Kuukautiset myöhässä. Yhtä aikaa iskee toiveikkuus ja pelko. Ehkä olen raskaana jo nyt, vaikka juuri vasta päätettiin jättää ehkäisy pois! Toisaalta pelko ja paniikki – olenko vielä valmis äidiksi?
Sitten iskee tosi ikävä fiilis.

Muistan, että tärkeä ystävä on juuri sairaalassa, koska heidän pitkään toivomansa raskaus on osoittautunut vaaralliseksi sekä äidille että lapselle. On pelko että molemmat tai jompikumpi menehtyy. Miten minä kerron tälle ystävälle, että meille on mahdollisesti tulossa lapsi heti ensiyrittämällä, kun heillä on takana vuosien lapsettomuushoidot ja kärsimys vaikeasta raskaudesta, joka ei välttämättä pääty onnellisesti? Syyllisyys painaa.

Osoittautuu, että kaikki nämä ajatukset ja pelot olivat sittenkin turhia. Kierto oli vain syystä tai toisesta sekaisin. Kuukautiset tulivat muutaman päivän viiveellä.

Ja sitten taas neljän viikon päästä, ja taas neljän viikon päästä.

Ystävän raskaus saatiin tässä vaiheessa melko onnellisesti päätökseen. Äiti ja lapsi ovat elossa, mutta ihan helppoa heillä ei ollut, eikä tule olemaan. Sairaalassa joutuvat olemaan vielä hyvän tovin.

Pääsin tapaamaan tätä pientä vauvaa ja onnittelemaan äitiä ja isää. Vauva on niin suloinen ja vauvakuume sisälläni tuntuu yhä vahvempana.

Kuluu kuukausia, eikä oma raskaustoiveemme toteudu. Hetkittäin epätoivo on musertavaa. Tuntuu, etten kuitenkaan voi tästä kenellekään ääneen puhua, sillä jotkut yrittävät vuosia, meillä vasta ensimmäinen puolivuotinen yritys takanapäin. Sukulaiset lisäävät jatkuvasti ahdistusta kyselemällä jälkikasvusta, enkä osaa muuta kuin hymyillä vaivaantuneesti ja kertoa että kyllä mekin lapsia toivotaan. Yritän olla optimistinen.

Silti jokakuukautinen pettymys on musertava. Muistan yhä elävästi kun aloin itkeä Prisman vauvanvaateosaston ohi kulkiessani. Siellä muut nykyiset ja tulevat äidit hypistelivät suloisia pieniä vaatteita minä kärvistelin kuukautiskivuissani. Henkisesti ja fyysisesti.

Pahin romahtaminen tuli noin vuosi myöhemmin. Kun kerran kuussa toistuvaan pettymykseen oli hetkittäin jopa jo turtunut, jouduin aivan yllättäin tilanteeseen, johon en ollut osannut varautua.

Jouduin kesken työpäivän lähtemään ensimmäistä kertaa terveysaseman päivystykseen, ja en ollut saanut tietoa siitä, että lähiterveysaseman toiminnot olikin siirretty sairaalan yhteyteen. Huristin autolla kuumeisena ja väsyneenä terveysasemalle ja kävelin ovista sisään. Rekisteröin, että ympärilläni oli yllättävän paljon raskaana olevia naisia ja pieniä lapsia sekä vauvoja.

Tajusin joutuneeni jonkinlaiseen äiti-lapsi tapahtumaan, ja pienestä terveysasemasta oli tehty neuvola.
Ryntäsin kiireesti autoon. Päässäni humisi ja kyyneleet virtasivat pitkin poskiani. Istuin etupenkille nyyhkyttäen ja lopulta itku kumpusi jostakin syvältä aivan lohduttomana.

