”Olen kohta kaksivuotiaan pojan yh-äiti. Poikani olen saanut itsellisenä naisena hedelmöityshoidoilla. Rohkeaa ja hienoa, muut ovat kannustaneet.

Kyllä, poikani on äärimmäisen toivottu ja rakastettu. Mutta olen lopen uupunut hoitamaan kaiken itse.

Samaan aikaan olen kateellinen kaikille joilla on (hyvä) parisuhde ja lapsia. Takana on itsellä lapsettomuuden surua sekä surua huonoista suhteista. Lapseni saa minussa pintaan kaikki padotut kielteiset tunteet. Muutun hetkessä raivohulluksi akaksi, joka ei edes halua olla äiti.

Lapseni on äärimmäisen vilkas ja levoton. Ja vauvasta saakka jatkuneet vatsakivut tekevät hänestä entistä levottomamman. Tarvitsisin paljon omaa aikaa jotta jaksaisin tätä palettia. Olen hakenut apua neuvolasta, saanut lapsiperheiden kotipalvelua, sosiaaliohjausta, käynyt juttelemassa vaikka missä jne.

Mutta koen, että se mikä auttaisi olisi riittävä oma aika. Silti joka paikassa vaan sanotaan että pikkulapsiaika on tuollaista ja koeta kestää, ja mietitään josko olen masentunut ja tarjotaan masennuslääkkeitä.

Kun olemme olleet liikaa kaksistaan, ja kun lapsi käy kierroksilla, pienikin asia saa minut aivan pois tolaltani. Olen todella ilkeä hänelle, huudan, haukun ja joskus työnnän liian kovaa kauemmaksi. Hän puree, raapii ja nauraa vain ja tekee entistä enemmän asioita, jotka vituttavat minua. Aivan tahallaan. Ja minä yritän alistaa raivolla.

Hetken päästä iskee valtava syyllisyys ja tunne, että en todellakaan ansaitse lastani. Joka kerta päätän että se oli viimeinen kerta kun käyttäydyn niin, ja ei mene yleensä edes vuorokautta, kun rikon päätöksen ja lupauksen. On olo, että olen samanlainen tai paljon pahempi kuin mies (tai nainen), joka hakkaa kumppaniaan ja lupaa aina muuttua.

Todella yritän muuttua ja olen hakenut apua myös Maria Akatemiasta (mikä on keskittynyt juurikin naisen väkivaltaan ja tarjoaa apua). Mutta tuntuu että mikään ei auta, mikään ei riitä, en osaa olla parempi.


Kuva Kev Seto, ylin kuva Sharon McCutcheon.

Ja toinen puoli: Olen melkein 100% läsnä lapselleni koko ajan. Välillä hän on onneksi ollut päiväkodissa, mutta sairastelujen takia ollut paljon pois sieltä. Nyt muuttaessamme toiselle paikkakunnalle joudun odottamaan taas neljä kuukautta jotta saan pojan hoitoon, koska työni on niin satunnaista. Ahdistaa rankasti, tuntuu umpikujalta.

Ja silti vielä, jaksan jotenkuten rakastaa ja pitää sylissä, ruokkia, vaihtaa vaippoja jne.

Mutta kun vaan saisi riittävästi omaa aikaa… Niin elämä olisi aivan toisenlaista.

Suuri suru on siitä, että itselläni ei ole ketään, joka laittaisi minut etusijalle. Enkä itsekään siihen pysty, kun lapsi on pakko laittaa siihen. Yhteiskunnassa on hienoja palveluita, mutta ne voisivat toimia paremmin jotta äidit oikeasti jaksaisivat paremmin.

Niin raskas on tämä taakka kantaa yksin. Ja varsinkin se, kun on haukkunut lastaan vitun kusipääksi…

Niin kuka edes tahtoisi tällaisen raivohullun naisen koskaan? Ja kuinka syvät haavat jäävät lapselleni? Joka onneksi vielä on kovin iloinen poika kaikesta huolimatta. Näihin mietteisiin päättyy jokainen päivä ja välillä kaikki on vaan liikaa.”

Nimim. Jatkuva huono omatunto

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

16 vastausta artikkeliin “Olen aivan loppu ja raivoan lapselleni, mutta minulla ei ole voimia muuttua”

  • Et ole yksin sanoo:

    Halaisin sinua, jos olisit tässä lähelläni. Sinä yrität parhaasi. Syyllisyys kertoo, että sinä olet hyvä äiti ja aivan varmasti kaikki muuttuu paremmaksi, mutta sinä tarvitsisit huolenpitoa itsekin. Hyvä äitikin voi ja saa joskus väsyä. Toivon, että löydät hyvää ja ymmärtävää apua ja saisit säännöllisesti omaa aikaa.

