Kuinka lopen uupuneeksi ja romahduspisteeseen kotiäitinä oleminen voi naisen viedä? Tämä äiti ajatteli olevansa se lempeä pullantuoksuinen äiti, mutta sitten voimat loppuivat:

”Kun olin 23 ja odotin esikoistani kaikki oli niin ihanaa. Kaikki oli söpöä, siistiä ja parisuhdekin kukoisti. Ah, miten ihanaa, ajattelin kun silittelin masuani. Minähän luulin olevani semmoinen pullantuoksuinen äiti joka on leikkareilla suosittu juttukaveri ja ahkera lapsen kanssa harrastaja. Oikea super mutsi. Tekisin itse kaiken, koti olisi tip top ja meiniki rennon lempeä mutta johdonmukainen. Minähän olen erikoistunut ihan työksenikin lapsien hoitoon.

Pilvilinnani sortui kun lapsi oli n. 4kk eikä nukkunut. Arki oli yökkärissä vaeltelua, masennusta, itkua ja loputonta tekemisen kaipuuta. Töihin kun palasin niin oho, taas raskaana. En kannata abortteja joten päättelin että näin sen on sitten mentävä.

Toinen lapsi olikin ihan taivaan lahja. Aina iloinen, hyvin nukkuva ja syövä pikku ilopilleri. Esikoinen on uhmaraivarit joka asiasta saava duracellpupu jonka energiaa en osaa käsitellä mitenkään. Parisuhde on rapistunut seksittömäksi telkkarin tuijotteluksi, koti on kuin pommin jäljiltä, leikkareilla kukaan ei edes puhu meille ja harrastaisinko lapsen kanssa… En ikinä.

Valmisruoka on taivaan lahja ja kyllä, minä pistän vielä yhden DVD:n Palikoita sulle muru, kai niitä voi 4 päivässä kuunnella kun noin tanssittaa.


Ylin kuva Nicole Mason.

Minäkään en ole niin lempeä kuin luulin. Huudan, viskon ja raivoan kuin mielipuoli. Paristi olen läpsäissyt esikoista ja päädyin neuvolapsykologin asiakkaaksi. Olen roikottanut, nipistänyt, läpsäissyt, töninyt, huutanut taaperolle. Olen ihan idiootti, roviokamaa. Olen masentunut, epävakaa ihmisraunio, joka ei halua edes miestään lähelleen saati sisään. Olen ihan loppu.

Loppu tähän paskaan jota niskaan sataa joka ainoa päivä vuodesta. Toisaalta olen myös hirmu kiitollinen siitä että minulla on lapset ja perhe. He ovat vain minun. Minua varten, minun haluamiani ja minä rakastan heitä helvetisti liikaa.

Minä parannan itseni, parannan tapani, siivoan kotini, heitän makaroonilaatikon uuniin, harrastan, ostan uudet alusvaatteet, suljen telkkarin, pussaan, silitän, leikin ja suukotan jotta voin nyt sanoa sulle että kotiäidin elämä voi joskus olla ihan perseestä mutta mulla on nyt tämä koko paska ihan täysin hallussa.”

Nimim. Kotiäiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

VANHEMPI MUISTA:

– Jos tuntuu, että et jaksa enää pyydä apua neuvolasta, perheneuvolasta tai lastensuojelusta.

– Maria Akatemian Avoin linja -puhelinpäivystys on valtakunnallinen puhelinpäivystys naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa. Avoin linja vastaa tiistaisin ja torstaisin klo 16-18 sekä perjantaisin klo 12-14 suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Puhelinpäivystyksessä sinut vastaanotetaan arvostavasti ja tarpeitasi kuunnellen. Avoimen linjan kautta sinulla on mahdollisuus päästä yksilökeskusteluihin sekä ammatillisesti ohjattuun vertaisryhmään.

