”Ystäväni uupui helppoon elämäänsä, mitä teen?”
”Terveisiä huonolta ystävältä.
Voiko ystävän epäonnesta ja vaikeuksista olla kateellinen? Näköjään voi, ainakin minun kaltainen huono ystävä…
Ystäväni koki työuupumuksen. Hän ei pystynyt keskittymään työssä enää. Alkoi ”nollaaminen” alkoholilla, sitten sulkeutuminen kaikesta yhdessä tekemisestä. Ystävä kertoi että nukkuu kaikki illat ja vapaapäivät. Tapaamiset hän perui viime hetkellä.
Lopulta seurasi lääkärireissu ja pitkä sairasloma. Tässä pitäisi olla tukena, kuten hyvän ystävän kuuluu.
Mutta minä en jaksa. Minulla ei voimia riitä kuunnella miten hänen työ on niin tärkeää ja kiireistä. Miten samassa kaupungissa asuvat hyvässä kunnossa olevat vanhemmat tulevat siivoamaan että ystäväni ei tarvitse rasittaa itseään.
Suoraan sanoen olen kateellinen kuinka ystävä pääsee sairauslomallansa pitkille kävelyille ja elokuviin keskellä päivää. Hän on aloittanut uusia harrastuksia ja käy terapiassa.
Minä haluaisin aikaa harrastaa ja olla omassa rauhassa. Mutta kolmen lapsen vuorotöissä käyvä äiti ei ehdi. Itsellä on omat vanhemmat huolehdittavana, arki kiireistä ja raskasta. Useinkin tulee itku pelkästä väsymyksestä. Siivoojaan ei ole varaa eikä kukaan muukaan auta, olen antajana, en saamapuolella.
Ystävä on lapseton, saa tukea ja apua. Työ on päivätyö, ja nyt hän on ollut poissa töistä pitkään.
Olen niin huono ystävä kun en jaksa olla tukena, kun minulla on omassa elämässä paljon meneillään. Hävettää kirjoittaa mutta pistää vihaksi, kun hän lekottelee uupumuksen takia ja minun on pakko jaksaa päivästä toiseen ilman lepoa. Hänen tavallinen elämä kuulostaa minun lomaltani, eikä hän silti jaksa. Ei muiden vaikeuksien määrää oikeasti tiedä, mutta…
Voinko sanoa että en jaksa kuunnella häntä enää? Vaikka välit siitä taitaa mennä. Ehkä se on oikein, kun olen näin itsekäs.”
Nimim. Laura
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 74 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Ymmärrän sinua oikeen hyvin! Itse vähän samankaltaisessa tilanteessa otin etäisyyttä ja sanoin suoraan miten pystyn auttamaan ja mitä en jaksa. Puhelut toisinaan lopetin kesken kun sanoin että nyt sinun täytyy soittaa kriisipalveluun tms minulla on itselläni niin paljon tässä kaikkea enkä pysty enää tähän kaiken lisäksi.
