”Olen kohta kaksivuotiaan pojan yh-äiti. Poikani olen saanut itsellisenä naisena hedelmöityshoidoilla. Rohkeaa ja hienoa, muut ovat kannustaneet.

Kyllä, poikani on äärimmäisen toivottu ja rakastettu. Mutta olen lopen uupunut hoitamaan kaiken itse.

Samaan aikaan olen kateellinen kaikille joilla on (hyvä) parisuhde ja lapsia. Takana on itsellä lapsettomuuden surua sekä surua huonoista suhteista. Lapseni saa minussa pintaan kaikki padotut kielteiset tunteet. Muutun hetkessä raivohulluksi akaksi, joka ei edes halua olla äiti.

Lapseni on äärimmäisen vilkas ja levoton. Ja vauvasta saakka jatkuneet vatsakivut tekevät hänestä entistä levottomamman. Tarvitsisin paljon omaa aikaa jotta jaksaisin tätä palettia. Olen hakenut apua neuvolasta, saanut lapsiperheiden kotipalvelua, sosiaaliohjausta, käynyt juttelemassa vaikka missä jne.

Mutta koen, että se mikä auttaisi olisi riittävä oma aika. Silti joka paikassa vaan sanotaan että pikkulapsiaika on tuollaista ja koeta kestää, ja mietitään josko olen masentunut ja tarjotaan masennuslääkkeitä.

Kun olemme olleet liikaa kaksistaan, ja kun lapsi käy kierroksilla, pienikin asia saa minut aivan pois tolaltani. Olen todella ilkeä hänelle, huudan, haukun ja joskus työnnän liian kovaa kauemmaksi. Hän puree, raapii ja nauraa vain ja tekee entistä enemmän asioita, jotka vituttavat minua. Aivan tahallaan. Ja minä yritän alistaa raivolla.

Hetken päästä iskee valtava syyllisyys ja tunne, että en todellakaan ansaitse lastani. Joka kerta päätän että se oli viimeinen kerta kun käyttäydyn niin, ja ei mene yleensä edes vuorokautta, kun rikon päätöksen ja lupauksen. On olo, että olen samanlainen tai paljon pahempi kuin mies (tai nainen), joka hakkaa kumppaniaan ja lupaa aina muuttua.

Todella yritän muuttua ja olen hakenut apua myös Maria Akatemiasta (mikä on keskittynyt juurikin naisen väkivaltaan ja tarjoaa apua). Mutta tuntuu että mikään ei auta, mikään ei riitä, en osaa olla parempi.


Kuva Kev Seto, ylin kuva Sharon McCutcheon.

Ja toinen puoli: Olen melkein 100% läsnä lapselleni koko ajan. Välillä hän on onneksi ollut päiväkodissa, mutta sairastelujen takia ollut paljon pois sieltä. Nyt muuttaessamme toiselle paikkakunnalle joudun odottamaan taas neljä kuukautta jotta saan pojan hoitoon, koska työni on niin satunnaista. Ahdistaa rankasti, tuntuu umpikujalta.

Ja silti vielä, jaksan jotenkuten rakastaa ja pitää sylissä, ruokkia, vaihtaa vaippoja jne.

Mutta kun vaan saisi riittävästi omaa aikaa… Niin elämä olisi aivan toisenlaista.

Suuri suru on siitä, että itselläni ei ole ketään, joka laittaisi minut etusijalle. Enkä itsekään siihen pysty, kun lapsi on pakko laittaa siihen. Yhteiskunnassa on hienoja palveluita, mutta ne voisivat toimia paremmin jotta äidit oikeasti jaksaisivat paremmin.

Niin raskas on tämä taakka kantaa yksin. Ja varsinkin se, kun on haukkunut lastaan vitun kusipääksi…

Niin kuka edes tahtoisi tällaisen raivohullun naisen koskaan? Ja kuinka syvät haavat jäävät lapselleni? Joka onneksi vielä on kovin iloinen poika kaikesta huolimatta. Näihin mietteisiin päättyy jokainen päivä ja välillä kaikki on vaan liikaa.”

Nimim. Jatkuva huono omatunto

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 29 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

29 vastausta artikkeliin “Olen aivan loppu ja raivoan lapselleni, mutta minulla ei ole voimia muuttua”

  • Psykiatri sanoo:

    Ota yhteyttä lastensuojeluun ja pyydä palvelutarpeen arvio kotiinne, jotta saatte oman sosiaalityöntekijän ja välitöntä apua. Tämä kannattaa oikeasti tehdä nyt heti, ennen kuin tilanne pahenee.

  • Nimetön sanoo:

    Olet todella uupunut ja tunteiden, pettymyksen ja kriisien käsittelytaitosi ovat puutteellisia. Jos jaksat, etsi kirjallisuutta tunteiden säätelyyn esim. Arto Pietikäisen Joustava mieli -kirjat. Vaikka äänikirjoina, jos et ehdi kirjoja ottaa käsiisi. Lisäksi koita keksiä keinoja rauhoittaa itsellesi edes yksittäisiä hetkiä ja käyttää ne rentoutumiseen. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta kokemuksesi ovat saattaneet padota sinuun paljon ja rummuttavat siellä kunnes löydät keinon käsitellä ne.

    Toivottavasti löydät apua 🙂

  • Etsi apua sanoo:

    Selvitä heti neuvolasta mitä ilmaisia apuja lapsen hoitoon on sinulle saatavilla mikäli ei ole rahaa ostaa lastenhoitajaa.

    Netissä myös jatkuvasti etsitään kaveriperheitä joissa voi vuoroin hoitaa toisen lapsia ja vuoroin antaa oma lapsi perheelle hoitoon. Tällä tavalla lapsesi saisi myös leikkikaverin ja ei olisi niin sinun kimpussasi. Laita siis Facen esim. Vauvat 2019 ryhmään tms viestiä että etsit tällaista vaihtohoito -ystäväperhettä tai etsi sellainen muiden julkaisuista. Juuri näin eilen jossain ryhmässä tällaisen viestiketjun jossa kymmenet etsivät tällaista itselleen saadakseen välillä vapaa aikaa.

  • Summer sanoo:

    Kannattaa tsekata raudat, ferritiiniarvot vaikkapa molemmilta. Selittää paljon väsymystä, hermoherkkyyttä, itkuisuutta, jopa lapsen vatsakipuja voisi selittää…toki voi olla muitakin selittäviä asioita… apua ja lepoa tarvitset ja ansaitset… liian paljon vaiettu asia tämäkin, ihmiset on ihan liian yksin… paljon ihan hyviä äitejä, kuten varmasti sinäkin, joilla varmastikin samankaltaisia tuntemuksia…Kaikkea hyvää teille❤