”En uskonut masennukseen ennen kuin yritin itsemurhaa”

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

”Masennus ja uupuminen olivat mielestäni ennen höpöhöpösairauksia, joiden vuoksi ihmiset olivat turhaan sairaslomalla kuukausitolkulla. ”Piristy ja elä”, sillä siitä pääsee. Niinpä niin. Minä jaksoin. Jaksoin huoltajuuskiistat. Jaksoin yksinhuoltajuuden. Jaksoin lapseni sairauden, jaksoin ja jaksoin. Kunnes en enää jaksanut. Minulle tuli sairauksia. Olin sairas ihan koko ajan. En koskaan aiemmin sairastanut edes flunssaa. Tautikierrettä taudin perään. Lääkäri alkoi sievästi kysellä voisinko olla masentunut. Hah! No en todellakaan ole. Olisinpa, niin päättäisin tämän vain nousemalla ja jatkamalla elämää.

Yhtäkkiä päivistä tuli puuroa, viikot, kuukaudet sekoittuivat enkä muistanut päiväkausiin mitä tein ja milloin tein. Nukuin kun nukutti ja valvoin kun ei tullut unta. Päivät, viikot ja kuukaudet menivät sumussa. Tavoite oli, että laitan lapset kouluun, siinäpä olikin työtä. En aina jaksanut sitäkään. Mutta minä masentunut. En ole. En tarvitse keskusteluapua.

Pian mieleeni tulvi itsemurha-ajatukset. Aivan niin kuin normaalina asiana mietin itseni tappamista, kuten mitä syön aamupalaksi. Tästä ajatuksesta tuli minulle normaalia arjen rutiinia siinä puurossa missä elin. Sitten yhden päivän päätteeksi yritin sitä mitä olin kovasti miettinyt. Yritykseksi jäi. Vielä siinä vaiheessa, kun soitin itselleni apua, tein sen vain siksi koska lähimmäiset sitä halusivat. En voinut käsittää miksi en saisi päättää itseäni päiviltä, jos niin haluan.

Aloitin terapian. Muutama käynti ja havahduin, että missä minä elän! Miten minä elän! Sitten se pato murtui ja tajusin että olen masentunut. Pahemman kerran. Mutta koitappa nousta sitten sitä ”höpöhöpö”-sairaudesta. Tunsin suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, että olen pitänyt tätä sairautta luulosairautena. Ja pyydän kaikilta anteeksi, että niin olen tehnyt.

Nyt viisi vuotta täydellisestä romahtamisesta. Itsemurhayrityksestä. Olen tässä. Elämäni on hyvin erilaista kuin mitä se oli. Se touhuaja ja jaksaja on enää muisto vain. Pitkään tavoittelin sitä mitä olin. Kunnes tajusin, että minun täytyy hyväksyä itseni tällaisenä. Heikkona ja apua tarvitsevana.

Nyt uskallan pyytää apua. Uskallan sanoa että en ole kunnossa. Pitkän matkan olen tehnyt että olen tässä. Pitkä matka sinne että olisin täysin kunnossa. Ehken koskaan olekaan, olen hyväksynyt sen. Olen hyväksynyt ettei minun tarvitse jaksaa. Olin lähes 3 vuotta sairaslomalla. Nyt teen osa-aikatyötä, enkä usko kykeneväni enää tekemään enempää. Rahatilanne on heikko mutta pärjään. Olen oppinut olemaan tyytyväinen pieniin asioihin. Olen oppinut nauttimaan pienistä asioista. Kuten tänä aamuna ihanan kirpeästä pakkasesta ja luvasta kääriytyä viltin mutkaan kuuntelemaan äänikirjaa. Tsemppiä kaikille masentuneille.”

Nimim. Maria

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.