Raskaanaollessa sitä odottaa äitiyslomaa kuin kuuta nousevaa. Ennen vauvan syntymää on hyvää aikaa pestä ja silittää valmiiksi kaikki pienet vaatteet ja viikata ne värien mukaan siistiin järjestykseen, kuten KonMari on meitä opettanut! Vauvan synnyttyä on aikaa lukea kaikki kirjallisuuden suuret klassikot, järjestää DVD:t aakkosjärjestykseen, tehdä pieniä sisustusprojekteja, opetella neulomaan ja puhumaan uutta kieltä, ja kahvitella muiden äitiyslomalla olevien ystävien kanssa kaikessa rauhassa päivät pitkät!

Noh, kaikki lapsen joskus saaneet tietävät, että todellisuus on tarua ihmeellisempää:

Äitiyslomalle jäädessä sitä on jo aika paksu. Liikkuminen on vaikeaa ja pelkästään lähikauppaan raahautuminen sellainen ponnistus, jota varten täytyy kerätä voimia koko päivä. Ei puhettakaan, että lähtisi keskustaan kahville tai edes asioille: hitaasti lyllertävä äitiyslomalainen on helppo uhri feissareille, kerjäläisille ja muille pysäyttelijöille siitäkin huolimatta, että kasvoilla on kaikkea muuta kuin seesteinen tulevan äidin hymy.

Siivoamisen voi ainakin unohtaa, sillä se vasta ponnisteluja vaatisikin. Sitä paitsi kuka nyt oikeasti jaksaa silittää niitä vauvanvaatteita kun nehän likaantuvat sitten heti kuitenkin. Myös kirjallisuuden klassikot saavat jäädä, koska sehän vaatisi kirjastoon menemistä ja moinen on aivan liian vaivalloista.

Sitä sitten lohduttautuu ajatuksella, että järjestelee ne eteisen kaapit kunhan vauva on syntynyt, eikä maha ole koko ajan tiellä. Sitten on mukava vaunulenkkeillä reippaana kirjastoonkin!

Noh, kaikki lapsen joskus saaneet tietävät, että todellisuus on toista tässäkin asiassa:

Jos vauva toisinaan suostuu nukkumaan pidemmät päiväunet ja äidillä on hetki omaa aikaa, aukeaa edessä ennen näkemätön valintojen maailma: kävisinkö suihkussa, tekisinkö ruokaa, pesisinkö pyykit, harjaisinko hiukset, järjestelisinkö ne DVD:t ja eteisen kaapit, ottaisinko pienet nokoset vai lukisinko niitä kirjallisuuden klassikoita? Urheillakin pitäisi. Näitä pohtiessa ehtiikin kulumaan sen verran aikaa, että pienokainen kerkeää herätä ja päätös on turha.

Loppujen lopuksi äitiyslomalainen saakin olla iloinen ja itseensä tyytyväinen jos illalla pään tyynyyn painaessa on saanut päivän aikana pidettyä lapsen hengissä ja itsensä kutakuinkin järjissään – sekä pestyä hampaat! Kaiken muun ehtii sitten myöhemminkin.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Äitiyslomakuvitelmat – totta vai tarua?”

  • Piia sanoo:

    Minulla äitiysloma meni vähän eri lailla kuin olin suunnitellut. Itselläni oli myös ruusuisia kuvitelmia siitä miten teen kaikkea kivaa lapsen kanssa ja nautin äitiyslomasta. Valmistauduin lapsen tuloon pesemällä ja silittämällä kaikki vauvanvaatteet ja viikkasin numeroidusti kokojärjestyksessä kaappiin. Olin onnellinen ja iloinen ensimmäisestä lapsestani. Kaikki muuttui raskauden viimeisillä viikoilla, kun aloin oksentaa. Luulin saaneeni vain vatsataudin, mutta vielä viikkojen jälkeen oksennettuani ei kyse ollut enää vatsataudista. Olin sairastunut pahemmin ja jouduin sairaalaan. Makasin yli viikon sairaalassa synnytysosastolla, jossa kuuntelin kun vauvoja tuli ja meni. Itse vain oksensin ja makasin tipoissa ja jatkuvassa synnytyskäyrässä. Viikkoa ennen laskettua aikaa minulle päätettiin tehdä kiireellinen sektio, koska en kestänyt enää. Tästä alkoi elämäni alamäki. Kovissa kipulääkkeissä ja huonossa olossa sairaalassa makaaminen ei ollut se unelma, mitä ajattelin synnytyksen olevan. Elin epätietoisuudessa pari vuotta. Oksentelin säännöllisesti ja elämä oli vain selviytymistä lapsiarjen ja oman hyvinvoinnin kanssa. Päätin kuitenkin haluta vielä toisen lapsen ja tein sen oman hyvinvointini kustannuksella. Toisen lapsen synnytin normaalisti ja lihoin vain 5kg koko raskauden aikana. Silti sain potran pojan. Itse oksensin päivittäin kaikki ruoat pois ja kaikki veriarvoni olivat huonot. Pojan syntymän jälkeen sain lopulta yliopistollisessa sairaalassa diagnoosin, mitä oltiin jo epäilty. Minun mahalaukkuni oli halvaantunut. Nyt elän tahdistin mahassani ja olen saanut hyvinvointini takaisin, mutta kyllä se jatkuvasti tuntuu pahalta, kun en kahdesta äitiyslomasta voinut nauttia niinkuin muut äidit. Sairastuminen muuttaa elämän suunnan hyvin äkkiä vain pelkäksi taisteluksi.