Äidiksi tulemisen outo sivuvaikutus on se, että yhtäkkiä olet ihmisten mielissä jokin muumimammahahmo, joka rakastaa kaikkia lapsia yhtä lailla. Ei ole ollenkaan sopivaa sanoa, että minä en oikeastaan pidä lapsista.

En ole koskaan pitänyt lapsista kovin paljon. En edes silloin kun olin itse lapsi. Olen hyvin valikoiva myös aikuisseurani suhteen, ja viihdyn hyvin yksin. Mutta lapsiseurasta tekee hankalan moni seikka.

En kestä meteliä, ja lapsista lähtee ääntä. Lapset ovat sottaisia ja en tykkää sotkusta. En tiedä mistä puhua lapsille tai mitä tehdä niiden kanssa (tämä koskee kyllä aikuisiakin) enkä luota siihen että osaisin hoitaa lapsia tai suojella heitä uhkaavilta vaaroilta. Aikuiset ihmiset yleensä pärjäävät itsekseen, mutta lapsia pitää valvoa koko ajan.

Ei minulla ole mitään lapsia vastaan, mutta en tunne sen suurempaa viehtymystä tai kiinnostusta näitä pieniäkään ihmisiä kohtaan. Omat lapseni ovat kivoja ja kiinnostavia, mutta olenkin tottunut heihin ja ymmärrän heitä. Vieraalle lapselle puhuessa on usein tosi vaivaantunut ja tyhmä olo. Vielä kauheampaa on se, jos tuntemattoman lapsen kanssa pitää leikkiä! Ehkä en vain osaa heittäytyä sitten…

Kuva Jordan Whitt.

Siinä missä vauvoja lykitään lapsettomien syliin lähinnä vain vauvakuumeen herättämiseksi, voidaan äiti-ihminen jättää vastuuseen kokonaisesta laumasta lapsia, koska kyllähän hän äitinä tietää mitä tehdä. Mutta eihän sitä sen enempää tiedä! Ja nykyisin on vielä niin hankalaa, kun lapsilla on vaikka mitä allergioita, ja tietenkin sitä menee syöttämään niille jotain vaarallista. Tai joku tippuu keinusta tai kaatuu ja lyö päänsä, en halua tällaista vastuuta!

Oletus kai on, että suurin osa aikuisista tykkää lapsista. On noloa myöntää, että itse ei kuulu siihen joukkoon. Ihan kuin olisi jotenkin paha ja viallinen. Mutta eihän kukaan pidä kaikista ihmisistä, iästä riippumatta. Eivätkä kaikki meistä halua työskennellä vaikka kouluissa tai päiväkodeissa, mikä taas on toisille ihan unelmahomma.

Söpöjähän lapset usein ovat, matkan päästä tai kuvissa varsinkin. Ja monilla lapsilla on hauskoja juttuja ja kiinnostavia ajatuksia. Mutta sitten on sottaisia, kiljuvia lapsia, joiden ajatuksista ja puheesta ei saa tolkkua. En vain jaksa tsempata itseäni kiinnostumaan heistä aina. Omienkin lasten kanssa pitää välillä oikein terästäytyä että saa oltua läsnä ja kuunneltua.

Ei se, että ei oikein osaa olla lasten kanssa, ja että on mieluummin aikuisten kanssa, tarkoita sitä että suoranaisesti inhoaisi lapsia ja haluaisi sulkea heidät pois ihmisten ilmoilta. En vain halua joutua juttelemaan jostain My Little Ponyista tai vahtimaan ettei kukaan juokse auton alle. En viettäisi aikaa sellaisten aikuistenkaan kanssa, jotka tekisivät tuollaisia asioita!

Nimim. Erakkoäiti

Ylin kuva Scott Webb.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 22 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

22 vastausta artikkeliin “Minä en pidä lapsista”

  • Huonoin lapsen likka sanoo:

    Ihanaa! En oo siis yksin maailman inhottavin ihminen, joka tuijottaa kauhistuneena vierasta lasta jolta vihreä räkä valuu nenästä ja virtsaa allensa. Varsinkin jos sinun itse tarvisi auttaa sitä lima möykkyä. Pidän lapsista.. ne on ihan kivoja. Pieninä annoksina ja jos ne niille on opetettu perus tapoja KUTEN KÄSIEN PESU VESSA KÄYNNIN JÄLKEEEN ja vessan vetäminen. Tunnen olevani ihmis hirviö kun kammoksun aina ajatusta lupautuessani lapsen vahdiksi ja lähes itken kun joudun vaihtamaan lakanoita sängystäni kun joku on siihen päättänyt pissata. Oma lapseni oppi kuivaksi vuoden jälkeen ja 2-vuotiaana osasi itse käydä vessassa ja pestä kätensä saippualla. Opetin lapsen viemään likaiset vaatteet pyykkiin ja leikkimään leluilla television katsomisen sijaan.