  • I am working on ot! sanoo:

    Tiedän ja tunnistan täysin mistä puhut. Syyllisyys on kamalaa täälläkin.

    Ihanaa että rohkenit kirjoittaa <3

    Tilanteen korjaamiseksi, testattuja neuvoja äidiltä joka haukkui viisivuotiastaan kermaperseprinssiksi, kun tämä kehtasi pyytää lelukaupasta leluja):

    1) oma aika on tärkeää. Tukiperhe (vkl/kk) ja mahdollisesti arkeen sosiaalitoimen kautta saatava hoitoapu auttavat. Muista ja varaudu kuitenkin siihen, että hengähdyshetket eivät ole sama kuin arjen ja vastuun jakaminen. Ne eivät tee arjesta helpompaa eivätkä auta väsymyksen hetkellä. Järjestä itsellesi hengähdyshetkiä ja nauti niistä, mutta älä syytä itseäsi siitä etteivät ne riitä. Kaikki väsyvät, myös äidit ja myös yh äidit. Ja kukaan ei ole väsyneenä parhaimmillaan. Ja ainoana vanhempana silloin on silti parasta mitä lapsella on ja se on rankkaa, kun oikeasti tietää että pitäisi voida laittaa itsensä jäähylle ja joku aikuisempi aikuinen vastaamaan tilanteesta. Ja se että tätä fiksusti toimimisen vaihtoehtoa ei ole on epäreilua vaikka yksinhuoltajuus kuinka olisi itse valittua. Mutta on löydettävä keinot joilla sen kanssa elää. Ja lapsellekin voi sanoa, että äitiä väsyttää ja kiukuttaa ja äiti ei ole vihainen sinulle, mutta tarvisi kovasti päiväunet. Tai miten nyt sanoitatkaan lapsen raivareita lapselle? On ihan oikeasti ok, että aikuisellakin on tunteet ja niiden kautta näyttää esimerkkiä siitä miten niiden kanssa diilataan, ja että joskus menee överiksi ja sitten pyydetään anteeksi. Ja riittävän hyvä on oikeasti parempi kuin täydellinen.

    2) kuvaamasi väsymys, hallitsematon raivo, häpeä ja riittämättömyydentunne äitinä sekä epäilys omasta kelpaamisestasi naisena parisuhteessa ja tulevaisuuden näkeminen rakkaudettomana… ne ovat kaikki masennusoireita, joten älä väheksy sinulle tarjottuja lääkkeitä. Lähelle on joskus vaikea nähdä, ja ehkäpä ne terveydenhuollon ihmiset ovat sitten kuitenkin ammattilaisia, jotka näkevät tilanteesi hieman kauempaa.
    Ja kuten toinen kirjoittaja kommentoi: mitä niiden kokeilemisella häviää? Vaadi kuitenkin lisäksi terapiaa.

    3) Tapamme toimia ihmissuhteissa on opittu aiemmissa ihmissuhteissa. Kiintymyssuhdemalli on yleensä peräosin lapsuudesta mutta siihen vaikuttavat myös myöhemmät suhteet, esim. aikaisemmat parisuhteesi. Vaikka oma lapsuudenperheesi olisi täysin funktionaalinen voi raivosi takana silti olla (myös) haitallisia opittuja tunteidenkäsittelymalleja. Näiden purkamiseen auttaa terapia.

    Olen itse masennuslääkityksellä ja terapiassa.
    Eniten työtä on vaatinut/vaatii omasta perfektionismista luopuminen. Ja se että on helppoa nähdä toisten väsymys ja hapuilu inhimillisenä, mutta itsessään sitä pitää epäonnistumisena ja merkkinä huonommuudesta.
    Minä opettelen nyt olemaan kiltti itselleni ja sitä kautta muille. Ja minä tarvitsen siihen apua terapeutilta, ystäviltä ja tässä kohtaa myös lääkkeistä.
    Se ei ole epäonnistumista… päin vastoin: överiraivareita ei ole tullut pitkään aikaan.

