Nimimerkillä Rakkaus voittaa kaiken avautuu Huonoon Äitiin:

”Tapasin aviomieheni, elämäni rakkauden, lasteni isän kahdeksan vuotta sitten. Rakkaus vei molemmat mennessään, emme halunneet olla erossa toisistamme hetkeäkään, sillä mikään ei tuntunut niin hyvältä, kuin toisen läheisyys.

Suhteemme eteni nopeasti ja meistä kasvoi nelihenkinen perhe. Perheen myötä, aikaa ei jäänyt entiseen tapaan. Elämässä tärkeysjärjestys muuttui ja sitä oli muiden vaikea hyväksyä. Aina piti olla jokin syy, jollei jaksanut osallistua joihinkin kissanristiäisiin. Tuntui, kuin olisi pitänyt olla eräille tilivelvollinen valinnoistaan. Jos syy ei kuulijalleen kelvannut, alkoi loputon piikittely ja vertailu muihin, se oli todella stressaavaa. Selkeä syy, kuten ”pitkä viikko töissä ja kaipaan vapaa-aikaa”, ei ollut riittävä pois jäämisen syy. Muuten seuraaviin kissanristiäisiin kysyttiin ”jaksatteko osallistua vai onko ollut pitkä viikko”. Se alkoi olla todella kiusallista.

Mieheni äiti oli aina vaatimassa selitystä, miksi joku muu tekee näin tai noin, mutta häneltä se on kiellettyä. Suurin osa muista sukulaisista kunnioittavat meidän kasvatusperiaatteitamme, osa on sitä mieltä, että voihan isovanhemmat vähän poiketa säännöistä. Mutta nyt ei ollut kyse vähäisestä poikkeamisesta. Oli kyse siitä, että saisi toimia juuri vasten meidän tahtoamme, niinkuin itse tahtoi.

Kuva Jeniffer Araujo.

Mieheni äiti. EX-anoppini, enää hän ei ole minulle anoppi. Lasteni EX-mummu, enää hänellä ei ole oikeutta käyttää kunniallista nimikettä itsestään meidän lapsiimme. Hän on ihminen, jolla ei ole asiaa, eikä osuutta meidän elämäämme. Sillä tuo kaikki oli vain alkusoittoa sille, että myöhemmin meille molemmille on epävirallisesti todettu paniikkihäiriö, sekä minulle, että miehelleni.

Mieheni äidin elämänkumppani on alkoholisoitunut mies. Kaikkiin kyläilyihin tai juhliin piti aina huomauttaa, että mikäli mies osallistuu, pitää hänen tulla selvin päin. Useimmiten se onnistuikin, mutta kyllä niitä lipsahduksiakin sattui. Hänen käytökseensä ei voinut luottaa.

Sitten ne viimeisetkin luottamuksen rippeet kariutuivat, kun tyttäremme yksivuotis- sekä poikamme viisivuotissyntymäpäiviä juhlittiin. Olimme kutsuneet mieheni äidin paikalle miesystävänsä kanssa, muttemme olleet erikseen maininneet, että juhliin tullaan selvin päin. Se oli ratkaiseva virhe. Mies saapui juhliin, nousi autosta, oksensi naapurin pihalle, joi kupin kahvia ja sammui sohvalle. Myöhemmin vielä selvisi, että matkalla juhliin tai ennen lähtöä juhliin, hän oli nauttinut korjaussarjaa. Teimme mieheni kanssa selväksi, että alkoholistin juhlat meidän kanssamme on nyt juhlittu, lopullisesti.

Kuva Thom Masat.

Se teki meistä hankalan, sanottiin. Oli meidän syymme, ettemme me olleet muistuttaneet, että meille tullaan selvinpäin kylään. He eivät kuulemma voineet tietää, että krapulassa korjaussarjaa nauttineena ei voi tulla, koska siitä ei oltu tällä kertaa erikseen mainittu. Alkoi valehtelu. Aikaa kului ja olimme omissa oloissamme.

