”Mä olen aina ollut outo. Lapsena halusin leikkiä pikkuautoilla, rakentaa legoilla, nikkaroida, painoin pitkin metsiä hiukset risuissa, rymysin jokaisen kiinnostavan paikan, puolustin pikkusiskoa ja tirvoin poikia turpaan.

Olin vanhempieni, sukulaisten ja muiden lasten silmissä epänormaali tyttö. Kyseltiin miksi en voi leikkiä barbeilla, miksi en pukeudu mekkoon, voisinko olla puolustamatta siskoani… näin jatkui koko minun lapsuuteni. Pelkkää haukkumista, arvostelua, kyseenalaistamista.

Ainoa joka minusta piti oli isoisäni. Hän kuljetti minua joka paikassa mukanaan, opettaen asioita joista olen ollut kiitollinen. Käsissäni on taipunut niin puu kuin metallikin. Hän ei koskaan pitänyt minua erilaisena lapsena vaan uteliaana ja oppivaisena lapsena. Kun hänestä aika jätti, minulle ei jäänyt tänne ketään, joka olisi minusta pitänyt tai pitänyt puoliani. Ajattelin taistella. Olla rohkeasti erilainen nainen. Tehdä sitä mistä oikeasti tykkään ja tehdä asiat erilailla. Teen töitä miehisellä alalla, fyysisessä työssä ja oikeasti pidän työstäni. Vuosienkin päästä pätevyyteni kyseenalaistetaan, ideani lynkataan, päätöksiäni arvostellaan.

Rohkeasti olen kertonu ihmisille sairauksistani, joiden kanssa joudun taistelemaan jatkuvasti, kärsien jokaisesta minuutista, joka päivä syöden lääkkeitä, että edes pystyisin töissä käymään, toivoen ettei kukaan saisi kontolleen tällaista tuskaa. Olen saanut rohkeuteni takia naurua, ivailua, välinpitämättömyyttä. Ei saisi valittaa, en voi kuulemma olla kauhean kipeä koska käyn töissä, eikä sairauteni näy ulospäin muuta kuin mustina silmänalusina ja laihtumisena.

Yksinäinen höyhen auringossa

Nyt reilu 20 vuotta myöhemmin löin hanskat tiskiin. En jaksa enää. En jaksa olla enää arvosteltavana. Luovuin pitkäaikaisesta harrastuksestani kaiken tämän minuun kohdistuvan arvostelun ja nauramisen takia. Töissä aloin olla ilmaisematta mielipiteitäni, olemaan juttelematta, olemaan näkymätön. Rajoitin suuresti somessa julkaisujeni määrää. Aloin miettiä mitä uskallan julkaista. Sulkeuduin, en juurikaan enään käy muualla kuin kaupassa ja töissä. Ainoat ystäväni ovat nyt omat lapseni. Edes omat vanhempani eivät haikaile perääni. Kaverit ovat hävinneet. Miestä ei ole eikä varmaan tulekaan. Niin lujaa olen saanut siipeeni suhteissa.

Olin luonteeltani sosiaalinen, avulias, empaattinen, suorasanainen, iloinen ja rempseä. Nyt enää hiljainen. Mietin että miksi joistakin ihmisistä tulee niitä kaikkien vihaamia, hyljeksittyjä, kiusattuja ihmisiä. Onko joidenkin ihmisten arvo olla sylkykuppina? Ehkä näin on parempi, olla näkymätön. Ei ainakaan kukaan enää kiusaa. Saa olla rauhassa. En valita. Halusin vain kertoa tarinani: erilaisuudesta, taistelusta ja luovuttamisesta.”

Nimim. Näinkö sen kuuluu mennä?

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

9 vastausta artikkeliin “”En jaksa olla enää arvosteltavana” – Näin kiusaajat voittivat”

  • Sonjatatjana sanoo:

    Itse kans rakastan nikkarointia ja niinsanottuja miesten hommia. Olen silti myös naisellinen.
    Minusta naista tai miestä ei määritä kiinnostuksen kohteet. Vaikka riehun moottorisahan kanssa puuon parissa olen yhtä nainen kuin muutkin

  • Läpi Vaikka Harmaan Kiven sanoo:

    Vahvistukaa ja ottakaa prkl-asenne! Minua on kiusattu koko elämä! Mutta oon menny prkl minä näytän asenteella.

    Minulla on puhevika ja sen takia on pidetty jopa tyhmänä ja vajakkina. Olen kouluni käyny hoitaja koulun ohella lukion (kaksoistutkinto) ja nyt opiskelen insinööriksi ja olen parhaimmistoa opinnoissani vaikken hirmusest töitä tee. Oon tämmönen oppija 🙂 Olen siis miehisellä alalla jonne minä ennemmin kuulun vaikka rakastan hoitotyötä! Mutta naisala on rumin ala ikinä. Nainen on naiselle susi (saatana).

    Mulla onkin aina ollu enemmän poikia kavereina. Tytöt on enemmän ollu ”hyvän päivän tuttuja”.

    Mut älä anna muiden määrittää sinua vaan taistele itsesi puolesta asema jossa sun on hyvä olla ja jätä julmat ihmiset vähemmälle ja hanki vaikka ensin netin kautta ihmisiä ympärillesi olemalla oma itsesi ja rakenna livenä uusi upea sosiaalinen verkosto! Nyt on hyvä tutustua jopa puhelimitse niin syntyy jtn siteitä 🙂

    Tsemppiä! Sylkykuppina ei kenenkään tarvitse olla!