– Jos haluat purkaa sydäntäsi jollekin, Mannerheimin Lastensuojeluliiton Vanhempainpuhelin voi auttaa. Puhelimeen vastaa MLL:n kouluttama päivystäjä. Voit ottaa nimettömänä yhteyttä puhelimitse, chattaamalla tai kirjoittamalla nettikirjeen. Kaikki yhteydenotot ovat luottamuksellisia, puheluita ei nauhoiteta eikä henkilöllisyyttäsi pystytä selvittämään. Puhelu on sinulle maksuton. Vanhempainpuhelimen numero on 0800 92277, vastausajat maanantaisin klo 10–13 ja 17–20, tiistaisin klo 10–13 ja 17–20, keskiviikkoisin klo 10–13 ja torstaisin klo 14–20.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö numerossa 010 195 202, arkisin klo 09.00–07.00, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00. Kriisipuhelimeen voi soittaa nimettömänä ja luottamuksellisesti. Puhelimessa vastaavat kriisityön ammattilaiset sekä koulutetut vapaaehtoiset.

Arjen pelastajat, hyvän omatunnon valmisruoat, nyt kaupoissa!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 23 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

23 vastausta artikkeliin “Kotiäidin elämä on perseestä”

  • Ikiliikkujan Äiti sanoo:

    Ihan mahtavaa, että joku uskaltaa puhua tästä ääneen. Olen ollut hyvin samanlaisessa tilanteessa. Olin myös 23 v kun esikoiseni syntyi. Hänellä oli koliikki ja kireä kielijänne, ei nukkunut kun tunnin putkeen ja sen mitä ei nukkunut tai ollut rinnalla, itki. Ja tätä ekat 4 kk ennen kuin aloitettiin kiinteät ja saatiin uniin yksi tunti lisää. Olin aivan rikki. Itkin yhtä paljon kuin vauvakin. En edes muista näistä kuukausista kuin muutamia pätkiä, kaikki muu on pelkkää sumua. Olin kateellinen kun muut äidit hehkutti miten ihanaa vauva-aika on. Koska itse vihasin sitä, koin, että minussa on jotain vikaa. On erittäin vaikeaa pysyä järjissään ja rauhoitella vauvaa jos on niin väsynyt ja päivät on pelkkää selviytymistä ja itkun ääntä. Itsekin hermostuin usein ja painelin toiseen huoneeseen itkemään ja rauhoittumaan, muutaman kerran tuli huudettuakin. Rautalisä toi apua kun kärsin raudanpuutteesta ja hetken jo pystyin sanomaan, että tämähän on ihan kivaa.

    Sitten kun tyttö oli melkein 9 kk alkoi oma tahto nostaa päätään, ja kovaa. Kaikkea vastaan tapeltiin. Kolmeen kuukauteen en saanut tyttöä syömään mitään muuta kuin maitoa ja senkin olin pumpannut nokkamukiin kun hän vaan puri rintaa jos yritin imettää. Käytiin lääkärissä, neuvolassa ja ravintoterapeutillakin. Mitään ns vikaa ei löytynyt, hän ei vaan halunnut, että syötän. Ratkaisu löytyi kun hän alkoi sormiruokailemaan itse. En jotenkin osannut ajatella, että syy voisi olla oma tahto kun hän oli niin pieni vielä, mutta kyllä, siitä se meidän tulevan taaperon tahtoikä ja siitä seuraava uhmaikä alkoivat. 11 kk iässä heitettiin ekat itkupotkuraivarit ja siitä lähtien ne olivatkin joka päivä useasti toistuvia. Kaikesta taisteltiin ja äänekkäästi. Koko ajan menossa ja joka päivä sattuu joku haaveri. Tarpeen tullen hän itkee itseltään tajun kankaalle. Nyt ikää 1,5 vuotta ja ihan pikkusen on huomattavissa rajojen kunnioitusta mikä on huomattava parannus menneeseen. Jääkaapin ovessa on enemmän sääntölappuja vanhemmille kuin lapselle, ohjeita mitä tehdä minkäkin tilanteen tullen.