    Ymmärrän, että lapsia on eri kehitys tasolla. Mutta silti.. onko niiden pakko aina olla niitä jotka paskovat allensa vaikka niin piti olla ” sisä siistejä ”

  • Cicca sanoo:

    Mä kuulun samaan sarjaan. En vaan pidä lapsista. Rakastan omaani enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa, mutta muut lapset…yhh. joidenkin ystävien lapset ovat ihan ookoo ja kiva kun tulevat käymään, mutta vielä kivampaa kun lähtevät kotiin 😂
    Varsinkin vauvat saavat mulla aikaan enemmän negatiivisia ajatuksia, kuin positiivisia aaaa kun söpö jne ajatuksia. Hiukan vanhemmat, jotka jo jotain puhuvat, niin lähinnä saavat mulla mittarin punaiselle, koska ovat vaan ja ainoastaan sairrrrraan ärsyttäviä tyhmine kysymyksineen tai puupäisine juttuineen. Oman lapseni juttuja kuuntelen vaikka päivien loppuun saakka ilman ärsyyntymisen häivääkään. Vieraat lapset on vaan vieraita ja joko sanoin, ärsyttäviä. Tämäkin teksti kaikella rakkaudella.

  • Kilppu sanoo:

    Olen kuulunut samaan kastiin siitä lähtien kun tulin itse äidiksi. Siis rakastan omia lapsiani yli kaiken, mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta enemmän tai vähemmän vieroksun muita lapsia. Omat ovat minulle ne kaksi ainoaa oikeaa.

    Harvoin näen enää vierasta vauvaa tai taaperoa söpönä, vaan aina joku heidän kasvoissaan tai eleissään häiritsee. Ja vieraan vauvan kuola on mielestäni kuvottavampaa kuin esimerkiksi kerjäävän koiran.

    Yllätyin kovasti tästä itsessäni havaisemastani muutoksesta, sillä nuorena olin todella kiinnostunut vauvousta ja pikkulapsista. Taisi olla vaan vauvakuumetta, joka hoitui pois pysyvästi kahden oman lapsen myötä.

    • Millikkäinen sanoo:

      Mä oon niin samaa mieltä! Oma on AINA OMA. Ja kyllä mulla myös häiritsee muiden lasten eleet ja ilmeet, ehkäpä johtunee myös vanhemmista.. yksi lapsonen omani lisäksi, on saanut kaikkea kivaa multa. Kummilapsia en nyt tähän laske, he ovat saaneet todella paljon, ennenku sain oman lapsen.

  • Elina sanoo:

    Yhdyn kirjoitukseen. Minulla on yksi lapsi, jota rakastan yli kaiken, mutta en pidä ylipäätään lapsista. Olen hyvä äiti, minulla on/oli rakastavat vanhemmat, turvallinen lapsuus ja läheiset, mahtavat sisarussuhteet omiin sisaruksiini. En vain pidä muiden lapsista. Rakkaudettomuus omassa lapsuudessa ei päde, kuten jo joku analysoi eikä sekään että olisi huono(?) vanhempi.

  • Pipsa sanoo:

    Mä opin pitämään lapsista vasta omia saatuani. Nyt lasten kanssa on hauska höpötellä, he kun ovat niin aitoja ja välittömiä. Melu esim. Ostoksilla ollessa tai bussissa ottaa päähän kun en siihen voi vaikuttaa.
    Oma lapsuus oli tunnekylmää, terapian avulla päässyt eteenpäin enkä halua omilleni siirtää sitä perintöä. Lapset ovat opettaneet niin paljon.