  • Hannele Korpela sanoo:

    Tiedustele niiltä kiusaajilta, mitä pahaa olet heille tehnyt, kun kohtelevat sinua näin. Kerro oma kantasi, ilman kiukkua, ilman raivoa, urheasti, millä tavoin koet heidän väheksyntänsä. Ei heillä ole oikeutta pönkittää omaa itsetuntoaan toista vähättelemällä, et ole heille mitään velkaa, joten jos eivät sinusta piittaa ystävänä, työkaverina tai sukulaisena, sanoisivat sen sitten reilusti suoraan, ilman vähättelyä. Ei heillä ole oikeutta haaskata sinun aikaasi, eikä oikeutta repiä sinun itsetuntoa riekaleiksi.

  • Nimetön sanoo:

    Miksiköhän????

  • mitään ei nyt luovuteta sanoo:

    Nyt leuka pystyyn! olet ihana just sellaisena kuin olet. Josko ympärillä olevilla ihmisillä on ongelma siinä ettet mahdu heidän muottiinsa niin se on heidän ongelmansa.
    Itsekkin vastarannan kiiskenä suoritan elämääni pitkäaikaissairaana työelämässä (miesvaltaisella alalla) ja ne jotka vinkuvat saavat kyllä käyttää ovea ihan vapaasti, en seiso tiellä.

    Minä haluan ehdottomasti olla ystäväsi, luulen että meillä olisi paljonkin yhteistä joten laitahan ihmeessä sähköpostia roskaposti osoitteeseeni, sen viitsin tässä julkisesti ilmoittaa. Vastaan sitten omastani 8631470@gmail.com

    Heitetään yhdessä vesilinnulla ennakkoluuloisia, pikkumielisiä ankeuttajia 😂

  • Ei saa kiusata sanoo:

    Älä luovuta! Nythän ne kiusaajat voittaa.
    Joskus ihmiset eivät tiedä olevansa kiusaajia. Olen kuullut parilta kiusatulta tarinaa siitä, että heitä kiusataan. Tapahtumat ovat saaneet suhteettomat mittasuhteet kiusatun mielessä. Se ei tietenkän poista kiusatun kokemuksen aitoutta mutta näissä tapauksissa kyse on ollut kiusatun omasta herkkyydestä, ei kiusaamisesta.

    Sinun tapaustasi en tunne, silti suosittelisin avointa keskustelua. Kuunetele myös kiusaajiesi näkemys avoimin mielin.

    Voimia!

  • Kopastelija sanoo:

    Kirjoituksesi teki kipeää. Olen tosi surullinen puolestasi – ja vihainen niille punaniskoille jotka ovat sinua vähätelleet ja pilkanneet. Varmasti sinulle vielä olisi paikka missä sinua ja ammattitaitoasi arvostetaan, mutta muutokset vaativat paljon energiaa ja mieluusti tukeakin. Omakin olemiseni on sellaista että se kolkuttelee perinteisiä naisenaolemisen rajoja ja siksi tiedän aika paljon siitä mitä puhut. Voimia sinulle, vahva nainen. Lepää kunnolla, toivon että löydät hyviä ihmisiä ympärillesi ja jaksat jatkaa matkaa omana oikeana itsenäsi.

  • Äiti sanoo:

    Ole oma itsesi. Meitä ei niin ” naisellisia” naisia on paljon. Ehkä se on osaksi juurikin lapsuudesta peräisin. Nukenvaunuja työnnellessäni tunsin itseni hölmöksi. Koulussa kiusaajilleni annoin turpaan. Opettajan
    hokema oli ” silmä silmästä, hammas hampaasta ja se siitä” noin karkeasti sanottuna. Rakentaminen ja poikamaiset leikit kiinnosti enemmän. Itsekin vaarin ja isän kanssa oikeita töitä lapsuudessani tehden olen kai perinyt sen että olen ollut koko aikuiselämän miehisessä ammatissa. Toki pistäytynyt joskus naistenkin aloilla. Mutta eron huomaa. Isommissa nausryhmissä homma ei toimi. Siellä on aina joku päällepäsmäri joka tuhoaa ryhmän. Ja kateus. Neuvoja ei takuulla heru ja tietotaito pidetään visusti itsellään. Miesten kera työskennellessä ei tällaista ole. Neuvoja saa ja kukaan ei kadehdi. Puhua voi mistä vain. Toki mitään tuollaista ole kokenut kuin sinä siltikään. En edes ymmärrä naisia joilla on ns. naistentyöt ja miesten työt nyrkkisääntönä. Ja ollaan niin ” kanaa” ei osata muuta kuin kaakattaa. Mutta ymmärrän tunteesi. Äiti olen, lapsenikaan eivät ole kädettömiä. Heistä on myös kasvanut sukupolvi joka ei erottele töitä naisille tai miehille kuuluviksi. Se tekee joka ehtii ja osaa. Ei kannata yrittää lokeroitua. Ole se mikä olet. Jätä huomiotta ilkeilijät. He eivät huomiotasi kaipaa.

  • Wannabe happy mom sanoo:

    Itselläni on ihan sama tilanne 🙁 tuntuu, että välittäminen ja rakastaminen kuuluu kaikille muille, mutta ei minulle. Mikä minussa on vikana? Enkö ole rakastettava? Kateellisena katson, kun muut viettävät aikaa läheistensä seurasta nauttien. Minulle se on vierasta, mutta suurin unelmani. Kaipaan sosiaalisia tilanteita ja energistä elämää, jota ei oikeastaan edes koskaan ole ollut. Aina olen ollut se hyljeksitty ja viimeinen valinta.