  • Muumilandia sanoo:

    Todella problemaattinen tilanne kun ottaa huomioon että nähtävästi olet halunnut lasta keinohedelmöityksellä ja vielä itsenäisesti. Kuulostaa että olet pettynyt koska asiat eivät ole menneetkään niin kuin olisit toivonut. Itse en olisi voinut kuvitella kasvattavani lasta yksin koska haluan välillä hengähtää lapsiperhe arjesta. Tällä hetkellä lapsia on kolme ja kaksi heistä täysi-ikäisiä ja kaikenlaista on mahtunut näihin vuosiin. Lasten saanti on kasvattanut minua äärettömästi ja suhtaudun lapsiini lempeästi ja kannustavasti, enkä tuomitse heitä. Toistuva tuomitseminen ja negatiivisen palautteen antaminen on sitä pahinta välinpitämättömyyden rinnalla. Lapsesi selvästikin oirehtii hyvin konkreettisesti eli hae viimeinkin apua vihan hallintaasi. Selvitä keskustellen mistä turhautumisesi ja vihasi kumpuaa. Pyri näkemään arjessasi hyviä asioita ja olemaan niistä iloinen kuten lapsestasi jonka olet saanut ja joka saaminen ei ole itsestään selvää kaikille. Sinä olet kuitenkin saanut lapsen ja on ihan mielettömän hieno asia. Lapsen ei tarvitse olla turhaumien kohde, hänen kuuluu saada rakastava ja huolehtiva kasvu ympäristö. Todella paljon jaksamista sinulle.

  • Äiti myös sanoo:

    Onko lapsen vatsakivut tutkittu kunnolla? Äiti kuulostaa vähän samalta kuin itse olin raudanpuutteisena. Äiti terveystarkastukseen, jossa katsotaan rauta- ja kilpirauhasarvot sekä d-vitamiini. Todennäköisesti et jaksa lapsesi kanssa, koska sulla on nyt omassa terveydentilassa jotain pielessä. Jotain sellaista huomaamatonta, jota ei itse tajua. Jos lääkäri ei suostu tutkimaan, tsekkaa esim. puhti.fi.

    Minäkään en ennen jaksanut lasten kanssa ja rähjäisin milloin mistäkin. Se on taaksejäänyttä elämää onneksi!

  • Voimia! sanoo:

    Tunnistan tuon ajatuskuvion, että pitäisi olla yksin jotta voi levätä ja nauttia. Minulla helpotti, kun lopetin etsimästä omaa laatuaikaa ja opin nauttimaan lasteni seurassa.
    Tarvitset kyllä omaa aikaa ja lepoakin. Tarkoitan asennemuutosta lapsen seurassa. Koita löytää pienet arjenhetket, kun kaikki on hyvin.

    Minulla on väkivaltainen lapsuus ja päätin olla erilainen äiti kuin omani. Onnistuin katkaisemaan kierteen. Mutta vedin ehkä toiseen ääripäähän. Suoritin ”hyvää äitiyttä” omasta selkänahastani. Ja kyllä, välillä sain voimattomuudesta kumpuavia raivareita.
    Olet halunnut niin paljon lasta, että olet päätynyt hankkimaan sen yksin hedelmöityshoidoilla. Se saattaa aiheuttaa paineita nauttia ja iloita koko ajan. Lapsiarki on kaukana pelkästä onnesta ja ilosta. Sen hyväksyminen saattaisi auttaa jaksamaan.

    Toivottavasti saat pian apua arkeesi!

  • Sini sanoo:

    Oon huomannut että lapset nostaa pintaan ne asiat meissä, jotka on itselle kipeitä eikä oo vielä saaneet eheytyä. Mä olin samalla tavalla raivokas, sekä lapsilleni että parisuhteessa, ja yritin vain itseni hillitsemällä pitää sen kurissa, mikä vei hirveesti energiaa ja ehkä siks just toivoi että sais olla yksin ettei tarvis kaiken aikaa pinnistää. Erosin, ei auttanut. Uusi parisuhde, ei auttanut. Uupumus, petetyksi tuleminen, työpsykologi, jooga, rosen ja omien tunteiden kohtaaminen, ja olen jollain itselle hyvältä tuntuvalla polulla.
    Mun aggressio ei johtunutkaan lapsistani, jotka on maailman ihanimpia, tai että olisin jotenkin väärä lapsilleni, vitsi mikä helpotus! Nostivat omalla tarvitsevuudellaan pintaan sen kiukun ja vihan ja häpeän, jota olin tajuamattani kantanut omia hoivaajiani ja itseäni kohtaan, kun minut oli niin monta kertaa hyljätty lapsena, enkä ollut riittävän hyvä että vanhempani tai muut tärkeät ihmiset pitäisivät minusta huolta. Tai että olisin tuntenut olevani jollekin se tärkein.
    Onneksi sen voi tehdä itse itselleen, pitää itseään tärkeimpänä, pienin askelin, kohdata itsensä ja lohduttaa kun on kiukkuinen tai käyttäytyy hölmösti. Sen mitä lapsena ois toivonut ja tarvinnut.
    Voimia sulle ❤️ Kiitos kun sain sun kirjoituksen kautta pohtia omaa matkaani.