Välit tulehtuivat entisestään ja syyttävä sormi osoitti meidän perheen suuntaan. Otimme asian esille ja pyysimme että voisimmeko puhua miehen äidin kanssa kasvotusten. Mieheni otti avauspuheenvuoron, mutta se keskeytettiin hänen äidin toimesta. Minä hermostuin, sillä nyt piti löytää sopu, ei syytellä. Sanoin hyvin napakasti, että ”anna nyt vittu toisen puhua loppuun”. Sain vieläkin napakamman vastauksen takaisin ”Sun vittus tiedetään”, ”Millaisen miniän minä olen saanut, olet aivan kamala ihminen”, ”Painu helvettiin täältä”. Kerroin, että hänellä ei ole asiaa meidän elämään. Keskustelu ongelmista keskittyi nyt siihen saako mieheni äiti jatkossa tavata lapsiamme vai ei. Pääsimme jonkinmoiseen yhteisymmärrykseen ja minä pyysin anteeksi käytöstäni. Hän ei.

Kuva Kat J.

Valehtelu jatkui, syyllistäminen lisääntyi ja mustamaalaaminen alkoi. Me emme halua lastamme kasvattaa niin, että urheilusta palkitaan herkuilla. Vaan haluamme kasvattaa meidän näkemällämme parhaalla tavalla, tervelliseen ja tasapainoiseen elämään. Olimme arvostelijoita.

Myöhemmin mieheni äiti kutsui minut kahville kahdestaan, pyytääkseen anteeksi. Hän yritti halata, kielsin. Tein heti selväksi, että voin antaa anteeksi, mutten unohtaa ja että hänelle tullaan asettamaan tietyt rajat, koskien lapsiamme. Taas alkoi haukkuminen. Hän laittoi sanoja suuhuni, väitti että mieheni ei saa poistua kotoaan, eikä siksi käy hänen luonaan. Hän ajatteli omasta pojastaan, ettei poika olisi vapaaehtoisesti suhteessamme. Hänellä ei ollut aikomustakaan kunnioittaa perhettämme tai meidän parisuhdettamme. Ei tullut sopua siltä reissulta, ainoastaan lisää valheita, minun sanomisista ja tekemisistä.

Puolisoni ”eno”, soitti kännissä myöhään illalla, että ”mitä vittua sä touhuut, yritätkö tappaa äitisi ja mummosi”. Koko mieheni äidin puolen suku oli käännetty meitä vastaan. Minä olin ”provosoinut mieheni äidin haukkumaan minua”. Mieheni äidillä oli myös ”oikeus” piikitellä minua julkisesti Facebookissa. Mieheni äiti saattoi tehdä ja puhua mitä vain. Valehdella meistä, perheestämme ja kaikki lähtivät siihen mukaan. He seisoivat valehtelijan takana. Antoi valheiden olla, eivätkä koskaan kysyneet toista mielipidettä. Meidän mielipidettämme.

Kuva Giancarlo Revolledo.

Olimme kolme vuotta puhuneet asiasta neuvolassa, kunnes neuvolan työntekijä ehdotti perheneuvolaa. Perheneuvolassa sanottiin, että me emme ole tehneet mitään väärää, saamme kasvattaa lapsemme niin kuin itse parhaaksi näemme. Sen me tiesimme. Mutta mitä tehdä kun sen seurauksena, meidät mustamaalataan. Ei sukulaisiltakaan tarvitse kaikkea sietää.

Sekä perheneuvola, että psykologi neuvoi, ettemme osallistu mihinkään samoihin tilaisuuksiin miehen äidin kanssa. Näin myös kävi. Minä ja lapsemme emme osallistuneet miehen siskonpojan syntymäpäiville. Mieheni meni yksin, istui pitkän pöydän toisessa päässä, suku toisessa päässä. Mieheni sai haukut, koska oli epäkunnioittava sukulaisia kohtaan, jotka halveksuvat hänen perhettään ja puolisoaan. Mistä ikinä keksittiin syyllistää, syyllistettiin.

Yksi yhteydenottoyritys lapsiin on tullut, vaikka se on kielletty. Seuraavaksi haemme lähestymiskieltoa. Kutsuu itseään isoäidiksi, vaikka on lasten ympäriltä tuhonnut kaikki sukulaissuhteet. Millainen ihminen, millainen isoäiti, tuhoaa lastensa, lastenlastensa sukulaissuhteet, mustamaalaa puolison, lasten äidin ja kuvittelee, että voi edelleen olla lapsille mummu. Itsekäs ihminen.