    Nyt me vanhemmat ollaan sen verran jo tätä treenattu ettei hermot pauku niin helposti ja toinen ottaa kopin jos tuntuu ettei kestä. Mutta kyllä tämän lapsen kohdalla on pitänyt tehdä ihan hirveästi töitä, sanoisin jopa, että tämä on ollut haastavinta mitä olen koskaan tehnyt ja opiskelen sentään insinööriksi. Olen huomannut, että se oma aika on nyt tärkeintä kuin koskaan ennen. Aluksi tuntui hirveän itsekkäältä ottaa time out itselleni, mutta ei se ole itsekästä jos se auttaa sua pysymään rauhallisena kotona. En halua raivota lapselleni vaikka edelleen niitä päiviä totta kai tulee ja niitä tulee ihan kaikille, kaikki ei vaan sitä myönnä. Lapset kuin myös äidit ovat erilaisia ja jos jollekin hermojen menetys on uusi asia, hyvä niin, se ei silti tarkoita, että ne jotka on hermot kireällä olisivat huonompia.

    Koska olen kavereistani ensimmäinen jolla on lapsi, ei minulla ole ollut ketään jolta kysyä neuvoa. Tähän asti olen aina luullut, että kaikki äidit käyvät läpi saman joten minulla ei ole varaa valittaa. Aina kun ilmaisin, että olen rikki, sain vain vastauksia, että sellaista se on, muistan kyllä, helpottaa sitten kun hän täyttää 18 vuotta. Tämä vain pahensi oloani, sillä tunsin oloni heikoksi jos muutkin selviytyi ja kukaan ei ollut sitä mieltä, että se olisi ollut jotenkin erityisen rankkaa. Vasta tänä syksynä kun tyttö aloitti päiväkodin sain kuulla, että hän on vaativa tapaus. Ainakin tarhatädit kertovat aina vähän väliä miten paljon tytön hoito vie voimia. Kuulostaa ehkä pahalta, mutta olin iloinen kun minulle sanottiin, että lapseni on vaativa. En ollutkaan heikko ja huono äiti.

    Sehän tässä nykypäivässä mättääkin, miten kukaan ei kehtaa sanoa mitään ääneen, silti samalla kaikesta tehdään kilpailua. Vain niitä hyviä hetkiä jaetaan, niitä mitkä mahtuu 3 sekuntia kestävään kuvaan, #täydellistä.

    Ohjeeni alkuperäiselle kirjoittajalle onkin, olet mahtava äiti. Ei tarvitse olla täydellinen, sinä teet parhaasi. Jos joku ei sinua ymmärrä, hän ei ole ollut samassa tilanteessa. Minä olen ja ymmärrän sinua täysin enkä sano, että kyllä se siitä vaan sanon, että jos lapsesi on yhtä kova Duracell pupu kuin omani, ansaitset mitalin sillä se vaatii ihan vitusti voimia.

  • Nimetön sanoo:

    Tämä on syy sillle miksi olen päättänyt olla tekemättä lapsia. Olen huonouninen ja herkkä heräämään, joten pelkään todella paljon että en selviä pikkulapsivuosista tervejärkisenä. Pelkään että satuttaisin itkevää vauvaaa ja olisin kohtuuton kurihirmu kun pikkulapsi valvottaa yötä päivää. En ole taipuvainen vihaan tai agressiivisuuteen,mutta huutava vauva saa minut ärsyyntynään sekunnissa. Monet sanoo että nämä tunteet on aivan nornaaleja, mutta entä jos pahan paikan tullen ei pysty hillitsemään omaaa käytöstä…

  • Ymmärtämätön sanoo:

    Täällä moni kirjoittaa, kuinka tilanne on ymmärrettävä. Vaikka tilanne olisi vanhemman näkökulmasta ymmärrettävissä, ei se muuta tosiasiaa, että lapsi kärsii tilanteessa. Ihan kauhea ajatus, että jonkun vanhemman mielestä oma lapsi ansaitsee tönimiset, läpsimiset ja riepottelut. Muutaman vuoden päästä samaa lasta syytetään koulukiusaamista, mikä todellakin on ymmärrettävissä. Sääliksi käy pieni lapsi, jota oma äiti satuttaa. Sitä lapsi ei tule ymmärtämään koskaan.

