Lapsi tuli, vaimo muuttui
Vauvan saaminen muuttaa parisuhdetta – ja myös parisuhteen osapuolia. Muutos ei aina ole hyvästä. Tässä erään isän kertomus:
”Olen mies ja isä. Lasten saaminen ei ole ihan yhtä juhlaa, mutta tästä puolesta ei paljon saa puhua.
Menin aikoinani naimisiin hyvän näköisen, keskikokoisen – jopa hoikan iloisen, pitkätukkaisen naisen kanssa. Meillä oli hauskaa ihan kahdestaan, teimme juttuja yhdessä, kävimme laskettelemassa, vaeltamassa, kaupunkilomilla ja kaikkea mahdollista – kunnes saimme tosi nopeassa tahdissa kaksi lasta. Ja kaikki muuttui:
– Vaimoni leikkasi pitkät hiuksensa, lihoi ja vain imetti koko ajan. Tiedän, vauvoja pitää imettää, haluan sanoa tuon sellaisena symbolisena kuvauksena siitä, miten hän muuttui naisesta imettäjäksi. Hänen koko elämänsä oli se vauva, imetys ja lasten hyssyttäminen. Minunkin koko elämäni olivat tietenkin ne lapset, mutta yritin silti käydä lenkillä ja ostaa uusia vaatteita. Vaimoni muuttui ulkonäöllisesti niin paljon, ettei häntä tunnista vanhoista valokuvista. Hänen kätensä ulottuvilla on aina suklaata ja hän kulkee hirveissä telttamaisissa vaatteissa.
– Lasten nimissä vaimoa alkoi väsyttää koko ajan. Hän ei kiinnostu enää mistään asiasta, jos asia ei koske lapsia (lapset ovat jo päiväkoti-ikäisiä). Eritoten mikään aikuisten yhdessä tekeminen ei kiinnosta häntä tippaakaan. Minä olen hänelle lähinnä vitsi.
– Sehän on selvää, että mitään seksielämää ei todellakaan. Kun oikein kinuaa, vaimo tarjoutuu ”tekemään palveluksen” eli helpottamaan minua tai suostuu seksiin ”joka kestää maximi minuutin”. Hän ei itse halua enää seksiltä mitään, eikä seksi merkitse mitään. Miehelle, joka haluaa, että vaimo nauttii, tämä kierre on hirveä. Mieluummin menen oman käden kautta onneen kuin suostun noihin armonpaloihin.
Että näinkin voi käydä. Ero käy mielessä silloin tällöin, mutta tiedän vaimoni luonteen sen verran hyvin, ettei siitä hyvä seuraa. Löydän itseni yksiöstä ja saan tavata lapsiani joka toinen viikonloppu 24 h. Ei kiitos. Tässä sitten lusitaan hamaan onnettomaan loppuun asti. Miten tässä näin kävi, en tiedä.”
Nimim. Vissiin Huono Mies
P.S. Vauva voi viedä tullessaan myös kaverit.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti
Artikkelissa on 282 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Hei
Kyllä se vanha vaimo sieltä takaisin tulee, kunhan itsekin ensin selviää lapsen saamisjärkytyksestään. Ei se elämänmuutos ole kummallekaan osapuolelle helppo.
Ja sitä aikuisten elämää teillä on yhdessä jäljellä lastenkin jälkeen vielä kymmeniä vuosia. Hoitakaa ne lapset yhdessä isoiksiniin sitten saat taas olla vaimosi kanssa kahden.
Hei.
Vaimosi voi olla myös masentunut. Masennus myös aiheuttaa: jaksamattomuutta huolehtia itsestä kuten aiemmin, seksuaalisen halun vähenemistä tai loppumista, jaksamattomuutta, kiinnostuksen puutetta, ruokahalun muutoksia, vetäytymistä sosiaalisista suhteista ja tilanteista ja myös fyysistä väsymystä.