Kuva Andy Watkins.

Miestäni todella loukkaa se, että joku voi hetkeäkään ajatella hänen valitsevan jotain muuta kuin vaimonsa ja lapsensa. Mieheni on perhekeskeinen mies ja loistava isä lapsillemme. Hän on perheemme kallio. Elämme perhekeskeistä rakkaudentäyteistä elämää, keskitymme ihmisiin joilta saa voimaa ja elämäniloa. Joka päivä valitsemme toisemme, avioliittomme, perheemme ja kotimme. Joka päivä kerromme lapsillemme rakastavamme heitä yli kaiken.

Mutta tuo tumma pilvi varjostaa meitä. Paine rinnassa on muuttunut fyysiseksi. Paniikkihäiriön oireet ovat tulleet osaksi elämäämme. Emme voi enää vaieta, sillä juorut liikkuu eikä rikkinäinen puhelinkaan vaikene. Tästä eteenpäin meidän tarvitsee keskittyä tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, johon kuuluu vain ne ihmiset joiden kanssa on hyvä olla, ihmiset jotka antavat enemmän kuin ottavat. Rakkaus voittaa kaiken.”

Nimim. Rakkaus voittaa kaiken

Artikkelikuva Chris Sabor.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 39 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

39 vastausta artikkeliin “”Anoppini käänsi koko suvun meitä vastaan””

  • Sama kohtalo sanoo:

    Tarina aivan kuin minun elämästä. Erona, että kyseessä äitipuoli ja yhteiseloa takana 12 vuotta. Sitä haukkumisen määrää, onneksi appeni sukulaiset tietävät mikä on. Appi kyllä tulee haukkumaan jos vaimonsa käskee. Olen kanssa tehnyt selväksi, että minun kotiini ei tämä myrkyllinen ihminen ole tervetullut.

  • Eevis sanoo:

    Omassa elämässäni anoppini on ainoa ihminen, jonka kanssa en pysty olemaan tekemisissä. Minusta tämä kertoo paljon. Kuinka kamala ihminen minä voin olla, jos välit muihin ihmisiin, anoppia lukuun ottamatta, ovat normaalit ja asialliset, läheisimpiin ihmisiin tiiviit ja lämpimät? Olen reippaasti keski-ikäinen nainen ja elämäni on täynnä hyviä, koko ikäni kestäneitä ihmissuhteita. Anopillani se sijaan ei.

    Miksi sitten en pysty olemaan tekemisissä anopin kanssa?
    Siksi, että anoppi on kieltänyt yhteydenpidon koko perheeltämme. Myöskään lapsenlapsia ei ole halunnut tavata. Ei edes erikseen, jos me aikuiset emme ole tervetulleita hänen luokseen. Ajoittain kielto olla tekemisissä on purettu, mutta jälleen myöhemmin asetettu jälleen voimaan. Syyksi on kerrottu mieheni, hänen oman poikansa, käytös. Mitään konkreettista riitaa tai poikkeavaa käytöstä ei miehelläni kuitenkaan ole. Syytösten aiheet ovat olleet sen tyyppisiä, että ruoanlaittoastiat jäivät vierailun päätteeksi pesemättä tai mies sanoi vääränlaisen toivotuksen vierailun lopuksi. Myös lasten rasittavuus ja äänekkyys leikki-iässä on ollut perusteena yhteydenpidon lopettamiselle. On jäänyt epäselväksi, mitä pahaa perheemme varsinaisesti on tehnyt.

    Elämämme on tasapainoista, rauhallista ja helppoa ilman anoppia. En kaipaa itselleni vieraaksi jäänyttä ihmistä. Mieheni puolesta tilanne kyllä surettaa, koska lapsuudessa heidän suhteensa on ymmärtääkseni ollut oikein lämmin. Lasten puolesta en osaa surra. Miksi heidän pitäisi kaivata tuntemattomaksi jäänyttä ihmistä?

