”Eräänä iltana baarista lähdettiin yhdessä. Sovittiin siinä matkalla, että rakennetaan omakotitalo, mennään naimisiin ja tehdään lapsia..

Seuraavat päivät vahvistivat sitä tunnetta. Kyllä nyt prinsessa oli todellakin löytänyt prinssin!

Meni neljä kuukautta, ja kirkonkellot löi ja häävalssi tanssittiin umpirakastuneena. Onnea oli tietenkin myös se, että ruvettiin odottamaan ensimmäistä lasta. Tyttö tuli ja elämä oli yhdellä sanalla sanottuna SATUMAISTA.

Käytiin töissä muutama vuosi ja meitä siunattiin pojalla. Elämä jatkui onnellisena. Uudessa omakotitalossa ei ollut rakkaudella rajoja.

Vuosia kului ja lapsia syntyi vielä kaksi. Elettiin työlle ja perheelle, ja muulle ei jäänyt aikaa, mutta se riitti hyvin. Meni 10 vuotta sitten meni taas 10 vuotta. Lapset kasvoivat, ja elämä muutti muotoaan.

Niistä hullunrakastuneista tulikin toisilleen niinkuin sisko ja veli. Eikä edes välttämättä niitäkään.

Miten se voi mennä siihen, että kaksi muumiota väistelee toisiaan, eikä oo niinku mitään asiaa. Puhumattakaan siitä että olis haluja.

Pitkässä avioliitossa on kaikki jäänyt pois. Mä en edes muista koska me oltaisiin viimeksi pussailtu, vaikka kyllä nelikymppisenä vielä pussailla voi!! Mutta sitä on vaikea toteuttaa, jos sitä parisuhdetta ei ole hoidettu.


Kuva Dawid Zawila, ylin kuva Ryoji Iwata.

Olisi pitänyt hoitaa jo monta vuotta sitten. Kun ne asiat menee solmuun, eikä sitten ole halua enää korjata. Sitä huomaa katsovansa muita miehiä ihan uusin silmin. Ja ai että kun sitä huomioo sitten saa, ja tulee ihan uusia ihmisiä elämään, se oma kuollut avioliitto kuolee loppuun.

Kun katselee viisikymppisiä pariskuntia, jotka inhoavat toisiaan, tulee pakokauhu ettei ainakaan tollasta elämää!!! Mutta kun oma elämä äyttää jo menevän siihen suuntaan.

On helpompi ottaa ”aikalisä”, pakata tavarat ja lähteä muualle miettimään. Mutta se mies joka on ollu muumio herää siinä kohtaa, ja iskee paniikki. Alkaa sellanen show ettei mitään järkeä. Kuulemma kaikki muuttuu, kun vaan tulen takaisin…

Miten ne asiat muuttuu yhtäkkiä, ja mistä sitä rakkautta sitten tulee? Siltä muumiolta, joka on istunut siinä sohvalla eikä ole eväänsä väräyttäny?!

Onko kaikki myöhäistä, kun on tapahtunut paljon asioita ja on niin vaikea löytää yhteistä säveltä? Vaikka en halua ketään satuttaa, satutan silti kaikkia.

Onko väärin olla itsekäs? Pitääkö elää niin että omilla haluilla ja toiveilla ei ole väliä? Sillä vaan että on äiti…vaikka tuntee olevansa haluava aikuinen nainen. Jos aloittaa ihan vaikka vaan pussailusta ja huomaa miten kuumaksi tulee vielä! Ihan yllättää itsensä, kun ei olekaan kuollut! Eikä mikään muu ole kuollut kuin avioliitto. Ei kai minun tarvitse vielä olla?

Nelikymppisenä nainen saattaa huomata, että ei tämä perinteinen satu sittenkään riitä.”

