Monesti me ajattelemme, että masentunut itkee kaikki päivät sängyn pohjalla, eikä saa mitään aikaiseksi. Toki masennus voi tehdä täysin kyvyttömäksi ja loputtoman surulliseksi, mutta se ei ole koko kuva.

Moni masentunut ei tunnistakaan olevansa masentunut, kun tuo kuva ei sovi itseen. Masennuksesta kärsivä saattaa olla hyvä työntekijä, aktiivinen sosiaalisissa ympyröissä ja osallistuva vanhempi, joka syyttelee itseään väsymyksestä, unohtelusta, huonosta mielialasta, kärttyisyydestä ja aikaansaamattomuudesta. Usein masennus ei näy ulospäin millään tavalla, eikä välttämättä kovin selkeästi sitä sairastavallekaan.

Esimerkiksi seuraavat asiat voivat paljastaa sen, että olet masentunut:

Rutiinitehtävien vaikeus

Harva meistä rakastaa rutiineja. Mutta se, että et saa tehtyä yksinkertaisia, helppoja asioita, voi olla masennuksen oire. Kotitöiden tekeminen, matkalaskujen täyttäminen tai suihkussa käyminen voivat tuntua valtavilta ponnistuksilta.

Omasta ulkonäöstä ei ehkä enää jaksa pitää huolta. Ennen laittautumisesta nauttinut saattaa lopettaa sen kokonaan: Mitä sillä on väliä onko tukka laitettu vai ei?

Avun hankkiminen voi tuntua liian raskaalta

Monesti sellainen masentunut, joka kuitenkin sinnittelee arjessaan, on motivoitunut hakemaan apua ja haluaa voida paremmin. Mutta toteuttamiseen ei riitä voimia. Avun hakeminen tuntuu valtavalta ponnistukselta, ja ehkä jopa turhalta: ”kyllä minä tästäkin itse selviän”.

Käytös ei vastaa sitä, miltä oikeasti tuntuu

Ethän sinä voi olla masentunut!/ Enhän minä voi olla masentunut! ovat tyypillisiä lauseita tilanteessa, jossa masennusta epäillään. Masentunut ihminen voi olla julkisesti jopa iloinen hassuttelija sekä hoitaa ystävyyssuhteensa ja työnsä kunnialla. Ulkopuoliset eivät välttämättä huomaa mitään, mutta masentunut itse voi kokea joutuvansa esittämään koko ajan. Muut voivat hokea masentuneelle, että tämä ei voi olla masentunut, koska pärjää liian hyvin.

Kriittisyys lisääntyy

Masentunut on voimakkaasti itsekriittinen, mutta hän voi myös kokea, että kaikki on pyllystä, pomo, kaverit, televisio-ohjelmat, harrastukset ja koko maailma.

Saavutukset eivät tuo iloa

Masennus vie ilon niistäkin asioista, joista normaalisti iloitsisi. Jos projektin loppuun saattaminen tai vuosipäivän juhliminen ei tunnu yhtään miltään, voi kyseessä olla masennus.

Suunnitelmien tekemisestä tulee vaikeaa

Masentuneen on vaikea tehdä päätöksiä, ja sitä myöten suunnitelmien tekemisestä tulee hankalaa. Jos suunnitelmia tekee, suunnitelmassa pysyminen voi tuntua mahdottomalta. Esimerkiksi menoja voi olla mukava sopia, mutta kun tapaamisaika koittaa, haluaisi lukittautua kotiin. Tämä tuntuu tietysti muista ihmisistä ikävältä, ja sen tietäen masentunut syyttää itseään entistä enemmän.

Ihmissuhteet ovat työläitä

Masentunut eristäytyy helposti, ja masentunut myös usein jätetään yksin. Masennuksesta on vaikea puhua, ja läheisillekään ei välttämättä halua avautua. Masentunut myös tuntee syyllisyyttä kaikesta, siitä, että hän pelkää olevansa rasite, siitä, että hänen on vaikea luvata mitään ja siitä, että hän eristäytyy, ja siitä, että hän loukkaantuu hylkäämisestä. Näiden tunteiden takia ihmissuhteista tulee vaikeita käsitellä.

Sosiaalinen media voi olla esittämistä

Masentunut voi yrittää elää normaalia elämää ja yrittää näyttää sitä sosiaalisessa mediassa. Someen voi myös koota niitä hetkiä, kun elämä tuntuu olevan hallinnassa ja mukavampaan suuntaan. Oman tilanteen aito paljastaminenkin tuntuu vaikealta, häpeälliseltä tai siltä, että se ei kuulu some-elämään. Masentunut saattaa julkaista kauniita kuvia ihanasta elämästä, eikä kukaan osaa epäillä mitään.