    En allekirjoita kommentteja, joissa mustavalkoisesti vaaditaan lapsille oikeutta isovanhempiin. Miten se olisi mahdollista, kun isovanhempi ei halua tavata lapsia lainkaan tai vain satunnaisesti useiden vuosien välein? Miten suhdetta isovanhemman ja lapsen välillä voisi kehittyä satunnaisilla tapaamisilla, joiden jälkeen yhteydet katkaistaan? Miten selität lapselle mummun, joka saattaa kimmastua varottamatta niin, että ei halua enää tavata? Miksi pitäisi taistella isovanhempaa vastaan lasten oikeudesta tavata? Onko lapsilla välttämättä oltava oikeus saada elämäänsä epävakaa ihmissuhde, olkoonkin isovanhempi?

    Tiedän, että tässä asiassa on kaksi puolta. Isovanhemman näkemys on varmasti erilainen kuin minun näkemykseni ja voin kuvitella, että hän muutamalle olemassa olevalle ystävälleen kertoo toisenlaisen ja ehkä haikeankin tarinan siitä, miksi ei tapaa lapsenlapsiaan. Mutta mitä voin tehdä? En tunne hänen tarinaansa, koska me saamme yhteinäisen tarinan sijaan vain yllättäen tulevia haukkumasanoja. Tiedän, että tämä liittyy isovanhemman omaan huonoon vointiin. Mutta minä en voi säädellä isovanhemman ylösalas menevää mielialaa, epäluuloisuutta tai hänen aggressiivisuuden puuskiaan, jotka kohdistuvat välillä minun perheeseeni, välillä muihin ihmisiin. Voin vain keikkua mukana vaihtuvissa mielialoissa.

    Minut sai kirjoittamaan täällä ollut muutama kommentti, joissa lyhyesti todetaan, että välttämättä olisi pidettävä yllä isovanhemman ja lapsen suhdetta. Tällaisten kommentoijien elämässä ei ehkä ole ihmisiä, joiden kanssa ”normaalit vuorovaikutuksen lait” eivät päde. Tällaisten ihmisten elämässä ei ehkä ole läheistä, jonka elämä on yhtä käsittämätöntä ja hallitsematonta aallokkoa, jossa vuoroin vihataan ja rakastetaan ilman yksilöitävää syytä.

    Rauhaa ja rakkautta kaikille. Yritetään ymmärtää erilaisia perhesuhteita. Sellaisiakin, jotka ovat oman kokemusmaailman ulkopuolella.

  • Huono miniä sanoo:

    Vähän samaa sarjaa kuin minulla oli edellisessä liitossani vuosia sitten. Sillä erotuksella, että mukana ei ollut alkoholia enkä joutunut katkaisemaan lapseni välejä isovanhempiinsa. Itse en ole ex-appivanhempieni kanssa ollut tekemisissä eroni jälkeen eli kohta 30 vuoteen. Helpotti elämääni kummasti, kun luovutin mieheni äidilleen takaisin. Exäni on minunkin jälkeen ollut uudestaan naimisissa ja vielä sen jälkeen kerran kihloissakin. Joka kerta on vaan vaimo/ tyttöystävä lähtenyt. Mistä lie johtuu..? Ex-anoppi oli paitsi katkeruuteen ja kateuteen taipuvainen ihminen, myös ylettömän mustasukkainen pojastaan. Ja osoitti sen piikittelemällä ja kettuilemalla poikansa puolisolle. Sanomattakin kai selvää, että tuollaisella käytöksellään hän samalla sabotoi poikansa parisuhteita. Ei hyvä juttu kenenkään kannalta. Onneksi on ex!

  • Ajatuksia sanoo:

    Olisi mielenkiintoista kuulla myös vastapuolen näkemys asiasta. Tätä lukiessa tuli ensimmäisenä mieleen, että tässä on paljon väärinymmärryksiä puolin ja toisin, jotka ovat lopulta johtaneet välien menemiseen. Jos kirjoittajan mies on kunnollinen, perhekeskeinen ja aivan täydellinen, ei hänet kasvattanut äiti voi olla ihan kamala. Mitä ne kissanristiäiset ovat, mistä alunperin kaikki on alkaneet? Ristiäisiä, syntymäpäiviä, häitä, sukujuhlia, yhteisiä jouluja? Nämä asiat voivat olla toisille isoja juttuja, vaikka kirjoittajalle pieniä.