Sain jonkin ajan kuluttua soitettua puolisolleni ja kerroin itkuisena mitä oli tapahtunut, ja hän alkoi etsiä minulle tietoa missä se terveysaseman päivystys oikein on. Lääkärille päästyäni kerroin tapahtuneesta. Sain sairauslomaa flunssan ja kuumeen takia, mutta myös lähetteen lisätutkimuksiin naistentautien poliklinikalle. Lääkäri oli asiantunteva ja empaattinen.
Kesti kuitenkin vielä kuukausia ennen kuin pääsin ensimmäiselle käynnille poliklinikalle.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä enemmän luovuin hiljalleen ajatuksesta saada omia lapsia. Puhuimme adoptiosta, joka ei kuulemma puolisolleni olisi varteenotettava vaihtoehto. Se oli minulle kova pala purtavaksi. Mielessäni tein jo päätöksen, että annan lapsitoiveen hiipua ja hankimme koiran. Sitä saa helliä ja hoivata.

Sain kesän lopulla tiedon, että pääsisin vakituiseen työhön. Koiranpentu hankittiin myös. Päätin, että keskityn nyt niihin. Jokainen kuukausi tuli sama vanha pettymys, mutta se ei ollut ehkä niin iso kirpaisu, kun olin jo tavallaan luopunut toivosta.

Lapsettomuustutkimukset kuitenkin aloitettiin poliklinikalla. Minut tutkittiin ensin. Ei löytynyt fyysistä vikaa. Seuraavaksi tutkittaisiin puoliso. Käyntiaika saatiin kuitenkin vasta lähes kahden kuukauden päähän.

Aloin päästä sisään vakityöhöni ja koirakin kasvoi hurjaa vauhtia.
Kaiken arkisen kiireen keskellä tajusin, että kuukautiseni ovat ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen muutaman päivän myöhässä. En uskaltanut iloita. En tehdä testiä, joita oli ollut aina varalta kaapissa pari kappaletta. Minulla kuitenkin oli ollut pientä vuotoa, joten ehkä se oli tämänkertaiset kuukautiset. Ne muutama pisara.

Sitten näin niin elävän unen. Unessa tein raskaustestin ja se oli positiivinen. Heräsin sydän pamppaillen ja menin keskellä yötä tekemään raskaustestin. Valahdin aivan voimattomaksi kun testiruutuun ilmestyi ensimmäistä kertaa elämässäni kaksi viivaa. Ne olivat aivan selkeät. Ei epäilystäkään testin tuloksesta.

Herätin samantien puolisoni ja työnsin testitikun ruutua hänen kasvojensa eteen. Sinä yönä emme nukkuneet enää silmäystäkään. Tuijottelimme silmät pyöreinä pimeään ja ainakin minun päässäni pyöri miljoona ajatusta ja sisimmässä myllersi kaikki mahdolliset tunteet.

Heti aamulla seitsemältä soitin kaikki tärkeät ihmiset läpi ja kerroin ilouutisen. En ole niitä ihmisiä, jotka pitävät raskauden salassa niin pitkään että se on turvallista tai kunnes raskaus näkyy päällepäin. En vain pysty sellaiseen. Ilo pitää saada jakaa – heti!

Raskaus sujuikin hyvin loppuun saakka ja saimme ihanan pojan. Ja sitten kahden vuoden välein vielä kaksi lasta.

Mutta vaikka olenkin kolmen lapsen äiti, muistan ikuisesti sen miltä lapsettomuus tuntuu. Kuinka musertavaa jatkuva pettymyksien kestäminen on. Reilun kahden vuoden ajan olin minäkin samassa veneessä kaikkien muiden lapsettomien kanssa, ja osaan yhä eläytyä jokaisen lapsettoman tuskaan.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

11 vastausta artikkeliin “Lapsettomuuden ikuinen arpi”

  • Mrs Rock sanoo:

    Saimme ihanan ihmelapsemme 8 vuoden yrittämisen jälkeen, 6 vuotta hoitoja inseminaatiosta IVF:iin ja pettymystä pettymyksen jälkeen. Kummassakaan ei mitään vikaa, mutta vauvaa ei vain kuulunut. Viimeisen IVF:n jälkeen 2004 päätimme yhteisesti luovuttaa, olimme tuhlanneet ok-talon verran rahaa ja päätyneet itkuun ja suruun. Yksi tärppi oli tullut koko aikana, mutta sitä onnea kesti vain viikon verran kun kuukautiset alkoivat.
    Päätimme siis pärjätä kahdestaan. Sain vakitöitä 100 km kotoa. Puolen vuoden päästä tuli vahva plussa ja pikkuinen ihmeemme syntyi elokuussa 05. En koskaan väheksyisi kenenkään lapsettomuuskokemusta, kesti sitä sitten puoli vuotta tai kymmenen. Nyt vauvahaaveet on pakko unohtaa, kun olen jo vaihdevuosi-ikäinen, mutta toista lasta ei meille suotu. Toivon kaikille vauvaa toivoville lapsionnea!

  • Kuikka sanoo:

    4 x IVF-raskaus. Sitä ennen viisi vuotta yritystä ja tuloksettomia hoitoja. Aikanahan niistä on, mutta en unohda enkä haluakaan, koska kolikon kääntöpuoli on kiitollisuus – elämäni suurin.

  • minäminäminä sanoo:

    Esikoiseni kuoli synnyttyään, lisäksi on ollut keskenmenoja. Oli hetkiä, jolloin iski epätoivo, että saanko lapsia ollenkaan. Lopulta sain kaksi ihanaa tervettä lasta.

    En ikipäivänä kehtaisi sanoa lapsettomalle, että tiedän lapsettomuuden tuskan. Enkä ikipäivänä kehtaa valittaa lapsettomalle esikoiseni kuolemaa. Kun menetin lapseni, halveksuttavampia ”lohduttajia” olivat keskenmenon kokeneet: ”tiedän, miltä sinusta tuntuu”.
    Ei helkutti, keskenmeno ei ole verrattavissa lapsen kuolemaan. Ekä lapsensaantiongelmat ole verratttavissa lapsettomuuteen.

    Mutta ainahan voi tehdä itsestään ison numeron.

  • Ellinoora sanoo:

    Me odotimme yhdeksän vuotta ja saimme lopulta kerralla sekä tytön että pojan. Kahdeksan hoitokertaa, mukana 3 ivf-hoitoa, joista viimeinen onnistui. Myötätuntoni lapsettomien suruun on suuri; vaikka minulla on kaksi lasta, löytyy syvältä sisimmästäni lapsettomuuden kipeä sopukka. Uusiin hoitokertoihin (pakasteeseen jäi viisi alkiota) emme enää jaksaneet ryhtyä ja luomusti emme kolmatta lasta saaneet. Mutta näin on hyvä – lapset ovat meidän elämämme aarre.

  • Voi kyynel sanoo:

    Jep jep. Vuosi lapsettomuutta ja purskahtaa itkun vauvanvaateosastolla ja romahtaa neuvolassa. Vuosi ei ole vielä aika eikä mikään lapsenteossa.

  • Dramaqueen sanoo:

    Jäin miettimään, miksi kirjoittaja koki musertavaa pettymystä jo ensimmäisen vuoden aikana? Kaikki mulle heti? Jotenkin tuntuu itse luoduilta ongelmilta.
    Mutta kiva kun sai mitä halusi. Toivottavasti hän nyt osaa nauttia lapsistaan.

  • Sattuu vieläkin, mutta vähemmän sanoo:

    Minulla toisin päin. Puolentoista vuoden yrityksellä esikoimen, nuorempi tärppäsi heti ja kolmosta yritettiin, yritettiin ja yritettiin. Kolme keskenmenoa ja kymmenen vuotta myöhemmin olen tässä, itken tälle tarnalle sitä kipua ja tuskaa ei unohda ja sitä vähättelyä et onhan sulla nuo kaksi – olen onnellinen heistä – mutta silti.. Ja myönnän, edelleen reagoin väärin vauvauutisiin olen yhtäaikaa onnellinen ja yhtä aikaa surullinen. Ehkä jonain päivänä pääsen jälleen äidiksi, sijaislapselle.

