”Olen oikeasti hyvä äiti. Ainakin suuremman osan ajasta.

Ja minä tiedän tämän, mutta se sisälläni asuva vähättelevä piru ei halua minun tietävän sitä. Se on se ääni mikä kuiskailee korvaan, että ”juu ihan kivasti hoidit tämän tilanteen mutta oletko nyt ihan varma että tarpeeksi hyvin? Kaikki muut äidit olisi hoitanu paljon paremmin!” Tai ”Luulet toimineesi oikein, mutta miksi nuo lapset sitten on niin riitaisia ja tyytymättömiä? Pakostikin toimit väärin, muutenhan ne olisivat iloisia ja tyytyväisiä.”

Se perkeleen piru ei jätä rauhaan. Sen ääni voimistuu lasten kasvaessa. Lapsille tulee enemmän tarpeita, enemmän vaatimuksia, ongelmat monimutkaistuvat ja yhä useammin huomaan ettei ongelmaan ole olemassa ratkaisua, joka tyydyttäisiä kaikkia osapuolia, jos ketään.

Äitinä olen tottunut siihen, että olen vastuussa muiden hyvinvoinnista. Mutta enhän minä sentään mikään jumala ole, vaikka niin mieluusti olisinkin! Jos lapsi kinuaa jotain mikä maksaa niin paljon, että siihen uppoaisi kuukauden vuokra, niin eihän siinä voi muuta kuin sanoa ei. Se on järkevää ja lisäksi ainoa vaihtoehto. Mutta se tekee lapsen onnettomaksi. Paska äiti kun ei ole rikkaampi.

Tai jos lasta ottaa päähän se, että joutuu jakamaan huoneen sisarensa kanssa? Paska äiti kun en tienaa sen verran, että olisi varaa asuntoon jossa olisi omat huoneet kaikille. Ja tietysti omat televisiot, omat kylppärit, omat kaikki. Paska äiti kun on mennyt tekemään niin monta lasta, ettei voi pyhittää jokaista hetkeä hereillä ollessaan sille vaativimmalle mukulalle, vaan häärää myös muiden kanssa.

Miten pääsen eroon tästä tunteesta, että olen epäonnistunut äiti kun en pysty täyttämään jokaisen lapsen jokaista toivetta ja vaatimusta? Olen kuitenkin järkevä ihminen ja TIEDÄN ettei kenelläkään ole kykyjä, aikaa ja/tai rahaa toteuttaa kaikkea mitä nuo hellanteltut keksivät vaatia ja tiedän myös, ettei kaikkea pidäkään toteuttaa.

Mutta tämä tunne syö minua sisältä. Tämä tunne tekee minusta huonomman äidin, koska ajoittain katkeroidun lapsille siitä, etteivät he ymmärrä kuinka onnekkaita ovat. He eivät tiedä miten paljon huonommin asiat voisi olla.

Lapsillani ei (luojan kiitos) ole käsitystä siitä, että joillakin lapsilla ei ole kotona vanhempia, jotka kysyisivät miten koulupäivä meni tai onko läksyt tehty. Jotkut lapset menevät illalla nukkumaan tietämättä missä vanhemmat ovat tai koska he tulevat kotiin. Joidenkin vanhemmat istuvat viikonloput lähipubissa ja ainoa ”hellyyden” osoitus on selkäsauna. Eivätkä he ymmärrä sitäkään, että kaveri joka sai juuri uuden iPhonen ei ehkä ole saanut äidiltään halausta viiteen vuoteen.

Miten saisin tunteeni samalle aaltopituudelle järkeni kanssa? Miten saan tunteeni käsittämään, että lapsen kiittämättömyys on luonnollista, eikä henkilökohtainen loukkaus? En halua katkeroitua.

Kuitenkin teen kaikkeni lasteni eteen siksi että rakastan heitä, en siksi että voisin kerätä kiitoksia. Teen ratkaisuja sen mukaan mikä on viisainta ja taloudellisesti mahdollista. Ymmärrän, että ajatukseni ovat itsekkäitä. Ja tästä se piru saa uuden aseen millä lyödä: ’Olet sinä kyllä paska äiti kun olet noin itsekäs…'”

Nimim. Aina ihan paska(ko)

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

5 vastausta artikkeliin “En koskaan koe olevani tarpeeksi hyvä äiti”

  • Susanna sanoo:

    Lapsi haluaa aina enemmän ja enemmän, vaikka saisi jo paljon Tuntuu, että puuttuu arvostus asioihin ja tavaroihin, ehkä oma vikani. Kaikkea ei vain voi saada, mutta haluaminen on loputonta.