Nämä asiat kannattaa ottaa huomioon ja puheeksi ja käydä masennusarviossa työterveyshuollossa tai jos sitä ei ole niin terveysasemalla. Neuvolassa asioita ei useinkaan oteta tarpeeksi vakavasti. Näihin muutoksiin saa apua ja vaimosi saa vielä tuntea elävänsä ja jaksavansa muutakin kuin lapsia.
Hei sinulle Huonon mies! Ole rohkea, ja ota ratkaiseva askel itsesi,vaimosi, parisuhteesi ja lastesi vuoksi ja avaa keslustelu vaimosi ja vaikkapa neuvolan ammattilaisen kanssa – kuvailemasi tilanne kuulostaa masennukseen/uupumukseen sairastuneen ihmisen kuvaukselta. Hän tarvitsee apua, jota ei pysty/osaa/ymmärrä itse hakea. Auta sinä häntä ottamalla asia rohkeasti puheeksi. Älä sano hänelle ”ymmärtäväsi” miltä hänestä tuntuu (kukaan meistä ei voi oikeasti ”ymmärtää” toisen sisintä), vaan kerro hänelle, että SINUSTA tuntuu, ettei hän voi hyvin ja kysy, mitä asialle voisi tehdä. Mitä HÄN itse voi asialle tehdä, sinun tukemanasi. Asia nimittäin on niin, että vaikka ottaisit kaiken hoitaaksesi (kodin, lapset, raha-asiat yms), tilanne hänen sisimmässään ei muutu, ellei hän itse halua parantua.
Kannattaisiko edes yrittää ottaa selvää miksi? Vai olisiko vaimon mielestäsi oltava vain sinun tarpeittensa tyydyttäjä? Oletko edes yrittänyt olla muuta kuin kitisevä marttyyri? Oletko edes yrittänyt milloinkaan ajatella yhtään asiaa muiden kuin itsesi kannalta?
Voisitko harkita parisuhdeterapiaa tms?
Asiat on laitettavissa kuntoon mutta se vaatii yhteen hiileen puhaltamista. Parisuhde on toistensa tukemista niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin.
Hyvä kirjoitus, herkästä aiheesta.
Meillä toisen lapsen (ikäero 1 v 9 kk) syntymän jälkeen myös mies muuttui niin, että vähitellen huomasin vetäväni perässä kolmea lasta. Se isoin kiukutteli koko ajan huomiosta, eikä juuri tukenut minua kasvatusasioissa, kotihommista puhumattakaan. Lomat mentiin melkein aina hänen ehdoillaan (hänen kotiinsa). Lähdin töihin melkein heti kun pääsin. Nuorimmainen oli silloin 1,5-vuotias. Olin meistä paremmin koulutettu ja minulla oli myös parempi palkka. Kuinkas ollakaan, seksi ei oikein enää jaksanut minua kiinnostaa. Miksi olisikaan? Jaksoin tätä 10 vuotta, kunnes laitoin eron vireille.
No niinpä. Ja mieshän ei muutu kun lapsi tulee taloon. 30 vuoden kokemuksella äitinä voin rehellisesti sanoa itsekin syyllistyneeni tuohon. Mutta kyllä miehetkin muuttuvat. Paljon tehdään avioehtoja niin olisiko hyvä myös tehdä kirjallinen sopimus siitä miten toimitaan kun lapsi tulee taloon. Monelta olisin itse ainakin säästynyt jos olisin aikoinaan tehnyt niin?
Voi kyynel! Kirjoitus on varmasti aivan totta miehelle, mutta niin selvääkin selvempää ettei hänellä ole mitään käsitystä siitä mitä hänen naisensa on käynyt läpi ja mitä olisi tarvinnut. Hiukset on usein pakko leikata koska ne raskauden ja imetyksen takia menee vaan niin huonoksi tai jopa tippuu pois! Väsymys voi oikeasti muuttua krooniseksi ei niistä yöheräilyistä hetkessä toivu, samoin jo hormoonitasojen heittelyt laittaa kropan sekaisin saati sitten mahdolliset viramiinipuutokset kun vauva on konkreettisesti imenyt äidin kuiviin. Kannattais miettiä myös sitä puolta että jos äidillä ei ole mitään elämäniloa niin eihän sitä jaksa. Jos mies ei kiinnosta niin suosittelisin miettimään onkohan tullut laiminlyötyä naisensa tarpeita ja tunteita jo aiemmin. Niin siinä käy ettei se kumppani enää jaksa kiinnostaa jos itsekään ei ole saanut sitä huomiota silloin kun olisi eniten tarvinnut, voimat menevät muuhunkin kuin miehen miellyttämiseen. Hyvä parisuhde, hellä ja tukea antava, todella läsnä oleva mies antaisi voimaa ja iloa selvitä ankeimmistakin hetkistä.
