Saako teidän kotona kiusata?
Aika monen kotona saa. Koska ”sisarusten kuuluukin riidellä”. Se tarkoittaa sitä, että perheessä voi olla jäsen, jolla ei ole lainkaan rauhaa tai turvapaikkaa kiusaamiselta. Ja se ei ole leikin asia, vaan voi aiheuttaa vakavia mielenterveyden ongelmia.
Kyllä, sisarusten kuuluu riidellä. Se on ihan normaalia kasvamista. Kotona voi kaikua montakin kertaa päivässä ÄITI TOI KIUSAA -huuto, joten ei ihme että siihen turtuu. Kiusaamista ei silti pidä sallia, ollenkaan.
Välienselvittelyt ja hermostuminen sisarukseen on eri asia kuin kiusaaminen. Lapset voivat kiusata toisiaan fyysisen väkivallan lisäksi esimerkiksi nimittelemällä tai jättämällä toisen huomiotta. Sitä ei pidä sallia, vaikka ymmärtäisikin että ei toista aina oikein jaksaisi.
Jos kuulisit parisuhteesta, jossa toinen osapuoli sanoisi toista tyhmäksi, sotkisi toisen tavarat, löisi ja tönisi toista tai jättäisi huomiotta kaiken, mitä toinen sanoo, kehottaisit varmaankin uhria lähtemään suhteesta ja vähän äkkiä. Lapsella ei ole mahdollista lähteä kotoa, vaikka sisarus kiusaisi kuinka. Pahimmassa tapauksessa vanhemmat eivät puutu kiusaamiseen, koska ”se kuuluu asiaan”. Kuuluu asiaan se, että lasta kiusataan kotona, jossa pitäisi voida olla rauhassa ja turvassa?!
Kyseessä ei ole vain se, että kiusaaminen tuntuu pahalta. Se voi aiheuttaa vakavia ongelmia. Sisarustensa kiusaamat lapset ovat jopa kolme kertaa suuremmassa vaarassa saada psyykkisiä sairauksia, kuten skitsofrenian. Jos lasta kiusataan myös kodin ulkopuolella, riski on neljä kertaa suurempi kuin muilla lapsilla. Lukemat perustuvat 3 600 brittilapsen tietoihin.
Perheen kiusaaja on yleensä vanhin lapsi, ja riskin aiheuttaa nimenomaan toistuva kiusaaminen, ei satunnainen eripura. Lapsille täytyy opettaa, että ketään ei kiusata, kotona eikä koulussa.
P.S. Tällaista on kun mies ei kosketa vaimoaan.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 4 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tätä olen itsekin pohtinut. Olen kuopus jolla on kaksi vuotta vanhempi isosisko. En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, että miksi siskolleni oli kaikki sallittua ja minulta kaikki kiellettyä. Jos siskoni mokasi jotain, siitä haukuttiin minut. Meillä oli ihan eri säännöt. Minua kiusattiin, sorsittiin ja väheksyttiin kotona. Meillä oli yhteinen huone siihen asti että täytin 11. Mutta se oli silti siskoni valtakuntaa ja siskoni saneli säännöt. Minä en saanut huoneessa olla jos siskoni niin päätti. Jos hän halusi valvoa, niin valot pidettiin päällä ja hän sai kolistella. Jos hän halusi nukkua, minä ensaanut olla olemassa. Siskoni sai lukittautua huoneeseemme kaverinsa kanssa, mutta minä jouduin olemaan kaverini kanssa olohuoneessa, keittiössä tai ulkona. En saanut edes hakea huoneestamme mitään tavaraa tai vaatetta. En saanut edes kävellä huoneemme ohi ilman että siskoni tuli huutamaan että minä seison oven takana vaklaamassa ja salakuuntelemassa, vaikka todellisuudessa olin vain kävellyt huoneen ohi edes tietämättä että siskollani oli kaveri kylässä kun ovi oli kiinni. Ja jos haluaa mennä keittiöstä olohuoneeseen niin on pakko kävellä huoneemme ohi… Vaikka siskoni kaverit olisivat halunneetkin jutella kanssani tai heille olisi sopinut että minä olen seurassa, siskoni raivostui että minun pitää mennä muualle ja en saa olla samassa huoneessa. Joskus joku kaveri pyysi että tekisin hänelle kampauksen, ja siskoni heitti minut huoneesta ulos kun yritin sinne mennä, ja pääsin sinne takaisin vasta kun tuo kaveri vakuutti moneen kertaan, että hän pyysi minut sinne.
