Halusin aina kovasti saada pikkusiskon, mutta jäin ainoaksi lapseksi. Joten olin todella iloinen kun hoitaja ultraäänikuvauksessa sanoi, että tyttäreni oli saamassa pikkusiskon. Yllätys oli se, että en tiennyt yhtään, että mitä se tarkoittaisi.

En oikeastaan kärsinyt siitä, että minulla ei ollut sisaruksia. Kaipasin vain jotakuta, joka olisi minulle tärkeä, läheinen ja seurana. Sisaruksen kaipuu aktivoitui uudelleen aikuisena, kun menetin vanhempani. Silloin kaipasin todella jotakuta, joka olisi jäänyt perheestämme jäljelle.

Kun toivoin esikoiselle sisarusta, en osannut ajatella asiaa tältä kannalta. Mutta nyt jos pitäisi perustella, että yrittääkö saada useamman lapsen vai ei, sanoisin ehdottomasti useamman juuri siksi, että lapsilla olisi toisistaan tukea elämän vastoinkäymisissä.

Takeitahan siihen ei ole, että lapset tukisivat toisiaan tai olisivat edes väleissä. Nyt vasta kun olen kahden äiti, olen ymmärtänyt, että en tiedä yhtään mitään siitä, millaista on kasvaa ja elää sisarusten kanssa.


Ylin kuva Caroline Hernandez.

Aikuisilla ystävilläni on hyvin vaihtelevat välit sisaruksiinsa. On siskoksia, jotka ovat parhaat ystävät, ja on veljeksiä, jotka eivät näe toisiaan kuin kerran vuodessa ja silloinkin pakon edessä. Olen kuullut aikuisten miesten itkevän sitä, että he ovat aivan ulkopuolisia sisarustensa joukossa.

Ainoaa lasta tämä hämmentää. Harvoin ihmissuhteet ovat helppoja, mutta pidin sisaruussuhdetta jotenkin kaiken voittavana siteenä, samanlaisena kuin äidinrakkautta.

Myös omien lasten katsominen hämmentää. Eikö sisarussuhde olekaan pelkkää auvoa? Samanmielinen kaveri koko ajan saatavilla? Eikö sisko olekaan tukija, puolustaja ja ymmärtäjä?

Sisarukset riitelevät, he tölvivät toisiaan ja suhtautuvat toisiinsa halveksuvasti. Kiista saadaan aikaan mistä tahansa, toista ärsytetään tahallaan. Rakkaudenosoituksia näen hyvin harvoin, mutta kai siellä pohjalla kiintymys kuitenkin on.

Ja olihan heillä vuosia hyvät yhteiset leikit, kinastelusta huolimatta. Ehkä aikuisena he osaavat arvostaa toisiaan, ainakin kovasti toivon niin.

Nimim. Ainoa lapsi

P.S. Ai mitkä sisarusriidat?!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 3 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

3 vastausta artikkeliin “Kun ainoasta lapsesta tulee sisarusten äiti”

  • AnnaJee sanoo:

    Mä olen ajatellut tyttöjeni välisen tappelun harjoitteluna omien puolien pitämisessä ja muutenkin elämässä pärjäämisessä. Itse olen ainoa lapsi ja kaikki konfliktit muiden kanssa tuntuu tosi ahdistavilta. Et vaikka ne välillä onkin ihan hirveitä toisilleen ja tietää tasan tarkkaan miten loukata toista, niin lopulta mä ajattelen sen olevan parempi kuin oma nyhveröintini, kun pelkään niin paljon olevani tökerö sanoessani oman (eriävän) mielipiteeni.

  • Marni sanoo:

    Jaan kanssasi noi ihmetykset ja tunteet, ainakin osittain. Oon kans ainut lapsi, mun nahistelut oli äitini kanssa. Ei voi varmaan verrata sisarusten kinasteluihin, joita myös olen taivastellut useasti. Meillä vasta 5- ja 7-vuotiaat tyttö ja poika, ei ole yhtään päivää ilman jonkinasteista nahinaa. Miten sen hanskaa? Hermot on välillä koetuksella. On heillä hellät hetketkin, onneksi, joten toivoa on 😊

  • Niina sanoo:

    Täysin samanlaiset tunteet, oli mukava lukea!
    Meillä veljekset syntyivät ennen äitini ja ainoan vanhempani kuolemaa mutta nyt jälkikäteen olen monesti miettinyt että onneksi heitä on kaksi niin että heistä tulee olemaan tukea toisilleen sitten joskus kun vanhempia ei enää ole.
    Sekä minä että mieheni olemme ainoita lapsia joten ainainen riitely, huuto ja tappelu tuntuu välillä uskomattomalta ehkä juuri siksi että siitä ei ole omaa kokemusta mutta toiveena on että tulevaisuudessa he ovat läheisiä juuri tämän ainaisen nahistelun takia!