  • Mummo sanoo:

    Lapsilla on oikeus isovanhempiinsa. Anoppi kuulostaa hirviöltä, mutta olisi kuitenkin mukava kuulla hänen näkemys asioista.

    • Hullun anopin miniä sanoo:

      Mitä iloa lapselle on tuollaisesta isoäidistä, joka tuo esim synttäreille umpitunnelissa olevan miesystävän, kun ei ole erikseen kielletty?

      Meillä anoppi katkoi välit, kun mä ja mies ollaan niin hankalia, kun ei totella. Ollaan ihan mahdottomia, kun ei annettu lapsille anopin toivomus nimiä, sisustetaan kotimme ilman anopin meille raahaamia kuvottavaa ruskeita taidelasimöykkyjä jne.

  • Nimetön sanoo:

    Oijoi. On kun minun elämästäni. Sillä erotuksella että meillä ei ole lapsia. Mieheni kaksoisveljen elämään jolla lapsia, tämä myös sopisi. Anoppia on kielletty tulemasta meille. En halua pahaa mieltä valehtelusta ja varastamisesta enää. No valehtelu jatkuu seläntakana aina vaan.

  • Pettynyt Mummu sanoo:

    Ihan kantaa vain…lastenne tähden..
    Koska itsellä käynyt niin välit omaan tyttäreen..luulin aina että olin sieltä parhaimmasta päästä Mummuna…enpä ollutkaan..
    Vävypoikani ei arvosta kun omaa sukuaan…ei tyttäreni sukua lainkaan..no ei sen puoleen..ei vävyssäni minunkaan osalta ole mitään kehuttavaa…ikävä kyllä..
    Mutta kun eivät anna lasten nähdä isovanhempiaan on väärin.. antaisivat lasten itse päättää haluavatko mennä Mummulaan…
    Lasten puolesta vanhemmilla ei saisi olla oikeuksia päättää…kova ikävä on lapsia…mutta toivon että kun joskus ovat isompia niin tulevat omasta tahdostaan tapaamaan minua…

    • Mietittävä sanoo:

      Oletko itse puhunut lapsille heidän isästä huonoa tai ehkä näin että he on kuullut sun puhuvan huonosti heidän isästä. Oletko kunnioittanut lasten vanhempien kasvatus tyyliä vai halunnut tehdä omia sääntöjä?
      Jos on näin, sitten ihan selvä että ei saa lasten lähellä olla.

    • Zetor sanoo:

      Mun anoppi voisi kirjoittaa tuo saman. On rajaton narsistinen maailman napa, jolle en luottaisi hoidettavaksi edes kultakalaa.

      Ollaan yritetty puhua anopin kanssa, mutta yhtään ei halua tajuta, että hänen käytöksessä on jotain vikaa. Ihan ollaan ymmärretty kaikki väärin tai ei olla ymmärretty vitsiä. Ja hänellä on oikeus kertoa totuus, esim kuinka tyhmä miniä on, myös niille pienille lapsille.

      Miksi antaisin pienten lasteni olla tuollaisen kanssa missään tekemisissä? Vanhempien tehtävä on suojella lapsia, joskus tämä tarkoittaa sitä, että pitää rajoittaa kanssakäymistä ns. mummun kanssa.

  • ent narsistin uhri sanoo:

    edellä mainittu artikkeli täyttää kaikki narsismin julmimmat kriteerit olen omassa elämässäni kokenut saman äitini on pahimman luokan narsisti ja kaikki mitä tässä kerrottiin on sanasta sanaan totta vedän vertaistuki ryhmää nimeltään narsistien uhrien tuki ja yhdeksän kymmenestä henkilöstä kertoo lähes identtisen tarinan siis melko yleistä tässähän on kysymys vallasta ja miten sitä käytetään jos uhriutuu niin peli on pelattu ole vuosien varrella oppinut että pitää pelata samoilla korteilla ei siis tuumakaan periksi olkoonkin äiti tai mummi tai mikä vaan kennelläkään ei ole oikeutta loukata ja nöyryttää toista ihmistä olen itse ulkoistanut kaikki tällaiset henkilöt narsisti ei muutu ei mulla muuta

    • Näin on sanoo:

      Juuri näin! Mun anoppini on narsissisti ja hänen kanssa ei voi unohtua se ei edes hetkeksesi heti käytetään hyväksi.