Kuka sanoi, että tämä kaikki olisi helppoa? En ole omilta kiireiltäni ehtinyt vertailla kaupoissa lapsipariskuntien kuontaloa, mutta kyllä meidän perheessä isä nukkuu paremmin ja toinen lapsemme on yhtä innokas olemaan rinnalla päivät ja yöt läpeensä, että varmaan hänetkin vieroitetaan tissistä, kun aika tulee ja esikoisen kanssa siihen meni viikko. Silloin minä nukuin toisessa huoneessa ja isä valvoi vauvan kanssa. ”Nytpä tietää, millaista se on” -ajattelin silloin ja kaipa sain siitä voimalohtua. Kaikesta huolimatta minun roolini nyt naisena on olla äiti lapsilleni syöttää ja imettää ja valvoa ja katsella muuta maailmaa keittiön ikkunasta. Mutta hei, eikös tämä kaikki ole väliaikaista? Toivottavasti! Että masentunut äiti löytää jälleen valon ja narubikinit, isä hänessä jumalattaren! Isotätiäni lainatakseni: ”vauvana ne ei nuku millään ja kohta niitä ei saa sängystä ylös!” Sitä odotellessa 🙂
Yritetään pitää huolta toisistamme!
Miten ihmeessä heti vedetään johtopäätös, ettei mies osallistu kotitöihin?
Sanonpa vain, että puhumisen jalo taito auttaa. Ja nimenomaan puhuminen sinne puoliskon suuntaan, eikä jaarittelu kavereille.
Naistenkin tulisi joskus katsoa itseään peiliin. Eikä heittäytyä marttyyrilinjalle. Meillä oli todella raskas vauva-aika (sairaala tuli tutuksi), mutta siltikään en vedonnut äitiyden 24/7 työhön jos mies kaipasi omaa aikaa. Toisaalta, sain sitä myös itse. JA miehelle se isyys on yhtälailla katkeamaton ”duuni”. Vauva-aika on ihan omalukunsa kyllä, silloin voi hukkua imettäjäksi, mutta sen jälkeen kyllä saisi se nainen heräillä taas huuruista. Ei tee hyvää äidinkään mielenterveydellä unohtua äitiyteen.
Hiustenleikkuuseen pakko kommentoida sen verran, että itselläni oli pakko rako moinen kun imettäessä tukka lähti. Myöhemmin sitten koettanut kasvatella, mutta ei enää kasva. Pituuskasvu stoppaa olkapäille. Mutta muutoin kyllä ulkonäöstä huolehdin, ihan jo OMAKSI iloksi.
Tätä samaa minäkin kovasti ihmettelin, että miten ihmeessä ihmiset vetävät aloittajan tekstistä sen johtopäätöksen, että mies ei auta kotona 😅 Onko täällä suurin osa kommentoijista ihan pöllöjä?
Voimia tälle miehelle. Suosittelisin hankkimaan salarakkaan, niin jaksaisit sellaisen avulla paremmin kurjassa parisuhteessasi. Meitä lapsettomia sinkkunaisia on kyllä halukkaita ja innokkaita avustamaan aina tarpeen tullen. Jos tiedät mitä tarkoitan 😀 😉
Jos nainen haluaa lapsia ja päättää niitä tehdä, ei hän voi silti ”hylätä” miestään. Tai voi kuten yllä olevassa tarinassa, mutta hän ei voi sitten vaatia miestä tilille, jos mies ei hyväksy tätä naisen rupsahtamista lasten takia ja köy ”virkistäytymässä” freesimpien ja halukkaimpien naisten luona.