    • Yh-äiti sanoo:

      Ymmärrettävä ei tarkoita välttämättä hyväksyttävää, mutta sen tämä äiti tiesi kirjoituksen perusteella itsekin. Ei nämä asiat hyviä tai oikein ole, mutta moni on ollut samassa tilanteessa ja ymmärtää, yrittää neuvoa ja auttaa. Syyllistäminen päin vastoin lisää henkistä taakkaa ja sitä kautta saattaa jopa pahentaa asioita. Itse ainakin koen saman tyyppisessä tilanteessa olleena, että jokaisella on ihan joka päivä uusi tilaisuus olla parempi äiti, vaikka eilinen olisikin mennyt huonosti.

  • Ymmärrystä sanoo:

    Onko esikoisella sellaisia käytösongelmia, joita olisi hyvä tutkia perheneuvolassa tai lastenpsykiatriassa? Kannattaisi hakea apua, sillä vanhemmuudella on suuri merkitys lasten psykiatristen häiriöiden kehittymiseen ja muutenkin lapsen mielenterveyteen. Huono nukkuminen, helposti ärtyvä, raivarit ym ovat esim autisminkirjon häiriöön sopivia piirteitä mutta myös liittyvät muuhunkin. Tärkeää olisi ehkäistä suurempia ongelmia ja etsiä lapselle apua ja vahvistaa vanhemmuutta. Lapsi tarvitsee hyvää vanhemmuutta. Jos tuntuu ettei kotiäitiys sovi, töihin vaan tai ainakin lapsi osapäiväiseksi hoitoon.

  • I survived. sanoo:

    Älä huoli. Kyllä elämä helpottaa ja sitten pitää muistaa katsoa taaksepäin lempein silmin.
    Minulla on neljä lasta ja jokaisen kanssa valvoin vuoden. Väsyin, raivosin, paransin tapani, väsyin entistä enemmän jne. Turvaverkkoa ei ollut. En todellakaan ollut hyvä äiti, vaan pelkkä selviytyjä. Vihasin suurinta osaa päivistäni, eikä ihme, että liittokin kariutui.
    Kun lapset kasvoivat ja koulutie alkoi, lähdin itse työelämään. Helpotti suunnattomasti. Vähitellen pääsin sinuiksi äitiyteni kanssa.
    Lapset ovat nyt kaikki aikuisia. Viimeinen ponnistelee lennähtääkseen kotipesästä. Olen kiitollinen siitä, että välit lapsiin ovat hyvät ja omilleen muuttaneet tulevat mielellään kotiin kylään ja äidin ruokapöytään. Olen heistä kiitollinen. Parasta on olla aikuisten lastensa äiti.

  • Tsemppiä ja haleja sanoo:

    Hei!
    Haluaisin vielä edellä olevien hyvien neuvojen lisäksi lisätä yhden: joskus kannattaa käydä myös ihan oikealla lääkärillä; kertoa oireista ja mittauttaa ainakin perusverenkuva, ferritiini ja kilpirauhasarvot. (Ainakin rautavarastoja synnytykset ja imetys verottavat rankasti ja ferritiiniarvot voivat olla pohjalukemissa, joka vaikuttaa vahvasti jaksamiseen.)

  • Kuopinurin sanoo:

    Aivan kuin oman pään sisästä/elämästä kirjoitettu. Lapsia kolme 4v, 2v ja vauva. Samojen asioiden kanssa painitaan täälläkin ja luojan kiitos sain lapset dumpattua isoisän luokse eilen yökylään että saan hengähtää ennenku keittää yli… Tsemppiä meille, kyllä tämä joskus tästä helpottaa, ehkä… tai sitten ei. 😏

  • Been there done that sanoo:

    Älä ole itsellesi ankara ,ikävät tunteet kuuluvat äitiyteen. Niin se vain on. Tottakai , lapsen luonne vaikuttaa olelleellisesti siihen millaisena koemme vanhemmuuden. Jos lapset olisivat kulttejä, nukkuisivat ja söisivät hyvin kuinka helppoa olisikaan arki. Joten kaikki arkea helpottavat keinot käyttöön. Ohjelmat ovat sallittuja , ja antaa äidille vähän aikaa. 😀
    Tsemppiä, me muutkin elämme kaaoksessa 🥰usko pois

  • Paska mutsi sanoo:

    Ihanaa, kun joku uskaltaa kirjoittaa tästä asiasta. Itselläni samanlaisia kokemuksia lasten vauva-ajasta ja kun siitä päästiin, mies sairastui. Tästä syystä omat lapseni eivät juurikaan välitä minusta, koska olen se karjuva hirviö välillä ja isä on paras. Kävin tässä muutama päivä sitten koronatestissä ja esikoiseni ilmaisi itsensä hyvin asiaa kuvaavasti, kun oli huolissaan, kun koronaan voi kuolla. Poika tokaisi että: ”eihän äiti kuole, koska sitten meistä tulee köyhiä” 🤣🤣🤣. Siitäs sain!

  • Omppupomppu sanoo:

    Sinun ei tarvitse aina jaksaa, kaiken olla täydellistä ja tip top. Lapset voi joskus katsoa liikaa telkkaria, maailma ei kaadu. Muista kuitenkin, että se sinun rasittava arkesi on sinun lapsiesi lapsuus. Kukaan lapsi ei ole paha tai riesa. Se yliaktiivisuus voi johtua myös telkkarista. Tai siitä, että ei saa huomiota ja kun sitä saa, se on vääränlaista. Se lapsi, jota tekee mieli läpsiä, tarvitsee sinua, sinun syliä, rakkautta ja yhdessä tekemistä. Mistä tiedän? Koska minulla toinen lapsista on vilkas energiapakkaus, jolla virtaa riittää. 🙂 Minä olen hakenut apua perheohjauksesta, että saan maailman ihanimman, vilkkaan ja temperamenttisen pikkupakkauksen kanssa apuja. Yksin ei tarvitse jaksaa! Hae apua, neuvolasta on hyvä aloittaa, sieltä autetaan eteenpäin. Muista pyytää apua myös väsymykseen, lepo on äärimmäisen tärkeää oman jaksamisen kannalta. Kukaan ei voi jaksaa olla paras versio itsestään, jos päällä painaa raskaat univelat ja väsymys. Tsemppiä sinulle, älä jää asian kanssa yksin.

    • Täysin uupunut sanoo:

      Mitäs sitten, kun ne kaikki tukitoimet on käytössä ja silti yli tunti energisen lapsen kanssa tuntuu uuvuttavan hengiltä? Lapsen kanssa oleminen on pelkkää jatkuvaa kieltämistä ja vääntämistä, vaikka kuinka yritän keksiä virikkeitä ja mukavaa tekemistä. Lapsi on muuten fiksu ja ihana, en vaan tiedä mistä repiä energiaa touhuta lapsen kanssa niin kuin tämä haluaisi. En vaan jaksa.

      • Annimanni sanoo:

        Tekstistä päätellen, teillä on 1 lapsi? Tähän ongelmaan sain ratkaisun, kun toinen syntyi. Ei tarvitse enää niin paljon leikkiä ja touhuta, kun on sisarus seurana!

  • Juurikin näin sanoo:

    Meillä keskimmäinen oli se joka valvotti minua ikävä kyllä vuosi tolkulla. Hän oli muutenkin haastava. Teki kaikki väärinpäin tai ei ollenkaan. Huusi ja raivosi. Keksi koiruudet ja väänsi minkä kerkesi.
    Sille pojalle olen huutanut ja nostanut pois paikoista käsistä kovempaa kun olisin halunnut. Monesti olin niin loppu että ajattelin pidänkö edes lapsestani.
    Mutta vuodet kuluivat. Riiviö rauhottui, taistelut oli taisteltu. Oppi nukkumaan ja syömään. Pukemaan ja vähän jopa joustamaan.
    Ja niin minäkin sain elämän raiteilleen. Nykyään meillä on mukavaakin yhdessä, huomaamme yhdistäviä asioita ja voimme jutella kaikenlaisesta kiinnostavasta.
    Kahden muun kanssa olen tietysti läheisempi ja keskimmäinen on isänsä perään koska minähän se olin joka tsemppasi yöt ja otti painimatsit kun tarvitsi. Mutta en kaipaa pullantuoksua tai siistiä kotia. Iloitsen siitä että kaikki nukkuvat yönsä ja saan olla lasteni kanssa ilman että se ahdistaa.