  • Onnellinen sanoo:

    Anoppi ei ole koskaan hyväksynyt sinua. Seurustelun alussa olin huora kun olin seurustellut ennen nykyistä mieheni, hänen poikaansa. Mieheni oli 19 ja minä 18. Tapasimme anopin, appiukon ja mieheni veljen ollessa sukuloimassa. Anoppi ei päässyt valikoimaan tyttöystävää vaan kohtasimme kavereiden välityksellä. Alkoholsoituneet appivanhemmat olivat paljon parempia ihmisiä kuin muut, anopin mielestä. Lapsettomuus oli vain minusta kiinni vaikka lääketieteellisesti molemmista johtuvaa. Anopin piti vielä yrittää toistaa historiaa, heidän esikoisen, minun mieheni, isäksi luultiin jotain toista kuin appiukkoa, anopin edellisten suhteiden vuoksi. Näin anoppi yritti myrkyttää suvun uskomaan ettei kauan odotettu esikoinen olisikaan mieheni, vaikka yhdessä oltuja vuosia olikin jo 11. Neljättä odottaessa minua syytettiin että olen saattanut mieheni pinteeseen, näin monen lapsen kasvattaminen olisi liikaa. Vuosien varrella monia alentavia kommentteja, minua yritettiin alentaa ja käyttää kynnysmattona. Minusta puhuttiin sukulaisille kokoajan jotain pahaa. Kasvatin väärin, syötin väärin, en tiennyt mistään mitään, anoppi oli aina oikeassa ja osannut tehdä asiat paremmin. Vein lapsia tapaamaan kännisiä isovanhempia vaikka oli jälleen luvattu olla selvinpäin, juu ei oltu. Viimeinen kerta kun kävin ennen joulua, tervehdyskäynnillä, appiukko oli ollut kolme suonen ohitusleikkauksessa, takana 8kk juomattomuus. Nyt oli taas lupa avata korkki, tuo sattui juuri siihen päivään kun olimme menossa. Kännissähän tietty. Anopin kärkeä kieli alkoi heti laulamaan ja solvaamaan. Sain tarpeekseni olin yli 25 vuotta antanut kohdella itseäni kuin olisin epäonnistut, huono, ihmishylkiö. Kokosin luokkaantuneet, pelästyneet lapseni, lähdimme kotiin. Kun pääsin kotiin anoppi oli kaikin tavoin yrittänyt uskotella miehelleni että syy oli minun. Onneksi mieheni tiesi anopin yrittävän loukata minua. Miehen puoleinen suku uskoo varmaan vieläkin anopin sanomisia. Olemme olleet 30 vuotta yhdessä eikä anoppi ole saanut miestäni eroamaan vaikka on yrittänyt. Rakkautta on riittänyt ja upeat lapset olen kasvattanut, anopin myrkytys yrittämisestä huolimatta.

  • Onnellinen omien valintojensa kanssa sanoo:

    En ole koskaan tavannut isovanhempiani ja vanhempani kuolivat kun olin nuori. Veljeen meni jossain vaiheessa välit, koska uhkaili itsemurhalla (elää vielä 20 vuotta myöhemminkin). Pärjäisin oikein hyvin myös ilman sukuani tai mieheni sukua. Olemme hyvin harvoin tekemisissä kummankaan suvun kanssa, emmekä koe jäävämme mistään paitsi, päinvastoin. Ystäväpiiri on sen sijaan laaja ja osa ystävien vanhemmista kutsuu meitä usein kylään. Jos oman tai miehen suvun kanssa on vaikeaa, niin katkaisee välit ja that’s it. Elämä on paljon helpompaa ja ilman sitä stressiä ne lapsetkin voi paremmin kuin että väkisin pidetään jotain idiootisti käyttäytyvää munmoa tai jotain juoppoa mukana kuvioissa.