Olisi se kyllä ihanaa, jos mies haluaisi seksiä, mutta olen kuulemma niin vätyksen oloinen illalla koulupäivän, kotitöiden ja lasten nukkumaan laittamisen jälkeen sohvalla istuessa, että ei jaksa vaivautua
Rohkea aihe, josta naiset helposti vetävät herneen nenäänsä. Itsekin naisena usein ihmettelen Prismassa käydessäni lapsiperheitä – kovin usein isä huolitellun näköinen ja siisti, mutta äiti tukka pesemättä verkkareissa, täysin välinpitämättömänä itsestään. Tiedän, että kimppuuni nyt hyökätään kun en ymmärrämitenrankkaapienenlapsenhoitoyksinkotonajaunivelatjaväsy. Kyllä ymmärrän. Minulla on kolme lasta joista kaksi syntymästään vaikeasti sairaita, vaiva-ajat meni lastenklinikalla. Minä olen aina ajatellut, että yhteen olen mennyt puolisoni kanssa. En lastemme kanssa – he ovat bonusta. Parisuhde on perheessä tärkein prioriteetti, kun vanhemmat voivat hyvin niin lapset voivat hyvin. Minusta on tärkeää, että mies voi katsoa minua ihaillen. Se ei tarkoita todellakaan, että pitää olla missinmitoissa. Itse en ainakaan ole, raskausarpia eikä tissit niin terhakat kuin kaksikymppisenä. Mutta pidän itsestäni huolta, otan omaa aikaa, järjestän parisuhdeaikaa, enkä mene prismaan likaisena roikkuvissa verkkareissa. Jos ei välitä itsestään ei voi olettaa muidenkaan välittävän. Haluan myös opettaa lapsilleni sen, että äidin ei tarvitse olla likainen elämään kyllästynyt olento. Minun mielestäni äitiys ei ole niin rankkaa, että se antaa syyn olla huolehtimatta itsestä. Enkä ymmärrä miksi joku haluaa siitä tekosyyn.
Aloittaja kirjoitti, että heidän lapsensa ovat ”jo” päiväkoti-ikäisiä, eli todellisuudessa ihan pieniä ja täysin hoivasta riippuvaisia, joita ei voi jättää yksin, ottaakseen ns. omaa aikaa.
Nimimerkki Heitukalle sanoisin, että mitäpä jos ”likaisissa verkkareissa Prismassa käyvä äiti” ei saa mieheltään tasapuolista osallistumista lapsista huolehtimiseen, eikä pysty palkkaamaan hoitajaa lapsille, ottaakseen aikaa lepoon, kuntoiluun, omien vaatteiden shoppailuun, kampaajalla käymiseen jne.
Tarhaikäisten kera omaan napaan keskittyminen ei välttämättä onnistu, jos hoitoapua ei saa. Todella moni ei saa, edes lastensa isältä.
Hyvä Heitukka!
Olen kanssasi täysin samaa mieltä. Pitääkö itsensä unohtaa lasten saamisen jälkeen? Ei todellakaan. Olen itse synnyttänyt kaksi kertaa kolmen vuoden sisällä, lapset nyt i- ja 3v. Molempien raskauksien kohdalla painoa tuli hyvinkin reilusti, mutta niin vain olen taas entisissä mitoissa. Eikä tämä ole todellakaan mitään ”no joo kun sulla on hyvät geenit” -selittelyllä menevää jorinaa, vaan ihan olen itse saanut tehdä töitä sen eteen, että paino on tippunut. Kenenkään ei ole koko ajan pakko syödä suklaata, jos vähän väsyttää. Toki sellaisiakin hetkiä voi itselleen välillä sallia, mutta järjenkäyttö sallittu. Väsymyksen piikkiin ei tarvitse myöskään laittaa likaista tukkaa tai repsottavia vaatteita. Jos nainen välittää piirunkaan vertaa itsestään, ovat nuo asiat kunnossa.