Tilanne ei ole riskitön

Helposti ajatellaan, että jos masentunut on toimintakykyinen, asiat ovat melkein kunnossa. Kuitenkin myös työssäkäyvällä ja sosiaalisesti iloisen oloisella masentuneella voi olla niin raskas tilanne, että hän vahingoittaa itseään tai suunnittelee itsemurhaa. Tilanteen vakavuus ei näy päälle päin. Siksi läheisten pitäisi uskaltaa kysyä tilanteesta, ja masentuneen olisi hyvä yrittää kertoa voinnistaan edes jollekulle.

Lähde.

Jos tunnistit itsesi tai läheisesi tästä jutusta, yritä/ yrittäkää hakea apua. Toivoa on! Alkuun voi päästä esimerkiksi työterveyden, terveyskeskuksen tai yksityisen lääkäriaseman kautta. Akuutissa, henkeä uhkaavassa tilanteessa ota yhteys sairaanhoidon päivystykseen. Keskusteluapua tarjoaa kriisipuhelin:

Oletko vaikeassa elämäntilanteessa tai kokenut järkyttävän tapahtuman? Onko elämäsi juuri muuttunut ja tuntuuko se ylivoimaiselta? Koetko, ettet jaksa enää yksin huolen tai murheen kanssa? Onko sinulla itsetuhoisia ajatuksia? Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö numerossa p. 010 195 202 arkisin klo 09.00–07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

8 vastausta artikkeliin “Mutta enhän minä voi olla masentunut!”

  • Kelvoton sanoo:

    Herään kiltisti aamulla, mietin miksi. Pesen hampaat, puen, meikkaan, mietin että näytänpä paskalta. Jossain vaiheessa rintaa alkaa puristaa ahdistus että taas pitää SELVITÄ yksi päivä, vaikka ei halua. Töihin, leveä tekovirne naamalle, voimafantasioin että ehkä mulle tapahtuu jotain dramaattista tai väkivaltaista että joudun pitkälle saikulle että voisin hyvällä syyllä vaan olla ja nukkua. Pelata vaikka pleikkaria jos pystyis, pitää kai varoa ettei satuta käsiä. Tai ehkä liukastun, lyön pääni ja kuolen, voi voi, sellaista sattuu paremmissakin piireissä mutta ai että tulisipa tarpeeseen.

    Kotona oonkin jo kaiken esittämisen jälkeen niin väsynyt kaikkeen että jaksan tehdä ehkä yhden asian. Toisaalta sekin on yksi asia enemmän mitä jaksoin vaikkapa pari vuotta sitten. Voisko tän ajatella niin että tunnelin päässä on valoa, en vaan vielä tiedä onko se sittenkin juna.

    Nukkumaanmeno on lääkkeiden myötä onneksi helpottunut, täystyrmäys illalla niin ei kerkeä miettiä kaikkea paskaa mikä vie yöunet. Hoitosuhde on, vuosia kestänyt jonotusvuoro psykologille on (pääsen ehkä tänä kesänä), mies on, naimisiin oltais menossa eli tän pitäis olla elämäni onnellisinta aikaa. Ai jestas miten vaan haluan kuolla. En sentään tappaa itseäni, se jäi teini-iän haaveeksi, nyt haluan vaan kuolla. Vaikeasti selitettävä mielentila, kun en haluamisesta huolimatta kuitenkaan sitten hakeudu vaarallisiin tilanteisiin. En uskalla kertoa naimisiinmenoaikeista ystävilleni koska pelkään niin paljon ajatusta ylläripolttareista, mitä jos juon avautumiskännit ja tää kaikki tulee ulos?

    Peilistä ja kuvista kattoo niin iloinen ja ilveilevä tyyppi ettei mitään rajaa. Sit kuitenkin mietin että mitähän muut sanoisi jos kerrankin vähän avautuisi. Kuulumisia kysyttäessä vastaisi että ”haaveilen kuolemisesta, vois vaikka juoda juhannuskännit ja mennä uimaan”.

    Nukkuminen sentään on kivaa, unissani mä olen yleensä onnellinen.

  • Kaikki ollaan samanlaisia - loppujen lopuksi sanoo:

    Juu, itsellänikin kaikki täsmää, mutta jotenkin tuntuu että kaikki ajattelevat näin mun ympärilläni omasta elämästään. Siksi jo lähtökohtaisesti elämään suhtautuminen on sellaista, että kaikilla on vaikeaa. Mikä tällaiseen voi edes olla hoitomuotona, jos lääkkeitä ei halua?