    Vuodet vierivät ja vauva arjen rankkuus muuttuu mukavammaksi. Tsemppiä ja kyllä ne pullatkin sieltä pakaste altaasta saa 😆

  • Nimetön sanoo:

    Sinulle kaikkea hyvää tulevaisuuteen! Joskus, viimeistään 15 vuoden päästä alkaa helpottaa 😉

    Tämä teksti on oikein oivallinen esimerkki siitä, miten maailmaan päätyy äitejä, jotka vähintään väsyvät omiin lapsiinsa. Liian usein kuulee argumenttia, että miksi sitten teit lapsia, jos et niitä jaksa. Koska sitä ei mitenkään voi kuvitella etukäteen. Koska asiat yllättää. Koska elämä meneekin eri lailla, kuin oli luullut. Koska ei sittenkään kaikista kuvitelmistaan huolimatta ollut se äiti, joka uskoi olevansa. Toki voi alkaa pohtia, että missä mättää, jos äiti valittaa jo kahden ensimmäisen lapsen kohdalla elämän olevan hirveää, ja silti niitä lapsia tuntuu tupsahtelevan joka vuosi lisää. Silloin ehkä ihan varovasti voisi kysäistä, että oletko muuten kuullut ehkäisystä 😅😁

  • Epäonnistunut äippä sanoo:

    Ihana kirjoitus! Niinhän se on; vanhemmuus on pääasiassa epäonnistumista! Ei olla liian ankaria itsellemme. Lisäksi lapset ovat erilaisia, erilaisilla temperamenteilla varustettuja, joten toisen vanhemmuuteen vertaaminen ei kannata.

  • Kanaemo sanoo:

    Minä olin se pullantuoksuinen, täydellinen superäiti kunnes neljännen lapsen kohdalla romahdin. Syy ei ollut lapset vaan parisuhde ajoi burnoutiin. Ja erohan siitä myös tuli. Minä olin huono äiti ja lähdin sellaisen miehen mukaan, joka välitti minusta naisena ja jolle ei tarvinnut yrittää kelvata. Enkä jaksanut kelvata enää itsellenikään. Nyt elämä on ollut jo monia vuosia paljon parempaa. Vaikka aikoinaan sainkin sen ilon olemalla vanhanaikainen äiti, jota itselläni ei koskaan ollut.
    Myös yhteiskunta rankaisi äitiydestä siinä että olen menettänyt aika tavalla eläkerahoja kotona käytettyjen vuosien vuoksi, työura pätkittyi ja olin vuosia työtön.
    Onneksi minä ja lapset voimme nykyisin hyvin. Olen edelleen yhdessä uuden puolisoni kanssa. Mitä neuvoksi nuoremmille äideille: turha uhrata liikaa, parasta on olla omalla tavallaan täydellinen epätäydellinen äiti ja pitää omasta työstä kiinni jos sellainen on. Puolison valinnassa tärkeintä on parisuhteen laatu. Jos valut liikaa täydelliseen äitiyteen, saattaa se jo kertoa siitä että parisuhteessa on parantamisen varaa.

  • Kun äiti väsyy sanoo:

    Kirjoitus kuin minun elämästäni.