Ja mitä tuohon viestiketjun aloitukseen tulee, niin nyt hyvä mies pöydän ääreen puhumaan asiat halki!
hmm…. Pohtisin syitä miksi vaimo vaan syö, lihoo ja masentuu. Miksei olekaan tyytyväinen elämäänsä äitinä? Voisinko tehdä tälle asialle jotain? Silloin jos itsellään ei ole hyvä olla, ei varmaan miehen eikä lastenkaan ole hyvä olla, ja noidankehä on valmis.
Hmmm…. Pitäisikö todellakin pohtia, että miksi vaimo syö, lihoo ja masentuu. Koska nämähän ovat aina heijastusta jostain, että ihminen ei esimerkiksi jaksa.
Jos hyvällä ystävälllä olisi tällainen ”vaihe” päällä, niin rakkaus, kuuntelu ja keskustelu usein tekevät todella hyvää…. Ja vaikka toista eikään voi muuttaa, niin en tunne ketään joka ei pitäisi sellaisesta rakkaudellisesta keskustelusta tai kuuntelusta. Joskus on tietenkin todella vaikeaa löytää oikeat sanat.
Ottaa kyllä päähän tollanen miesten vinkuminen. Pusertais ite pippelistä 2 möhkälettä pihalle ja imettäis niitä sen jälkeen 2 vuotta kiveksistä (vertaiskuvannollisesti), valvois yöt, hoitais ruuat ja kaiken ja kattois sit että kuinka paljon vielä kiinnostaa ulkonäkö ja muut asiat. S****tana
Vielä lisäys, että aika harva äiti voi harrastaa jatkuvasti kaupunkilomia, laskettelua, iltarientoja yms., koska lapsia on vaikea sulloa siksi aikaa jonnekin. (Eikä useimmat varmaan haluaisikaan työntää lapsia jonnekin, saadakseen elää ikuista nuoruutta.)
Todellakin saat tavata lapsiasi enemmän kuin 24h viikossa.
Rohkeutta elämään! Meillä on vain yksi elämä!
Voihan olla, että vaimosikin havahtuu asumuserosta. Ei saa jäädä tuleen makaamaan.
Saattaa olla että tämä vaimokin vain helpottuisi erosta. Ehkä hän on juuri yhtä pettynyt siihen, miten mies on osansa isänä tehnyt. Ehkä vaimo haluaisi hieman syvällisemmin ajattelevan miehen, joka ei sekkeästi vähintään henkisellä tasolla ulkoista itseään perheestä.
Huonoon parisuhteeseen ei kannata jäädä. Ei edes lasten vuoksi. Tai etenkään ei vain siksi. Siinä kärsii kaikki. Vai elätkö nyt perheessä ja suhteessa, jonka mallin haluat siirtää myös lapsillesi? Kyllä nainen (ja mieskin) pitää lasten ohella huolen myös itsestään ja parisuhteestaan sekä osallistuu tasavertaisena kotitöihin, mikäli puoliso on omasta mielestään sen arvoinen, että vaivaa kannattaa nähdä (edes) sen verran. Ja mitä siihen seksiin tulee; ei sen kuuluisi lasten(kaan) myötä kadota perisuhteesta. Ja kokemuksen syvällä rintaäänellä, siihen löytyy halutessa aika ja mahdollisuus. Vaikka joka päivä. Pikkulapsivaiheessakin. Jokaisella on oikeus onneen. Sitä täytyy vain pysähtyä ja määritellä itselle oma onnellisuus. Avaimet siihen löytyy aina ihmisen omasta taskusta.