  • Äiti sanoo:

    Hyvä kirjoitus ja totta. Olen todella syvästi masentunut eikä asiasta tiedä kuin mieheni. Meillä on aina siistiä ja huolehdin lapsista näennäisesti hyvin ja myös oma ulkonäkö on kunnossa. Julkisilla paikoilla olen iloinen. Oikeasti olen tosi maassa ja olen paljon miettinyt itseni tappamista vaikka tiedän ettei se ole vaihtoehto.

    • Paljon voimia! sanoo:

      Kuulostaa siltä, että lääkitys ei ole riittävä. Mene ihmeessä lääkäriin!

      Mulla on ollut masennus neljä vuotta. Tai pidempäänkin, mutta silloin alkoivat olla ajatukset sellaiset, etten selvinnyt enää niiden kanssa. Olin todella ahdistunut ja halusin vain, että kaikki loppuu.
      Sain lääkkeet ja menin terapiaan. Niiden myötä tunteet alkoivat palata. Kun tunteita alkoi tulla, alkoivat masennusoireetkin olla selkeämpiä. Huomasin, että olin toiminut jo jonkin aikaa kuin robotti. Vasta vuosi sitten lääkitys saatiin sellaiselle tasolle, etten halua kuolla. Minun olisi pitänyt tajuta, ettei lääkitys ollut riittävä kahden ensimmäisen vuoden aikana, mutta masennus oli niin voimakas, etten tajunnut miten huonosti voin.
      Kun lääkitys saatiin kohdalleen iski väsymys. Olin 2kk sairaslomalla ja nukuin. Sen jälkeen olen ollut osaaikaisella sairaslomalla ja tehnyt töitä voimien mukaan.
      Vasta nyt tajuan kuinka sairas olin.

      Eli lääkitys kuntoon, terapiaa ja tarvittaessa sairaslomaa.

      Elämä voittaa!

  • Palikka sanoo:

    Kun 18-vuotias minä koki olevansa masentunut, kertoi psykologi minua vaivaavan normaali nuoren ihmisen maailmantuska. 22-vuotiaana sain vihdoin oikeanlaista hoitoa ja vakavan toistuvan masennuksen diagnoosin. Masennuskausia on ollut ja mennyt. Huonoina aikoina en kykene kohtaamaan traumoja ja hyvinä aikoina en halua. Ulospäin olen iloinen, sosiaalinen touhottaja. Huonot kaudet ovat henkistä taistoa, mutta kasvoja en enää halua menettää kuten nuorena tein.

  • Ikäkriisi?? sanoo:

    Entäs sitten, jos vihdoinkin uskallat työterveyshoitajan luona masennuksesta puhua, itkua nieleskellen, ja hoitajan epäily asiaan on ensimmäisenä ikäkriisi. Hoitajan pitkä yksinpuhelu ikäkriiseistä ja juuri käydystä koulutuksesta asiaan liittyen piti ensin nieleskellen kuunnella jonka jälkeen masennustesti tehtiin ”varuilta”.
    Olin silloin 33v eikä kertaakaan siihen mennessä ollut käyny ajatus omasta iästä ja ikääntymisestä mielessä. Eikä sen jälkeenkään.

  • Masennuksrna hoidettu adhd tapaus sanoo:

    Tai sitten sinulla on hoitamaton adhd, vaatimustasosi on liian korkealla.. itsetuntosi on rakentunut vuosia väärien asioiden varaan.

    Moneati masennust on oire, ei syypää kaikkeen niinkuin nykyään tunnutaan ajattelevan.

    • Myöhäisherännäinen sanoo:

      Juuri olin tulossa samaa kommentoimaan! Itsellänikin on ollut useita masennusjaksoja ja vasta äskettäin ilmeni että suuri osa haasteita voisikin selittyä adhd/add diagnoosilla. Se ylivilkkaustaipumus kun on lapsesta asti kovalla kurilla tukahdutettu, ja muutenkin ollut taipumusta enemmän superfokuksen suuntaan, niin on porskutettu pitkälle aikuisuuteen tietämättä ajoittaisen masennuksen juurisyitä. Heräsin asiaan, kun jälleen toivuin masennuksesta, mutta silti tietyt haasteet seuraavat mukana, kuten siivousrutiinien ylläpito, ja liika keskittyminen milloin mihinkin itselle mielenkiintoisempaan asiaan.