Nimim. Yksi elämä

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

23 vastausta artikkeliin “Havahduin nelikymppisenä, että tämä pystyynkuollut liitto ei riitä”

  • Onnellisempi kuin ikinä ennen sanoo:

    Minulla oli ihan samat aatokset neljäkymppisenä. Yhteisiä vuosia takana yli 20, lapsia 2. Ihana, huumaannuttava rakkaussuhde oli muuttunut lapsiperhearjen ja erinäisten kriisien jälkeen kämppäkaveruudeksi. Ei puhuttu, ei pussattu, oltiin myös aivan muumioita. Erosta oli puhuttu useaan otteeseen miehen aloitteesta. Minä hannasin lasten takia, ja kärsin itse.
    Kunnes tapasin sattumalta miehen, josta tiesin heti, että hän on se minulle tarkoitettu, minun loppuelämäni mies. Erosimme hyvissä väleissä, mies auttoi minua muutossa jne. Vähän yli neljäkymppisenä asuin ensimmäistä kertaa yksin, ja tunsin itseni niin valtavan onnelliseksi ja vapaaksi. Lapset sopeutuivat hyvin. Nuorempi oli 7, vanhempi 13. He asuvat vuoroviikoin meidän molempien luona, ja olemme järjestäneet asiat niin, että heillä olisi kaikki mahdollisimman hyvin.
    Erosta on kohta 2 vuotta. Tämän elämäni rakkauden kanssa tapailimme muutaman kuukauden, nyt olemme virallisesti seurustelleet vuoden verran. Hän on lapseton ja minua nuorempi. Pitää kovasti lapsistani, ja jumaloi minua. Vasta nyt tajuan, millainen suhde voi parhaimmillaan olla, ja kuinka paljon toista ihmistä voi rakastaa. Ero oli elämäni paras päätös.

  • Onnellinen viisikymppinen sanoo:

    Itse lähdin muutama vuosi sitten, reilu nelikymppisenä avioliitosta, jossa ei enää ollut kuin parisuhteen rippeet. Olimme yhdessä yli 20 vuotta ja onnellisiakin vuosia oli paljon. Eikä mitään ”suurempia” ongelmia. Ei ollut rakkautta, kohtaamista, jakamista, yhteyttä. Eroaminen sattuu! Mutta tehtiin se ilman kolmansia osapuolia. Lapset ovat sopeutuneet tilanteeseen, ovat pian täysi-ikäisiä.
    Olen eron jälkeen löytänyt itselleni ihanan miehen, unelmieni parisuhteen. Ja olen onnellinen. Kiitollinen, että elämä voi olla näin hyvää ja ihanaa.
    Tee mikä itsestäsi tuntuu oikealta. Anna aikaa päätökselle, älä tee hätäisiä ratkaisuja. Näin voit elää rauhassa itsesi kanssa, päädyit mihin ratkaisuun vaan.

  • Kukka sanoo:

    Asia ei ole aina niin yksinkertainen. Minut jätettiin parinkymmenen vuoden liiton jälkeen (pettämistä oli ollut jo aiemminkin, samoin valehtelua raha-asioista jne). Eniten olen itselleni vihainen että annoin tuon kaiken tapahtua ja annoin kaiken aina anteeksi, minun olisi pitänyt itseäni ja lapsiani suojellakseni lähteä suhteesta paljon aiemmin. Silti tosiasia on se, että ydinperhettä ei korvaa mikään ja tietyt asiat muuttuvat peruuttamattomasti. Lapset kärsivät kovasti siitä millä tavoin ero tapahtui ja että uusi kumppani oli jo valmiiksi kuvioissa mukana. Jos ei millään halua suhdetta jatkaa, tulisi edes yrittää minimoida kaikin tavoin ne vahingot joita tilanne perheenjäsenille aiheuttaa.
    Työssäni näen myös usein nuoria jotka kärsivät vanhempien riitaisista väleistä eron jälkeen sekä siitä että vanhempi villiintyy vapaudesta, hilluu baareissa ja tuo kotiin kaikenkarvaisia kumppaniehdokkaita ja hyvässä lykyssä nuori saa näinä iltoina toimia pikkusisaruksille lapsenvahtina. On selvää että vanhemmat eivät aina ymmärrä eron suurta vaikutusta vielä aikuistuviinkin lapsiin. Vanhempihan voi tehdä mitä haluaa mutta kannattaa säästää lapsia joiltain asioilta vaikka olisivat jo isojakin.
    Itselläni on uusi hyvä suhde ja asiat hyvin mutta kyllä ero ja sen jälkimainingit olivat kaikkea muuta kuin pelkästään hyppy ihaniin uusiin tuuliin.