  • Kyu sanoo:

    Nuorempana, ensimmäisessä pitkässä suhteessa jätin 17-vuotiaana pillerit pois, kun ne eivät selkeästi sopineet. Uutta ehkäisyä ei vain tullut hankittua, kun oltiin puhuttu lapsestakin ja podin älytöntä vauvakuumetta. No, meni kuukausi toisensa perään, eikä mitään.. paitsi 18v kesällä yksi keskenmeno, jossa päädyin tuijottamaan sikiötä, joka tuli terveyssiteeseen. En unohda sitä näkyä koskaan. Erosimme, kun olin 19, hommasin renkaan. Ei sopinut. Olin useiden miehien (tiedän, typerä nuori tyttö silloin) kanssa ilman ehkäisyä, ei mitään. Parikymppisenä aloin seurustella nykyisen mieheni kanssa, täytin samana kesänä 21. Melkein vuoden kerkesimme olla yhdessä kun huomasin menkkojen olevan _tosi_ paljon myöhässä. Kiertoni heittelee ihan miten sattuu, joten en ollut älynnyt huolestua aikaisemmin. Elin myös siinä uskossa etten lapsia saa, kun yli neljään vuoteen ilman ehkäisyä ei mitään ollut tapahtunut.
    No, raskaanahan sitä oltiin, ja suhteellisen tukevastikkin siinä vaiheessa kun älysin. Tuolla se ”en minä lapsia saa” kattoo aamun lastenohjelmia 🙂 ja sikiäminen oli esikoisen jälkeen huomattavasti helpompaa, pikkuveljensä sai alkunsa kuivana kautena pillerien lopetuksen jälkeen ilman yksiäkään kuukautisia. Nyt meille ei enempää tule, pyysin piuhat poikki kuopuksen sektion yhteydessä. Mutta muistan silti sen pettymyksen, kun sitä lasta odotti ja joka kuukausi vain verta. Ja se sikiö.. toivon ettei kenenkään tarvitse nähdä vastaavaa.
    Tän tarkoitus on ehkä vähän tsempatakkin, voi se onnistuakkin vaikka ottaakin aikaa. Kaikille lapsettomuuden kanssa painiville älyttömästi voimia, ja paljon onnenjyviä siihen että tikkuun nasahtaisi ne kaksi viivaa! 🙂

  • Kirpaisee sanoo:

    Voin niin samaistua tuohon lapsettomuuden kirpaisuun.. meillä 2v taapero ja sitä ennen 5 1/2 vuotta yritys lievistä hoidoista koeputkihoitoihin tuloksetta.. Sitten tuli hoito tauko ja lomareissu ja siellä sai poika alkunsa ihan luomusti <3
    Nyt sitten pikkukakkosta on toivottu pojan syntymästä saakka mutta ei ole näkynyt ja alkaa jo joka kuukautiset pettymykse tai ottaa enemmän koville.. Onneksi kuitenki on edes tämä Ihana poika <3

  • AnniTanni sanoo:

    Itsellä samantapainen kokemus. 2v yritystä ja hyväksyminen ettemme saa lasta ja tulin raskaaksi. Synnytyksen yhteydessä löytyi syy ja meille sanottiin ettemme ikinä saa toista lasta. Kuitenkin saimme. Sen tuskan kuitenkin muista aina. Sen, että jopa mietti että olisi parempi kun saisi edes keskenmenon kuin ei mitään tapahtumaa…

    • IVF sanoo:

      Mikä tässä odotellessa äitienpv, meidän ensimmäinen syntyi 10 v lapsettomuushoitojen jälkeen ja voisinko onnellisempi olla, ja toinen on myös koeputkilapsi. Eli pitkät, kuluttavat vuodet yrittämistä. Mutta antaisin elämäni näiden ihanien lasteni puolesta.