  • Miiru sanoo:

    Lukea kirjaa tarkoitin.

  • Miiru sanoo:

    Hoitoapua lisää. Pääsisit olemaan yksin ja lataamaan akkuja. Löytyykö hoitajaa mll tai joku tuttu? Tukiperhekin voisi olla tarpeen, siellä lapsi on yleensä 1 viikonlopun kuussa. Löytäisittekö jotain yhteistä tekemistä? Onko huomionhakua osin lapselta?? Jaksatko koota palapeliä tai oikea kirjaa?

  • NN sanoo:

    Itse olin lapsilleni raivohullu, parisuhteesta ja isovanhempien avusta huolimatta. Syyksi paljastui lievä masennus, johon sain avukseni mielealalääkityksen. Se auttoi, ja nyt olen ollut ns. normaali äiti jo vuosia, lääkitystäkään en tarvinnut kovin pitkään, vain pahimman yli. Voisiko sinun kohdallasikin olla kyseessä masennus?

  • Väsynyt äiti sanoo:

    Tiedän tuon olon. Oma äitini pieksi mua, kun olin pieni ja kun tulin itse äidiksi, niin pelkäsin tekeväni vielä joku päivä lapselleni/lapsilleni samoin. Väsyneenä huusin ja raivosin. Käsinkin nousi, mutta Luojan kiitos, en ole vielä lyönyt. Enkä toivottavasti koskaan lyö.

    Mua auttoi jaksamaan se, että laitoin lapset joka päiväksi hoitoon, vaikka itsellä olisikin ollut vp. En välttämättä tehnyt mitään vapaalla, lähinnä katsoin ruutua ja cmorea, mutta se ”aivojen narikkaan laitto” auttoi mua olemaan parempi äiti.
    T: 35v vanhanapiikana elänyt ja sitten äitiytynyt.

  • Mummeli 48 sanoo:

    Hei ! Olet tehnyt suuren päätöksen kun olet hankkinut lapsen yksin. Useimmat äidit tietää kuinka rankkaa lasta on hoitaa yksin saatikka puolison kanssakin. Ei yleensä mene montaa vuotta Kun elämä muuttuu helpommaksi eikä jokaista lapsen liikettä tarvi seurata. Ja vielä tulet saamaan monta palkitsevaa lausetta lapseltasi kun vaan nyt jaksat. Minun lapsenlapseni 9 v sanoi yhtenä iltana minulle kun laitoin häntä nukkumaan, mummi oot tosi tärkeä minulle ja sillä lauseella on suuri merkitys. Eikö sinulla ole omia vanhempia tai ystäviä ketkä voisi vaikka muutamaksi päiväksi ottaa lapsen luokseen jotta voisit levätä hiukan. Kaikki tarvii myös omaa aikaa
    Voimia jaksaa tämä pienen perheen arki. Vielä se helpottaa vaan vie aikaa

  • Suuri syli sanoo:

    Tuttuja tunteita käyt läpi. Lapseni ovat teinejä nyt, mutta monta asiaa olisin tehnyt toisin. Tarvitset tukea vanhemmuuteesi, puhuminen on hyvä alku mutta riittämätöntä. Seurakunnasta tai SPR: n kautta voit kysyä vapaaehtoista ystävää tai lähimmäistä. MLL ja Pelastakaa Lapset ry:ssä on toimintaa ja keinoja auttamiseen. Yksinhuoltajayhdistykset auttavat myös.

  • Ainaeivoionnistua sanoo:

    Niin minullekin tarjottiin masennuslääkettä samaan vaivaan, vaikka en tosiaan ole masentunut. Painostuksesta kokeilin, ei siinä mitään menetä. Yllätyin. Olo tasaantui vkossa.
    Kunnan lapsenvahti käy 2x vkossa, pääsee yksin pariksi tunniksi mihin lystää. Lisäksi voi välillä palkata apua. Lapsi päiväkotiin, tai lisätä hetkeksi siellä oloa jos jo on.

    • Mirva sanoo:

      Sama juttu. Minuakin masennuslääkkeet auttoivat jaksamaan raskaimman ajan. Onnekkaasti löytyi heti sopiva ja pienellä annostuksella persoona ei muuttunut miksikään, mutta sen vitutuksen kärjen poistuminen helpotti elämää todella paljon.

  • Tiedän tunteen sanoo:

    Sosiaalihuollon kautta voisit ehkä saada tukiperheen. Käsittääkseni esim kerran kuussa voisit saada lapsen heille hoitoon. Ota asiasta selvää ja toivotan kovasti jaksamista. Ilman tukiverkkoa on tosi vaikeaa!