Uskomatonta, että vanhemmat sallivat tuon. Jos lapsilla on yhteienn huone, niin eikö silloin molemmilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus olla siellä? Tai sitten molemmilla samat säännöt, eli huoneeseen ei kavereita tuoda vaan kavereiden kanssa ollaan olohuoneessa, keittiössä tai ulkona eikä niin kuin meillä, että minulla oli porttikielto huoneeseemme silloin kun sisko oli kotona, kavereiden kanssa tai yksin.
Ja tuota samaa näki kavereillakin. Isosisko raivoaa pikkusislolle että painu helv*eettiin täällä, me halutaan olla keskenämme vaikka minä en ole sanonut ettei pikkusisko ole tervetullut samaan huoneeseen (oli se sitten mikä tahansa huone koko talossa…). Monta kertaa piti yhdelle kaverille sanoa, että älä viitsi olla tuollainen ja minun puolestani Maija saa kyllä olla samassa huoneessa. Edes tulla käymään, kun hänellä oli minulle asiaa.
Oli jostain syystä koulussa kiusattu. Joku sen aloitti eikä se sitten loppunut. Varmaan osasyynä se, että kun kotonakin olin täysi hylkiö niin en koulussakaan osannut sanoa kenellekään mitään vastaan jos joku ilkkui joten kiusaaminen ei loppunut kun minä annoin sen jatkua. Ja se kiusaaminen, hyljeksintä ja sorsiminen koulussa tuntui todella pahalta, kun kotonakin olin niin yksinäinen ja sorsittu jolla ei ole minkäänlaisia oikeuksia olla olemassa. Äiti sanoi aina vain ”Älkää viitsikö” tai ”vai niin”, kun sanoin ettei siskoni päästä minua huoneeseemme. Ja kun meillä oli omat huoneet, niin siskoni sai tuosta vain käydä varastamassa tavarani ja vaatteeni ja jättää ne palauttamatta ja rikkoa ja sotkea ne. Tuostakaan ei vanhemmat välittäneet, haukkuivat vain minut että minä en sa valittaa.
No, siskon kanssa on huonot välit, isään olen katkaissut välit ja hän kuolee kohta syöpään, ja äitikin huonossa kunnossa ja apua vailla, mutta olen sanonut että koska hän kohteli minua lapsuuteni ajan niin paskasti, niin minulta on turha pyytää apua. Olen joutunut pärjäämään aina omillani, siskoani sen sijaan autettu ja tuettu rahallisesti koko ikänsä. Sitä nyt niittävät mitä kylvivät.
Tosiaankin aivan liian vähän tästä aiheesta puhutaan. Itsellä kokemusta adoptoituna, kun olimme adoptioveljeni kanssa kuin kissa ja koira. Välimme kiristyivät vuosien varrella ja yhteenotot pahenivat. En säästynyt fyysiseltäkään väkivallalta. En ymmärtänyt mennä kenenkään ammattiauttajan puheille. Näin jälkeen päin tiedän, että esim. koulun terkka olisi voinut auttaa. Tänä päivänäkin väleissämme on jännitteitä. Suoraan sanoen en voi sietää adoptioveljeäni. Hänessä on sellaista ylimielisyyttä ja toisten ihmisten pilkkaamista, etten halua vieläkään olla tekemisissä yhtään enempää kuin on pakko. Niin, ja vanhemmat olivat sokeita meidän yhteenotoillemme. Luulivat varmaankin, että minä olin jotenkin niskan päällä. No, miten olisit niskan päällä, jos toinen on sinua ainakin 20 cm pitempi?