Me odotimme lapsiamme useita vuosia ja lopulta kun heidät saimme, kyllähän se elämä muuttui huuruiseksi, univajeiseksi sumuksi. Kaksoset – tuplatyö, triplaväsymys, moninkertainen onni. Myös miehen syli tarvittiin, hän pääsi ensi minuuteista lähtien hoitorumbaan mukaan. Muistan ikuisesti yösyötöt, minä nuokuin nojatuolissa, toinen vauva imi rintaa. Mies nuokkui sohvalla, toinen vauva joi pullosta. Mies totesi ’Mitä me tehtäis, jos näitä olisikin vain yksi. Varmaan tapeltais, kumpi saa syöttää’. Vuosi vauvahuuruista elämää ei tietty ollut niin ruusuista, kuitenkaan. Kriisin paikka oli kun lapset täyttivät vuoden. Silloinkin mies osasi valita juuri ne oikeat sanat, jotka iskostuivat selkäytimeen ’Ei hukata toisiamme.’ Nyt ollaan oltu yhdessä lähes kolmekymmentä vuotta. Kriisejä tulee edelleen tasaiseen tahtiin, mutta nyt tuntuu, että ne vain hitsaavat meitä entistä tiukemmin yhteen. Vanha viisaus on kyllä se puhuminen. Edelleenkään emme pysty lukemaan toistemme ajatuksia. Kehottaisin siis alkuperäistä kirjoittajaa hiipimään nurkista näkyviin (anteeksi vain, mutta nyhväkkä lapanen ei saa muita tunteita ainakaan minussa esiin kuin ärsytyksen) ja avaamaan sanaisen arkkunsa. Kaikkea hyvää teille, toivottavasti löydätte toisenne uudelleen. Ja jos ette, elämä jatkuu eron jälkeenkin. Pidä puolesi.
Tässäpä varottava esimerkki kaikille, joilla ei vielä ole lapsia. Eipä kantsi hankkiakaan, jos haluaa VARMISTAA naisen säilymisen hyvännäköisenä, hoikkana ja pirteänä harrastus- ja reissukaverina.
(Tai sit jos hankkii lapsia, niin sit ihan oikeasti jeesaa sitä naista arjessa, myös öisin, kun lapset valvottaa.)
Rohkeaa minustakin tuolta mieheltä tuoda asia julkisuuteen.
On kamalaa että lapsia pidetään pelinappuloina ja aseina toista vastaan… eiköhän se eroaminen ole aikuisten välinen asia, lapset kyllä sopeutuu , lapsilla on oikeus molempiin vanhempiin! yhdessähän ne on tehtykkin.
Täällä on selviydytty pikkulapsivaiheesta kunnialla-yhdessä. meillä mies tekee ruoan ,siivoaa,hoitaa harrastuskuskaamiset maksaa enemmän kuin minä, mutta en vähättele itseäni, teen yhtäpaljon itsekkin. tosin ruoan laitto ei ole mun juttu 😉 Mutta meidän palestus pikkulapsivaheen aikana oli ehkä myös se että minä lähdin työelämään takaisin heti äippäloman päätyttyä, lapsi laitettiin hoitoon vajaa 1,5v, ensin mummu hoiti ja sitten kun oppi kävelemään ja sit kun saatiin hoitopaikka niin tarhaan. teimme molemmat vuorotöitä -yhteistä aikaa oli niukasti mutta duunit (kotihommat ja lapset) jakautuivat molempien vastuulle. En edes miettinyt jääväni kotiin, en vaan ole kotiäiti ainesta. Äitiysloma aika meni sumussa, oli univajetta molemmilla ja juuh, tukka pystyssä ja verkkarit jalassa meikittä hulahti sekin vuosi – siint ei paljoa kyllä muista, heh… valokuvista sitä aikaa kauhistelee =D =D =D Meidän pelastus on myös ollut vuorotyön lisäksi varmaan se että meillä on minun ja sinun elämä- työn ja perhe-elämän rinnalla. Seksielämä paranee vuosi vuodelta. Minulle tuli työuupumus v. 2014 jolloin jäin sairaslomalle, tuli totaalipysähdys-masennus, kaikki oli todella todella vaikeaa… silloin mies tuki minua , pienin elein , hoiti lähes kaiken pyyteettömästi, ei esittänyt mitään vaatimuksia. Olen siintä erittäin kiitollinen-ylpeä hänestä. olisinhan itsekkin toiminut samoin. tuo kokemus on ehkä lähentänyt meitä entisestään…
täälläkin on aikoja jolloin toisen naama tai oleminen ärsyttää, mutta sitten pitää istua alas ja jutella toisen kanssa tai kirjoittaa mietteet paperille ja jättää se toisen nähtäväksi! =) Täällä yhteiseloa takana 14v joista vasta 8kk naimisissa. lapset 5 ja 11vuotiaat.