  • minävain sanoo:

    Olipa taas niiiiiiin tuttua tekstiä!! En muuta osaa sanoa, kuin että et ole yksin! <3

  • Mymmeli sanoo:

    Rohkeaa puhetta. Aitoa ja kaunistelematonta. Kiitos! Mustia hetkiä on kaikilla. Joillain enemmän kuin toisilla, johtuen monista eri syistä. Yritä olla armollinen itsellesi. Olet paras äiti lapsillesi. Ja kliseistä, mutta totta: ota aikaa itsellesi ja tee asioita, joista nautit. Itselläni kolmannen lapsen synnyttyä oli pitkään synkkää ja ilo oli kadoksissa. Kotiäitiys maistui puulta ja koin olevani huono äiti. Ja jossain mielessä sitä varmasti olinkin. Nyt kun katson tuota aikaa, ajattelen, että olisi pitänyt hakea apua. Sinnittelin kuitenkin yksin oloni kanssa ja sitten jossain vaiheessa, töihin palaamisen ja harrastusten aloittamisen jälkeen olo pikku hiljaa parani ja huomasin taas löytäneeni kadoksissa olleen ilon.
    Jos huomaat, että ilon hetket ja nauru tyystin katoaa, pyydä ja hae apua. Kukaan ei jaksa, jos aina vaan **tuttaa. Voimia syksyyn 💛

  • lingonberry sanoo:

    voi että! kuulosti ihan omalta elämältä! voisi luulla että olen tuon kirjoittanut 🙈 hali täältä sulle. ehkä se elämä jossain vaiheessa rauhoittuu, itse ainakin toivon niin. aina ei jaksa eikä pidäkään jaksaa. koita saada pieni hetki päivässä, kun saisit olla ihan yksin hiljaa ja rauhassa. helpottaa kummasti. voimia ❤

  • Mutsi x3 sanoo:

    Sä olet äiti, mutta myös paljon muuta.
    Olet ihminen, inhimillinen ja rajallinen. Sulla on taito pukea sanoiksi kaikki se, mitä ihan jokainen äiti-ihminen ei uskalla edes ajatella saati ääneen lausua. Se tarkoittaa sitä, että kaiken edellä mainitun lisäksi olet myös Rohkea!
    Jokainen meistä äideistä joskus väsyy, toiset enemmän ja toiset vähemmän. Se ei ole häpeä. Häpeä on se, jos ei myönnä asiaa ja laittaa lasten hyvinvoinnin koetukselle.

    Pyydä apua. Ota apua vastaan. Asioilla on taipumusta järjestyä, vaikka siinä mustimmassa aukossa sukeltaessaan siihen ei jaksa uskoa.
    Sinä riität!

    • Äiti vaan sanoo:

      Klommot tiskipöydän kannessa kun tuttipullolla lyö, -tuutu lauluna epäsopivat sanat, -liikaa suolaa kyyneleistä kun tekee sitä perhosen ihanaa sosetta, verenmaku suussa kun yrittää imettää ja mitään ei tuu, moittivat katseet kun annat korviketta ja tuttipullo,, -hiukset selkä olkapäät puklissa ja haisee,, -no.. Teit niin tai näin, aina väärimpäin jonkun mielestä. Kodinkuvalehteen johonkin kysymykseen vastaus ”kun ei pääse ees pakalle yksin!” – Oli lehdessä ”Ankeimmillaan lapsiperheen arkea ehkä kuvastaa erään lukijan toive päästä yksin vessaan” Mut hei,, kyllä se siitä. ennemin tai myöhemmin. Omat 4 jo täysikäsiä ja kotoa pois omillaan. Enemmän tai vähemmän, -koska äiti on aina äiti. ”mulla tollanen nahkarkko, onks, pitääks ny mennä? ”onks tää ny jotain vakavaa ko..” ”äiti hei kuule?” Mun oma äiti mut joskus kiros, en muista ikääni, teini oletan, Huokas että voi jeessus kun saisit joskus samanlaisen lapsen kun itte oot ollu,,, Näki kolmannen lapsen vauvana ja nauro veet silmissä ja sano että”nyt on asiat kohdallaan” Ei se äitiys ole ruusuilla tanssimista. eikä todellakaan niiden tuoksua. Se on kaikessa paskamaiuudessaan melko kiva juttu itteasiassa? -Kyl sä pärjäät <3