Erittäin tärkeä aihe, josta minimaalisen vähän puhutaan.
Allekirjoitan täysin. Isosiskon ja -veljen systemaattisesti hyljeksimänä,tuomittuna,kadehdittuna,halveksittuna,väheksyttynä sylkykuppina lapsuuteni viettäneenä tiedän miltä se tuntuu. Yrittäjävanhempien kiireet jättivät minut liikaa heidän armoilleen,vaikka parhaansa ytittivätkin kasvatustyössään, ja antouvat aikaansa lapsille niin paljon kuin mahdollista ketään suosimatta, käänsivät sisarukset sen niin että minua lellitään ja olen rakkaampi vanhemmille kuin he. Ja auta armias jos menin heille kertomaan miten minua kohdeltiin selän takana,kahta kauheammin kostotoimenpiteet iskivät. Parin kerran jälkeen opin ettei paree niin tehdä. Mikään mitä ikinä tein, ei ollut hyvä tai oikein, jatkuva halveksunta ja tuomitseminen piti heidän elämänsä koossa. Naurettavinta on,että vieläkin ollessamme nelissäkymmenissä,he ovat samalla tasolla. Emme ole olleet missään tekemisissä reilusti yli vuosikymmeneen, silti elämäni on heille kivi kengässä ja kaikille jotka heidän kohdalleen sattuu, he selittävät paskaa minusta ja asioistani niistä oikeasti mitään tietämättä. Yritin aikani miellyttää heitä ja hakea hyväksyntää sitä koskaan saamatta, ja kun viimein kumpikin syyttivät oman elämänsä sotkuja minun aiheuttamaksi vaikken mitään edes asiasta tiennyt, ei ollut mahdollista että olisin voinutkaan mitään tehdä ja asuin kaukana ihan eri piireissä, nostin kädet pystyyn. Sain saatesanoiksi pitää nenäni erosss heidän elämästään,ja sen olen tehnyt mielelläni kaikki nämä vuodet. Olisi vapsuttavaa, jos he tekisivät samoin, mutta veljeni vaimoinensa yritti mm.estää minun ja mieheni häät äärimmäisen lapsellisella raukkamaisella tavalla, ja senkin sotkun nyt jälkeenpäin ovat saaneet käännettyä mieheni syyksi. Tästä on 4 vuotta aikaa. Täytyy olla köyhä elämä heillä.
No,olenpahan kasvanut itsenäiseksi ja empaattiseksi ihmiseksi,vaikka hyvin vaikeaa on ollutkin. Polulle mahtuu masennusta,terapiaa,itsetuhoisuutta, äärimmäistö itsetunnon rippeiden yhteenliimaamista, ja vasta uuden mieheni myötä olen voinut nousta kaiken yli ja eheytyä. Helppoa ei koskaan ole kuulla mitä edelleen tekevät, nyt mieheni on heille elämän suurin uhka vaikkeivat koskaan ole tavanneetkaan, ja pari pv sitten viimeksi kuului miten he tyhmyyttään julkisesti osoittavat. Vanhempiani en syytä, he tekivät parhaansa eivätkä tienneet mädistä omenistaan, vasta kuin näinä viime vuosina on heille konkreettisesti paljastunut totuuksia, ja etten minä olekaan se joka on ollut väärässä yms jota ovat luulleet. Totuus tulee aina ilmi,ennemmin tsi myöhemmin, kärsivällisesti odotan että sisarukseni paljastavst todellisen naamansa ihan kaikille.
Omat lapseni kasvatan kunnioittamaan toisiaan erimielisyyksineen ja persoonallisuuksineen päivineen. On kertoa hyvät esimerkit miten ei tehdä ellei halua samanlaista elämää.