”Olin 36-vuotias kun sain ensimmäisen lapseni. Lasta odotettiin ja toivottiin puolitoista vuotta, ennen kuin hän ilmoitti tulostaan.

Hoitoja ei keretty aloittamaan, vaikkakin ensikäynti ja perustsekkaukset oli tehty. Lieneekö stressi ollut syynä pitkittyneelle odottamiselle?

Saimme terveen vauvan, maailman rakkaimman ja kauneimman, niin kuin oma lapsi aina on! Olimme onnellisia, mutta jokseenkin pihalla, niin kuin varmasti kaikki ensimmäisen lapsen kohdalla on. Hän oli vihdoin täällä!

Lapsen ollessa parin kuukauden ikäinen tajusin, että en ollut kunnossa. Mielialavaihtelut olivat todella kovia, itkin ja raivosin samalla kun totuttelimme uuteen elämään pienen kanssa. En kestänyt pienen itkua, toivoin että se loppuisi ennen kuin se ikinä kerkesi kunnolla alkamaankaan. Mitä minulle tapahtuu, mietin?

Silloin tällöin kun pääsin koiran kanssa kahdestaan lenkille, toivoin että puu kaatuisi tai auto ajaisi päälleni. Tunsin suurta syyllisyyttä samalla kun mietin, että jos lähden, niin lapseni ja mieheni pärjäävät paljon paremmin ilman minua. Enhän edes imettänyt kuin satunnaisesti. Lapsen ollessa noin puolen vuoden ikäinen lähdin hakemaan apua.

Varasin ajan neuvolan kautta psykologille, joka parin käyntikerran jälkeen totesi, että minun ongelmani ovat pieniä muiden ongelmiin verrattuna. Jälkeenpäin mietittynä ehkä en tässä vaiheessa ollut saanut itsellenikään vielä selvitettyä mikä ongelmani oli, muuta kuin että kaikki ei todellakaan ole kunnossa.

Toki psykologilla toivoisi olevan jonkin verran arviointikykyä, mutta tässä tapauksessa minun piti tehdä se itse. Päätin, että hänen luokseen en enää menisi. Varasin ajan yksityiselle psykoterapeutille, joka muutaman kerran jälkeen ohjasi minut terveyskeskuksen psykiatriselle sairaanhoitajalle.


Kuva Rawpixel, ylin kuva Gbarkz.

Siitä alkoi hoitojakso, joka piti sisällään yksityiskäyntejä, ryhmäterapiakäyntejä ja kuvataideterapiaa. Diagnoosi oli yksinkertainen, olin sairastanut synnytyksenjälkeiseen masennukseen. Hoitojen avulla löysin taas arvostuksen itseäni kohtaan, opin kuuntelemaan itseäni (siltä osin, kun se oli mahdollista) ja tunnistamaan milloin voimavarani olivat katoamassa ja näin ollen vähentämään kiukunpuuskia.

Kun oloni alkoi helpottamaan tai kun mietin asiaa nyt, tiesin etten todellakaan ole yksin. Kunpa olisin aiemmin ottanut selvää tai pyytänyt apua.

Olisiko ajatukseni mahdollisen toisen lapsen suhteen erilaiset, uskaltaisinko tehdä tämän kaiken uudestaan? Hakeutuisinko lapsettomuushoitoihin helpommin ja luottaen, että selviämme siitä? Päädyin olemaan kotona lapsen kanssa kaksi vuotta. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihanaa aikaa ja olen kiitollinen siitä, että kävin tämän kaiken läpi. Opin, kasvoin ja kasvan edelleen.

Sen sijaan asia, mistä olen hyvin surullinen on se, etten saanut nauttia vauva-ajasta kuten se oppikirjoissa menee. Olin eksynyt, surullinen, vihainen ja näillä eväillä yritin rakastaa pientä vauvaamme. Niitä aikoja en saa takaisin. Toki minulla on loppuikä aikaa korvata tämä hänelle ja niin teen.”

Nimim. Yhden lapsen äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “”Neuvolassa ei tunnistettu masennustani, jouduin hankkimaan avun itse””

  • IsoJohanna sanoo:

    No kyllä on surullista luettavaa. Monesti itsekin miettinyt sitä miten vaikeeta kenenkään muun on tajuta että minulla on niin huono olla koska minä en kerro sitä kenellekään. Kerron vain ihan pikkasen ettei ihmiset vaan luulisi etten pärjää. Itselleni on tärkeää että kaikki menisi niin kuin suoraa rataa eikä minulle saa/voi tulla mitään mutkia matkaan. Muille voi tulla ja heitä ymmärrän mutta itseäni piiskaan,