  • Hintriikka sanoo:

    Olen kuullut vastaavia tarinoita useinkin ja minun on nyt ihan pakko sohaista muurahaispesää ja kysyä itseäni aina askarruttanut kysymys (ja ihan oikeasti puhtaasta tiedonhalusta, en ivaillakseni!): Mikä sai haluamaan omaa lasta, kun et kerran pidä lapsista? Yhtälö ei oikein aukea minulle, koska itselleni olisi jotenkin vieras ajatus toimia samoin.

    • Teepuu sanoo:

      Pidätkö kaikista ihmisistä geneerisesti tai kaikista ihmisryhmistä?
      Lapsissakin on eroja ja joistain pidän.. suurimmasta osasta en 🙂

      • Hintriikka sanoo:

        Miten tämä liittyy kysymykseeni? Pointtini esimerkin kautta on se, että koska en pidä käärmeistä tai jyrsijöistä, niin en myöskään ota niitä lemmikiksi. Aika moni tässä keskustelussa sanoo, ettei pidä lapsista, mutta on kuitenkin halunnut oman lapsen. Tässä on mielestäni aikamoinen ristiriita.

    • Nimetön sanoo:

      Omat lapset, naapurin kakarat 😅? Biologinen vauvan tarve tulee monille naisille, vaikka lapsista ei pitäisikään. Onneksi omaan lapseensa äiti yleensä rakastuu ja sietää jopa sitä kaikkea härdelliä, joka siihen omaan lapseen liittyy. Minä (näin yleistäen) en tykkää poikalapsista. En sano, etteikö voisi tulla minun mielestäni ihanaa, suloista, RAUHALLISTA ja hyvin käyttäytyvää poikalasta vastaan. Mutta useimmiten joudun todella pinnistämään, että siedän toisten lasten, ja ihan erityisesti poikien ääntä, rauhattomuutta, tyhmiä juttuja jne.

      Minä sain lapseni (aivan ihana tyttö) aika nuorena, ja minulla oli kova vauvakuume jo teini-iästä. En varmaan vielä silloin ajatellut, että pidänkö lapsista vai en. Se mielipide on kehittynyt ja vahvistunut tässä vuosien kuluessa, kun seuraan omaa (tietenkin täydellistä 😉) lastani ja vertaan muihin, esim lapsen kavereihin, sukulaisten lapsiin tms. Rakastan omaa lastani, mutta monista muista lapsista en pidä, joitain en tahdo oikein edes sietää.

      Pieni suloinen vauva edelleen herättää minussa vauvakuumetta, ja toisten vauvaikäisiä lapsia mielelläni pitelen. Satunnaisesti saatan myös ihailla jotain suloista pientä tyttöä, jos tämä on nimenomaan rauhallinen ja omaa hyvät kaytöstavat.

      Niin ja kyllä uskon, että rakastaisin omaa lastani, vaikka sieltä olisikin tytön sijaan tullut poika, ufo tms.

      Vastasikohan tämä ollenkaan kysymykseesi?

  • Titioo sanoo:

    Ihanaa, että on muitakin!! Minäkään en pidä, enkä myöskään halua hoitooni edes omia lapsenlapsiani.

  • :/ sanoo:

    Tähän voisi olla psykologeilla paljonkin sanomista. Oma amatöörin analyysini on, että rakkaudettomuus omassa lapsuudessa tekee huonoja äitejä ja isiä. Jokaisen sukupolven velvollisuus on olla siirtämättä eteenpäin omien vanhempiensa virheitä.

    • Jaana sanoo:

      Ei pidä paikkaansa , piste.

    • AnnV sanoo:

      No väärässä olet. Mun vanhemmat olivat/ovat parhaat ikinä. Multa ei koskaan puuttunut mitään. Koti oli paras paikka maailmassa. Mulla oli/on loistava suhde vanhempiini. Sklti en halua omia lapsia tai ylipäätään pidä lapsista. En ole tunnekylmä, päinvastoin hyvin herkkä. Rakastan luontoa ja eläimiä. Rakastan sitä hyvin pientä ystävien joukkoa ympärilläni. Suurimmaksi osaksi koen maailman liian kylmänä paikkana. Ihmiset liian julmina toisilleen. Miksi haluaisin lapsen sellaiseen maailmaan?

  • :/ sanoo:

    Toivottavasti osaat kuitenkin iloita edes jostain, mikä ei liity suoraan sinuun itsesi hyvinvointiin.

