”Jo toinen viikko alkamassa kun pyörin kylpyhuoneen lattialla. Vatsa vaivaa, ajatus harhailee ja kyyneleet ovat silmissä koko ajan. Vuorotellen mies ja lapset käyvät ovella, eskarilainen toteaa vuorollaan; äiti ei mitään hätää, ei tarvitse itkeä.

”Oletko ajatellut, että tämä voisi olla psyykkistä?” Kysyy päivystyksen sairaanhoitaja kun jo toista kertaa hakeudun sinne vatsavaivojen vuoksi. Tällä kertaa en oksenna, mutta mikään ei pysy sisällä. Kysymys kuulostaa typerältä. Vatsako vaivaa, jos päässä heittää? ”Tuskin” totean vaikka jäänkin miettimään olisiko siinä sittenkin ideaa. ”Nyt olisi ehkä hyvä aika lähteä pariksi päiväksi lepäämään” terveyskeskuksen lääkäri sanoo. Äitini on tullut kanssani vastaanotolle. Itkettää koko ajan.

Vatsa on rauhoittunut, tilalle on tullut paniikkikohtaukset jatkuvan itkun seuraksi. Pari päivää osastolla ottaa lujille. Ensimmäistä kertaa mies hoitaa kotona lasten asiat, olen hänelle kiitollinen saamastani vastuuvapaudesta. Lääkkeet auttavat, itkut loppuvat. Lähden kotiin koittamaan miten pärjään uuden diagnoosini kanssa; vakava masennus. Alun kieltämisen jälkeen alan hyväksymään sen. Kaikki tuntuu järjellä ajateltuna loogiselta; pääkoppa tarvitsee apua ja heittää kapuloita rattaisiin kehon muun toiminnan pettämisen kautta.

Mustavalkoinen kuva naisesta yksin myrskyisellä rannalla

Kuva Aziz Acharki, ylin kuva Sarah Kilian.

Miksi minulle kävi näin? Kukaan ei anna valmista vastausta, joten kaivan sitä esiin itsestäni. Yllättäen alkaneet opinnot ja lasten laittaminen päivähoitoon lyhyellä varoajalla. Paikkakunnalta muutto omakotitalon oston myötä. Lapset vaihtavat päiväkotia. Erikoistumisvuosi lähihoitajaopinnoissa jossa vaadin itseltäni vain täydellisyyttä. Esikoisen monet keuhkokuumeet yhden vuoden aikana. Mies kellon ympäri työssä eikä apuna lasten asioissa. Vastavalmistuneena lähihoitajana työllistyn kotihoitoon, jossa mielelläni osaisin kaiken heti ja tietäisin vastauksen asiakkaiden jokaiseen kysymykseen. Ja pam! Kuppi täynnä ja läikkyy yli. Rajansa kaikella.

Puolen vuoden sairasloman jälkeen pienin askelin vuoden alussa takaisin työelämään. Osapäivätyötä, parina kolmena päivänä viikossa. Nyt vanhainkodissa jossa vastuuta saa paremmin työkaverin kanssa jaettua. Tietää, että joku jatkaa työtä siitä mihin itse jäi, eikä tilannetta jossa itse saatat olla seuraava kun jälleen menee asiakkaan kotiin huonosti nukutun yön jälkeen.

Lapset ovat olleen hoidossa erikoisluvalla koko tämän ajan. Alkuun nukuin kaikki päivät, jonka lapset viettivät varhaiskasvatuksen parissa. Hyvää työpäivää toivottivat tädit, jotka eivät olleet perillä asioista. Miten jaksat kyselivät he, jotka kantoivat vastuun lapsistani sillä aikaa kun itse sain juuri ja juuri vastattua itsestäni. Millainen äiti sairastuu masennukseen? En minä. Sosiaalinen ja ulospäin suuntautunut. Kiltti ja auttavainen. Nykyään osaan ajatella toisin. Nuori tai vanha, laiha tai lihava, rikas tai köyhä. Masennus on sairaus joka ei katso ikää, sukupuolta, aikaa eikä paikkaa.

Mietin pitkään millä tavoin lapset kärsivät sairastavasta äidistä. Jäivät henkiin, vaikka söivät parina huonoimpana päivänä jäätelöä aamupalaksi sillä välin, kun itse ryvin paniikkikohtauksen kourissa sängyllä. Jälkeenpäin eivät ole asiasta puhuneet. Esikoinen käy psykiatrisella sairaanhoitajalla varmistamassa paikkaansa lapsena, ei vastuunkantajana. Pikku hiljaa kiukuttelun jälkeen he kaksi ovat huomanneet voivansa taas näyttää äidille kaikki tunteensa. Niin hyvässä kuin pahassa.

Miten helposti sitä tänä päivänä tutkii omaa kroppaansa ja tunnustelee olojaan. Tietää milloin uhka väsymyksen kasvamisesta vyöryy kohti. Silloin on pysähdyttävä ja mietittävä mistä johtuu ja mitä tehdään. Kun oireet, lähinnä pala kurkussa, hikikohtaukset tai pahanolon tunne, helpottaa, voi taas jatkaa entiseen tapaan. Vielä kun löytäisi sen psykoterapeutin. Kymmeniin sähköposteihin sama vastaus; valitettavasti vapaita paikkoja ei ole. Toivon sen jostain minulle löytyvän ennen kuin seuraava norovirusepidemia ehtii meille, sillä kenen tahansa meidän pahanolon tunne saati vatsakivut saavat minut edelleen paniikkiin. Ja kyseiset vatsataudinkirjot eivät tiettävästi ole lapsiperheissä vältettävissä kovinkaan helpolla.

