Ennen minulla oli vilkas sosiaalinen elämä. Sitten tulin raskaaksi.

Parista kaveristani en ole kuullut sen koommin, kun kerroin heille raskausuutisen. Tämä kuulostaa uskomattomalta, mutta totta se on. Viestiini, jossa asiasta kerroin, ei koskaan tullut vastausta.

Jotkut jaksoivat tavata minua raskausaikana, ja käydä jopa katsomassa vastasyntynyttä, mutta sitten yhteydenpito hiipui. Kuulin selityksiä: ”emme pyydä sinua minnekään, kun et kuitenkaan pääse”.

Yksi ”ystävä” jatkoi yhteydenpitoa, mutta muuttui ilkeäksi. Hän säälitteli minun elämääni kun en pääse kotoa minnekään, kun en enää voisi matkustaa, kun kroppani oli pilalla. Itse en kokenut asioiden olevan näin.

Vauvassakin oli hänen mielestään vikaa: liian vähän hiuksia ja omituisenvärinen iho. Kun lapsi kasvoi, ja oppi puhumaan ihan selvästi, kaverini valitti, kuinka lapsen puheesta ei tajua mitään. Minä taas en kuulemma puhunut mistään muusta kuin vauvasta, ja olin siksi ikävää seuraa.

Se, että kaverit hylkäävät äidiksi tulevan, tuli minulle täytenä yllätyksenä. Kutsuja mukaan ei enää tullut, eikä minun kutsuihini tai viesteihini vastattu. Yritin jatkaa yhteydenpitoa, mutta eihän muita ihmisiä voi pakottaa. Kerran kutsuin noin kymmenen ihmistä yhteiseen tapaamiseen, mutta heistä jokainen perui. Jokainen.

Olin vauvan ja seuraavankin lapsen kanssa hyvin yksinäinen. Vietin päiväkausia niin, että en puhunut kellekään muulle kuin lapselle ja puolisolle. Sentään minulla oli heidät!

Mammatapaamisissa ei oikein tutustunut muihin, kaikilla oli kiire omiin menoihinsa. Perheenä tapasimme toisia perheitä, mutta ei se ole sama kuin omat ystävyyssuhteet. Ja vanhat ystäväni eivät sitten ystäviä olleetkaan…

Mietin kovasti teinkö jotain väärin. En varmasti puhunut pelkästä vauvasta! Otin itse yhteyttä ja ehdotin tekemistä! Olisin päässyt moniinkin tapahtumiin mukaan, mutta minua ei kutsuttu. Mietin, oliko taustalla ehkä lapsettomuutta tai muuta, mutta en voinut tietää.

Myöhemmin löysin harrastusten ja töiden parista uusia ystäviä, mutta vieläkin tuntuu oudolta ja ikävältä se, miten totaalisesti minut vauvauutisen jälkeen hylättiin. Enkä vieläkään ymmärrä syytä.

Nimim. Yksinäinen äiti

Ylin kuva Daniela Rey.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

6 vastausta artikkeliin “Vauva tuli, kaverit meni”

  • nurinnarin sanoo:

    Kurjalta kuulostaa. Mulle on käynyt toisin päin. Lapsen saaneita kavereita kiinnostaa vain toisten äidiksi tulleiden seura. Kanssani kun ei voi vertailla lapsen kehitystä ja lisäksi olen auttamatta pihalla uusista neuvolasuosituksista ym. Olen kokemut kyseleväni tyhmiä, kun olen luullut vain osoittavani olevani kiinnostunut myös lapsesta, en vain tiedä aiheesta niin paljon kuin kaverini. Elämä voi näemmä kuljettaa eri suuntiin niin monella eri tapaa. Yhden ystävän kanssa näemme sentään säännöllisesti ja uskallan kyselläkin kaikenlaista pikkuisen kehityksestä ja äidin voinnista ilman kiusaantunutta oloa.

  • Kahden ihanan äiti sanoo:

    Vieläkin sydämeni särkyy, kun pudotus tuli niin täysiä vasten kasvoja. Se yksinäisyys. Se helvetin yksinäisyys! Ja niitä ystäviä piti olla. Pahinta on se suru sisimmässä, etten ollutkaan heille tärkeä. Onneksi pikku hiljaa olen saanut noustua ylös. Mutta edelleen kun heitä ajattelee, se sattuu niin paljon, ettei sanat riitä kuvaamaan.

  • Tarveystävä sanoo:

    Tuttua. Kaikkein pahimmalta kuitenkin tuntui kun yksi näistä ”ystävistä” pamahti paksuksi, silloin nimittäin yhtäkkiä olisi minun seurani kelvannutkin. Aivan kuin olisin ollut varastossa odottamassa tarpeellista aikaani. Suuttui kun en alkanut tarveystäväksi, olin liian loukkaantunut.

  • Lapseni sanoo:

    Tiedän tunteen. Jäin ulkopuolelle jopa perheeni (vanhempien) juhlista. He olivat kyllä erittäin iloisia vauvasta, mutta minusta eivät enää välittäneet. Lapsen syntymän jälkeen en ole kuullut lausetta ”mitä sinulle kuuluu?” kuin harvoin. Lapsen isäkään ei oikein välittänyt mistään ja asumusero olikin voimassa jo lapsen ollessa 3kk. En ole sosiaalinen, joten mammakerhoissa tai missään en ketään tavannut. Entisiä opiskelukavereita näin kerran vuodessa. Töissä oli työkavereita, mutta ei sen kummemmin ystäviä. Lapsi on kohta 4v ja tilanne on hiukan kohentunut, pari ystävää ja uusi miesystävä.

  • Ihanat ystävät! sanoo:

    Sain ”yllätyslapsen” entisen mieheni kanssa. Kaverini eivät välittäneet ko. miehestä, mutta vauvauutisista olivat kovin innoissaan. Kellään heillä ei ole omia lapsia tai lapset ovat jo teini-ikäisiä. Jokainen ystäväni on ollut mukana elämässäni raskauden aikana kuten lapsen syntymänkin jälkeen. Elän aika paljon lapsen ehdoilla, varsinkin nyt kun olen yksin hänen kanssaan. Ystäväni on oppineet ja tottuneet minun myöhästelyihin lapsen päiväunien takia yms. Ihania ystäviä minulla, antavat minun olla sellainen äiti kuin olen ja antavat täyden tukensa!

  • Äiti pohjolasta sanoo:

    Minulla on pieniä lapsia ja vihdoin hyvä kaverinikin sai lapsen. Hän jäi kotiinsa, hän ei voinut enää lähteä minnekään, ei ainakaan ilman lasta. Lapsen ehdoilla oli tehty minuuttiaikataulu, josta ei voinut yhtään joustaa, ei he eivätkä vieraat. Tosi hankala oli suunnitella mitään, ne aina peruuntuivat kun lapsi olikin vähän sairas tai nukkuikin pitkään tai eri aikaan. Kolmevuotiaan päiväunet kestivät jopa tunteja, eikä niiden aikaan voinut esim. ajaa jonnekin. Asioista tuli niin hankalia, että lopetin jatkuvat pyytelyt, kyselyt ja tapaamisten järjestelyt. Ystävyys ei ole yksipuolista. Yhden lapsen kanssa ei voi olla niin vaikeaa (kyseessä ei ole erityislapsi) etteikö ihmisten kanssa normaali kanssakäyminen onnistu.