13v ja saatiin kaksi ihanaa lasta yhdessä.
    Ero oli meidän suhteelle paras asia pitkiin aikoihin. Mun sairastelut ja poissaolo kotoa sen takia ei tehny exän oloa mitenkään mukavaksi ja veikkaan, että vähän säikähti, kun piti hoitaa koko talous itse sillä aikaa, kun minä olin sairaalassa.

    Eron syiksi mies kertoi niitä juttuja, mitkä häntä oli painanu sen 17v. Siis oikeasti. Enkö mä ole kuullut ja kuunnellut vai eikö sanonut? Ja mitä mä olisin muutamalle jutulle edes voinu tehdä. Jos edelleen ajattelin niistä samalla tavalla?
    Liian moni asia solmussa eikä auttanu, vaikka kuinka yritti hyväksyä toisen sellaisenaan, kun itsellä oli kokoajan sellainen olo, että mua ei hyväksytä minuna itsenäni. Olisi pitänyt olla jotain muuta (ulkonäöllisesti), tehdä jotain muuta (olla enemmän hänen äitinsä kaltainen neuroottinen siivoaja?).

    Olen niin onnellinen, että exä halus erota. Parin päivän itkemisen jäläkeen hyväksyin asian ja nyt olen onnellisempi, kuin vuosiin. Vierellä on rakas, joka hyväksyy mut just tämmösenä ja jonka kanssa mulla on turvallinen olla. Uskallan sanoa asioita, joita en exälle uskaltanut enkä pelkää rakkaani reaktiota, jos vaikkapa ostankin uuden lankakerän. Exältä ne piti piilottaa ja toivoa, ettei katso mun tiliä lähipäivinä.

    Lapset tietty järkytty. Ollaan nuoremman kanssa juteltu, että eikö olekin mukavaa, kun äiti ja isä on nyt onnellisia eikä onnettomia yhdessä ja kyllä lapsi sen ymmärtää. Isomman kanssa ollaan juteltu laajemmin ja olen yrittänyt olla tukena ja kuuntelevana korvana.

    Välillä on kyllä niin itsekäs olo. Tässä mä vaan nautin tuosta ihanasta miehestä ja mun lapset ei oo kotona vaan ovat isällään. Onko mulla oikeutta olla näin onnellinen, ku tiiän, että lapset kärsi erosta kuiteskin?

  • Läksin.. sanoo:

    Meillä sama, paitsi, että molemmat olivat samaa mieltä ja yhteisellä päätöksellä erottiin ja läksin. Nyt olen 2v ollut todella yksinäinen. Mutta ajattelen, että parempi olla yksin yksinäinen, kuin yksinäinen liitossa? Ehkä tätä sitten loppuelämä miettii; kannattiko se..?

  • Jep sanoo:

    Puolet avioliitoista päättyy eroon. Ei sen kummempaa.

  • Elämä kantaa sanoo:

    Minulla oli tuo se pelko ja erosin 24 vuotiaana. Ajattelin että ei mä en halua nelikymppisenä huomata että ei ole mitään yhteistä kun poika täyttää silloin 18. Ja tiesin jo silloin että lapsia en enempää hänen kanssaan halua.
    Nyt olen ollut kahdeksan vuotta miehen kanssa jolta saa kaikkea, rakkautta ja riitoja.
    Perheeni kasvoi hänen kolmella lapsellaan. Yhteisiä lapsia ei tehdä, se on sovittu jo heti suhteen alussa. Lapset kumminkin ovat ainakin kaksi viikonloppua kuukaudessa pois ja ne ajat me olemme kaksin.

    Välillä toivoo lapsen kannalta että hänellä olisi ollut ehjä lapsuus, mutta poikani on saanut uudelta mieheltäni niin paljon asioita joita pojan isä ei olisi tehnyt.
    😍

  • Jump before you die sanoo:

    Kuin omasta elämästäni. Heräsin unesta vajaa 40v ja mietin onko tämä todella se elämä jota haluan elää – tuon ihmisen kanssa joka on muuttunut kämppäkaveriksi. Kuusi vuotta kipuilin asian kanssa (lapsia, asuntolainat, muut systeemit) ja sitten lähdin. Paras päätös ikinä. Mies paniikissa ja yritti, yritin itsekkin. Läpikäytiin pariterapiat/yksilöterapiat/muut. Kun tunne on kuollut, ja liian paljon huonoa oloa välissä, mikään ei tuo sitä tunnetta takaisin.
    Nyt elän ja hengitän. Uuden suhteen löytänyt, lapsi voi paremmin- kun on äänä ja iloa ympärillä, aikaisemman hiljaisuuden sijaan. Itse herään joka aamu onnellisena. Koska olen sen arvoinen❤️

  • Minä sanoo:

    Et ole ainoa. Enkä minäkään selvästi.