Vaikea masennus seuraa edelleen keskivaikeana matkaani, joka ei vielä helpolta näytä. Mutta nykyään olen itselleni armollisempi. Olen toipilas kunnes toisin todistetaan.”

Nimim. Pohjakosketus

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 vastausta artikkeliin “”Millainen äiti sairastuu masennukseen?””

  • Ahdistuspiikistä toiseen rämpivä sanoo:

    Vastaus kysymykseesi: ihan tavallinen äiti sairastuu masennukseen. Omat rajansa löytää nimenomaan silloin, kun se kuppi nurin menee.
    Itselläni on lievää masennusta sekä ahdistuneisuushäiriö, jotka tekevät ruuhkavuosiarjesta hyvinkin raskasta tasaiseen tahtiin. Työn, kodin, lastenhoidon ja parisuhteen paineessa itsensä vetää ihan piippuun aivan vahingossa. Vasta kun ei pääse sängystä ylös tai kun vapaapäivinäkin ahdistaa niin ettei enää näe valoa tunnelin päässä ollenkaan ja vastuu tuntuu aivan mahdottomalta kantaa, niin tajuaa että taas olisi aika höllätä. Sairaslomaa on töistä pakko ottaa puolen vuoden välein, kun muuten ei saa levättyä (tai ei anna itsensä levätä), kun oma vaatimustaso on niin korkealla.
    Tsemppiä sinulle, ja ole todellakin itsellesi armollinen. Itse en varhaiskasvattajana tule enää koskaan ihmettelemään, miksi vanhemmat tuovat lastaan hoitoon vaikka ovat itse kotona. Yhteiskunta vaatii meiltä liikaa, eikä todellakaan anna edes puolia siitä takaisin.

  • Masentunut minäkin sanoo:

    Vastaus otsikon kysymykseen: ihan tavallinen äiti.

    Itsekin olen nyt äiti, tosin masennus tuli ensin. Kahden keskivaikean ja yhden vaikean masennusjakson jälkeen sain diagnoosin toistuva masennus ja jatkuvan lääkityksen, joka kestänee loppu ikäni. Lääkeannoksen pienentämisen takia raskausaika oli ihan kamalaa, samoin pienen tytön ensimmäiset viikot. Valinta täytyi tehdä, nostanko lääkityksen hoitotasolle vai imetänkö, molempia ei mahdollista tehdä. Totesin usealle ihmiselle juttelun jälkeen, että äidinmaidolle on korvike, äidille ei.

    Vuosien sairastelu on opettanut minulle, ettei masennus minua määrittele. Välillä voin hyvin, välillä huonosti, mutta sitä on elämä. Minä löysin psykoterapeutin ja toivon, että muutkin tarvitsevat lopulta omansa löytää.

  • Nomama sanoo:

    Täsmälleen samat oireet vastusteluun ja lääkärit ei valitettavasti noin kopanneet minusta kiinni. Sinnittelen edelleen.

  • Riittävän hyvä on riittävän hyvä sanoo:

    Jokainen tällainen julkaistu tarina on tärkeä! Se on tärkeää masennukseen sairastuneelle itselleen, ja erityisesti jokaiselle toiselle saman asian kanssa kamppailevalle. Jokaisen taustasyyt ovat erilaiset, mutta oireissa on paljon samaa. Terapia on äärimmäisen upea väline oppia rakastamaan itseään ja omia vajavaisuuksiaan ja elämään oman näköistä elämää taustasta huolimatta.

    Olet arvokas juuri sellaisena kuin tänään olet! <3

    Ja niille, jotka masennusta ja masentuneita halveksivat: et ymmärräkään, kuinka lähellä reunaa itse olet ylemmyydentunnossasi. Olehan varovainen!

  • mimmi sanoo:

    Voimia toipumiseen… Itse tunnistan masennusoireeni nykyään hyvin helposti, vaikka sairastuin vain lievästi. En enää vähättele vointiani, ”ihan hyvin” ei kuulu sanavarastoon. Tällä hetkellä voin huonosti, koska kroppa ei toimi, enkä ole työkykyinen. Välillä tilanne masentaa, koska en voi suunnitella mitään tulevaisuudeksi.

  • Ex-masentunut sanoo:

    <3 paljon voimia ja kärsivällisyyttä toipumiseen. Itse tuon läpikäyneenä, nyt jo terveen kirjoissa, mutta yhä kehoani ja reaktioitani päivittäin punnitsevana, tiedän taipaleen. Toivon että löydät hyvän terapeutin, itselleni se oli ehdottomasti paras lääke. Yksin en olisi toipunut näin hyvin ja näin nopeasti. Siinä väsymyksen tilassa ei pysty näkemään niitä syitä, jotka johtivat kyseiseen oloon. Mutta nyt osaan jo hellittää ajoissa ja kuunnella itseäni. Toivon sinulle kaikkea hyvää, mitä elämällä vain on tarjota. Niitä onnellisia päiviä on taas tulossa myös sinulle!