  • Katkeroitumassako? sanoo:

    Voin niin samaistua kirjoittajan ajatuksiin. Tähän kun vielä lisää nuoren mielenterveysongelmat, jolloin ei edes puhe auta nuorta ymmärtämään miten hyväosainen hän moneen muuhun verrattuna on. Sen sijaan kieltä(yty)minen johtaa mm. somessa vanhempien leimaamiseen tyhmiksi ja paskoiksi, jotka ei ajattele ollenkaan nuoren parasta jne. joka taas johtaa täysin tilanteen ulkopuolisten ihmisten väärinymmärrykseen ja esimerkiksi lastensuojeluilmoitukseen. Kyllästyneen kouluterveydenhoitajan soitot (nuori itse sanoo, että th aina vaan huokailee, kun näkee nuoren olevan taas jonossa) ja loputon rumba koulun ja eri hoitotahojen kanssa (joista ei nuoren mielestä ole mitään hyötyä) sekä nuoren oma syyllistäminen ”kun sä et välitä” ajaa kyllä pitkäpinnaisemmankin äidin aivan loppuun syyllisyydentunteen vuoksi ja toisaalta herättää myös vihantunteita siitä, että miksi tuolle lapselle ei mikään riitä. Lisäksi pelkästään se ajatus, että mitähän nämä muut äidit minusta ajattelee, aiheuttaa jatkuvaa huonommuudentunnetta ja pahin syyllisyys tulee juuri siitä, että muut lapset jäävät paljon vähemmälle huomiolle tämän yhden imiessä kaiken energian. Riittämättömyydentunne on vahvasti läsnä arjessa.

  • Pirkko sanoo:

    Tärkeä juttu!

  • Tyytymätön uusperhepuoliso sanoo:

    Itselläni uusperheäitinä ei lasten huoltaminen tuota tuskaa, omien eikä puolison. Sen sijaan samanmoista perkelettä kuuntelen helposti silloin kun pohdin, millainen puoliso olen.
    Sanovat kovan itsekritiikin johtuvan lapsuudessa koetuista vaatimuksista, mutta vaikka näin ehkä osaksi olisikin niin kyllä minä muistan vaatineeni itseltäni jo ala-asteella hyviä koenumeroita. Päinvastoin mun vanhemmat joutui kannustamaan mua hyväksymään ne kasitkin.

    En tiedä, kauanko puoliso joutuu vielä vakuuttelemaan, että olen hänen rakkautensa ja hyvä juuri tällaisena. Viimeksi totesi, että ”onhan tässä loppuelämä aikaa.”

  • R sanoo:

    Hyvä kirjoitus, löysin siitä monta asiaa, jotka minäkin usein tunnen ihan samoin. Itse yritän ajatella niin, että kun lapset kasvavat isommiksi he oppivat arvostamaan omaa äitiä ja omaa kotia ja sen tapoja. Teinit jo ymmärtävät, että jos saa jotain niin sitten ei voi saada jotain toista juttua, kaikkea ei voi saada. Oppivat arvostamaan turvallista kotia, kotiruokaa, läheisiä välejä sisaruksiin ja vanhempiin.
    Itse yritän hyvitellä isompien asioiden puuttumista (kalliit puhelimet tai lomamatkat) pienemmillä asioilla. Yhdessä tekemistä, viikonloppuja mökillä, lättyjä iltapalaksi, netin alennusmyynnistä synttärilahjaksi lapsen toivomia vaatteita. Osallistun koulun ja päiväkodin tapahtumiin, olen mukana lasten harrastuksissa. Kaikilla lapsilla ei ole näitä asioita. Monet joutuvat pettymään, kun taaskaan kukaan ei tullut katsomaan peliä tai kukaan ei ollut illalla kotona laittamassa iltapalaa.
    Kun lapset kasvavat, heidän kanssaan voi keskustella näistä asioista. Voit selittää, että jos ostetaan tämä niin se tarkoittaa, että ei sitten voida lähteä viikonloppuna reissuun tms. Voit kertoa jo aika pienellekin lapselle, mitkä asiat sinulle ovat tärkeitä ja miksi. Voit perustella yhteiset huoneet heille, voitte yhdessä löytää siitä ja muistakin asioista ne hyvät puolet, opetella ajattelemaan positiivisesti.
    Hyvää ja valoisaa kevättä sinulle ja lapsillesi <3