Meillä pienet asiat arjessa tekee olemisen arvoiseksi. Huomioiminen vaivihkaa toista, halailu , tai vaikkapa vaan kahvinkeittimen lataus toiselle valmiiksi =)
Olen aikoinaan nuorempana käynyt niin pohjamudassa narsistisen exäni kanssa, että nykyään sitä arvostaa jopa sitä ihan tavallista arkea. Onni oli ettei siihen suhteeseen lapsia tullut, huh huh.
Jotain kokemusta on tästä minullakin.. Tapasin kolmekymppisenä opiskelijana ex-vaimon ja menimme naimisiin puolen vuoden päästä. Meille syntyi kaksi lasta opiskeluni aikana. Se johti siihen että jätin opiskelut pakon edessä ja lähdin töihin. Perhe-elämämme ja taloudellinen tilanteemme tasapainottui jonkin verran ja olimme jokseenkin tyytyväisiä odottaen kuitenkin tulevaisuudesta vakaampaa. Perheesemme syntyi 4 lasta lisää. Jäin kuitenkin työttömäksi ja kolmannen lapsen syntymän jälkee lapsillamme todettiin vaikeat allergiat. Heille määrättiin säännöllisesti toistuvat kontrollikäynnit sairaalassa ja se tarkoitti sitä että en voinut kodin ainoana autokuskina jatkaa töissä käymistä. Elimme siis sosiaalitukien varassa. Tein kotona sen mitä osasin, en voinut jäädä paikalleni kun tiesin mikä työmäärä kotitöissä on. Aina kun ex-vaimoni halusi lähteä johonkin vapaa-ajalle, annoin hänen iloisena mennä kun hän oli monta vuotta jo tehnyt kotitöitä aamusta iltaan lasten hoitamisen ohella ja jäin mielelläni jatkamaan niitä että hän saa tulla puhtaaseen ja siivottuun kotiin. Sain suoritettua opiskelunkin loppuun, mutta en voinut ottaa työtä vastaan perhetilanteemme takia. Palvelin ex-vaimoani kotonamme kaikin tavoin koska halusin osoittaa ex-vaimolleni että rakastin häntä ja halusin hänenkin uskovan että selviämme vaikeiden aikojen yli kun huolehdimme toisistamme ja autamme toisiamme. Ajattelin että lapset kasvavat ja aikanaan allergiat häviävät ja voin etsiä työtä ja sitten pärjäämme paremmin. Se ei ollut ex-vaimoni mieleen. Hän alkoi karttaa minua ja sanoa että jompikumpi meistä lähtee asunnosta, minä tai hän. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä että lapset saavat asua luonnollisen kasvattajansa luona, joka osaa hoitaa heitä paremmin ja ymmärtää heidän tarpeensa paremmin. Sanoin että lähden muutamaksi päiväksi vanhemmilleni että hän saa levätä. Hän lähetti perään viestin että voisin jäädä sinne pysyvästi. Olin kaksi kuukautta aivan maassa. Onnekseni sain purkaa tilannettani läheisteni kanssa. Sen ansiosta olen päässyt tasapainoon. Koen kuitenkin olevani altavastaajan asemassa, koska eihän isille erotilanteessa ole mitään laillista suojaa. Viranomaiset ovat lasten ja äidin puolella. Jos kävisin oikeustaistelua oikeuksistani huoltajuudesta (ex-vaimo sai mitä halusi: yksonhuoltajuuden) se olisi katkera ja ennalta tuomittu kohdaltani tappiolliseksi. Niin minua varoitettiin, enkä sitä halua itseni ja lasten takia. Toivon että lapset saavat kuitenkin kasvaa täysipainoisiksi, vastuuntuntoisiksi ja ajatteleviksi Suomen kansalaisiksi ja että he ymmärtävät itse toimia paremmin kuin heidän isänsä.