    • AnnV sanoo:

      Toivottavasti osaat olla suvaitsevaisempi ja ystävällisempi, kun et voi piiloutua netissä nimimerkin taakse…

  • ParhainÄitiOmalleLapselle sanoo:

    Niin samaa mieltä! Omaa lastani rakastan toki, mutta jo lapsen kaverit ja heidän mukanaan tuima meteli ja arvaamattomuus saa hikikarpalot otsalle ja olon vaivautuneeksi.

  • Teepuu sanoo:

    Ha! Minäkään en pidä lapsista! Ja tämä on perinnöllistä, koska mummunikaan ei pidä. Paitsi omista.. ja erityisesti lapsenlapsistaan. Ja meistäkin vain osasta.
    Omat muksut on tuttuja ja ”turvallisia”. Heistä tietää, miten heidät on kasvatettu ja, ainakin suunnilleen, mitä mielessä liikkuu ja mihin tyyppi säntää. Olen älyttömän onnellinen, ettei minulla ole tyttöjä, koska pikkutytöt ovat minusta erityisen vaivaannuttavia. Poikani ovat ihanan suoraviivaisia. Vaikkakin välillä kovin meluisia, mutta sitä varten äidillä on vastamelukuulokkeet.
    Olen varsin avoimesti sanonut, etten erityisemmin pidä lapsista ja sekös riemastuttaa…Vapaaehtoisesti lapsettomat tuttavani saarnaavat omaa näkemystään minulle kuin fundamentalistit islamistit omaansa ja lapselliset tuttavani puolestaan omaansa. Niin.. ja ne meidän muksut on vieläpä oikein tekemällä tehty lapsettomuushoitojen kanssa. Selitäpäs sitten tätä kuviota 😀

    • Birdie sanoo:

      Mun mielestä on puistattavaa aina tämmöinen tyttöjen vihaaminen. En ole äiti, mutta jos minusta joku päivä tulee, en ole hyppäämässä lähimpään kaivoon kun synnytän tytön. Ei luonne ole kiinni sukupuolesta.

  • Mamma sanoo:

    Itse olen neljän lapsen äiti, mutta ajattelen ihan samoin muiden lapsista. Ja mitä enemmän ikää tullut, sitä vastenmielisemmältä tuntuu lasten kiljuminen, huutaminen, sottaaminen ja huonosti käyttäytyminen. Omat on jo onneksi aikuisia/nuoria. Nyt olen siirtymässä pikkuhiljaa kohti uusperheen elämää, uuden kumppanin lapsetkaan ei enää ihan pieniä ole, mutta silti mietityttää, miten tulen selviämään siitä että kodissani majailee jonkun muun jälkikasvua….

  • marikanpolut sanoo:

    Olisin mieluusti todellinen arkkiäiti-muumimamma, mutta totisesti on hömelö olo kun pitäisi yrittää jututtaa vierasta lasta tai leikkiä sellaisen kanssa!
    Omistaan nyt sentään tietää, etteivät pure ja ovat nykyään sisäsiistejä ja keskustelutaitoisia, eivätkä harjoita yhtäkkisiä itkupotkuraivareita, vieraiden lapsista ei voi ikinä tietää.

    Muiden lapset ovat ihan kivoja, kunhan pysyvät siellä jossain muiden luona.

  • Erakkorapu sanoo:

    Minäkään en pidä lapsista. Mutta minulla on lapsi. Yksi. Enempää ei tule. Ja onneksi jo esiteini. Oma lapsi on mulle maailman tärkein asia, mutta muista lapsista en pidä enkä tykkää olla muiden lasten kanssa. Just kun tulee tosi tyhmä olo, mistä niille pitäisi puhua ja miten olla. Lapsen kaverisynttärit on pahin painajainen! Tykkään olla oman perheen kanssa. En pidä isoista suku/kaveritapaamista, liikaa melua ja liian paljon kaikkee. Kotona on mukavan rauhallista, paitsi silloin kun lapsesta lähtee liikaa ääntä. Puren hammasta silloin, etten heti ärähtäisi. Muutama vuosi sitten kuulin uteluita, että ”milloinkas se on pikkusisaruksen aika”. Loppui ne utelut kun vastasin että Ei milloinkaan kun en tykkää lapsista 😀