Et ole huono ystävä. Ihan normaalia hieman kadehtia ystäväsi tilannetta. Kun elät itse kiireistä ruuhkavuodet arkea. Itse en ole kokenut uupumusta. Mutta ystäväni on ollut masentunut. En silloin osannut tukea häntä. Enkä pystynyt mutta asuimme kaukana toisistamme. Ystäväni oli silti iloinen , harrasti , sisusti ,deittaili,opiskeli,hoiti omaa pientä lastaan ja teki taidetta yms. Mutta töissä ei pystynyt käymään tai hakemaan töitä.Väkisinkin tuli mieleen onko oikeasti masentunut? Vaikutti aina energiseltä ja iloiselta. Tästä on vuosia hän on parantunut mutta työt ei edelleenkään kiinnosta. Ei ole koskaan kiinnostanut kuin pienissä jaksoissa. Hän ei hae töitä ettei altistu koronalle. Nämä sairaudet ovat lisääntyneet jatkuvasti yleisesti ottaen. Ja niitähän ei pysty oikein todistamaan. Sillä varjolla saa aika paljon saikkua ja ns. omaa aikaa. On varmasti oikeasti uupuneita paljon mutta minä epäilen ja ihmettelen tätä nykyajan ilmiötä. En ihmettele ettet jaksa tukea loputtomiin. Ota vaikka etäisyyttä sulla on omatkin kiireet. Ja menet ihan oman jaksamisen ehdoilla. Mutta ehkä kannattaisi jutella hänelle omista kiireistäsi ja fiiliksistä. Ystäväsi voi olla yksinäinen ja haluaa tällä ehkä huomiota ja paapomista esim. omilta vanhemmiltaan. Täällä on ilkeitä kommentteja. Ihmiset ei ota huomioon ett jotkut oikeasti ns.feikkaa tämän vakavan sairauden. Vaikkei saisi. Ei tämä kyseinen ystäväsi välttämättä. No sinä hänet tunnet. Jos välit sitten menee niin haittaako? Hän selkeästi ei ilmeisesti sinua kuunnellut. Ja piti itseään korvaamattomana töissä. Nämä kunnianhimoiset ylisuorittajat eivät ymmärrä ”Ettei sota yhtä miestä/ naista kaipaa” kuuluu vanha sanonta. Viisaita sanoja. Tsemppiä sulle 🙂
Täällä taitaa monella mennä puurot ja vellit sekaisin. Tuntuu, että ihmiset, jotka eivät ole koskaan kokeneet työuupumusta, masennusta tai ahdistusta luulevat että se ihminen uupuu paljon vähemmästä kuin arjen sankarit pyörittäessään 3 lapsen palettia. Henkinen ja fyysinen väsymys on eri asia. Fyysinen väsymys voi helpottaa, kun joku auttaa siivoomisessa tai ottaa lapset hoitoon ja saa omaa aikaa tai saa nukuttua univelkaa pois jne. Mutta henkinen uupumus ei lopu siihen kun vanhemmat käy siivoamassa. Se auttaa vaan siihen, että se henkilö ei huku sontaan ja saa tunteen siitä, että joku edes välittää, kun itse ei jaksa itsestään välittää. Myös se, että tietää mistä väsymys johtuu, lapsista huolehtiminen, kiireinen arki, yksinhuoltajuus, vuorotyö, univaje jne. se on helpompi käsittää ja siihen voi saada konkreettista apua. Mutta entä, jos olet vaan aina väsynyt, jopa siinä määrin että hampaiden pesu ja syöminen tuntuu liian raskaalta, etkä tiedä miksi ja miten siitä pääsisi eroon… Tämän lisäksi tunnet syyllisyyttä siitä, että olet väsynyt etkä jaksa mitään, vaikka kaiken järjen mukaan elämän ei pitäisi olla niin raskasta, kun eihän mulla ole edes 3 lasta hoidettavana… Uupunut ja masentunut voi etäännyttää itsensä myös siitä syystä, että tietää ystävällä olevan raskas ja kiireinen lapsiperhe-elämä ja kokee, että ei halua kuormittaa omalla pahalla olollaan ja negatiivisuudella toista. Sekin on erikoista kun yksineläjiä kadehditaan. Sanotaan, että olispa mullakin omaa aikaa.. Osa yksineläjistä on tyytyväisiä elämäänsä, mutta moni kärsii yksinäisyydestä. Kaikki vastoinkäymiset kohdataan yksin ja kotona ei ole kukaan halaamassa ja sanomassa, että minä rakastan sinua ja yhdessä tästä selvitään. Ihminen voi tuntea, että ei merkitse mitään kenellekään. Ihmisten pitäisi lakata kilpailemasta omien elämiensä kurjuuksista. Yritetään ymmärtää toisia ja autetaan toisia sen verran kuin jaksetaan ja aina ei vain jaksa. Mutta asioista voi puhua nätisti ja olla hylkäämättä ketään täysin.
Mielenterveyden ongelmien selvittely ei ole lekottelua, vaikka se siltä voi ulkopuolisesta näyttää. Ystävältäsi on vastuullinen teko myöntää väsymyksensä ja pyytää apua. Saattaisi tehdä hyvää sinullekin. Kateus usein osoittaa meille, mitä todella tarvitsemme. Sinulla taitaisi olla tarve sille avulle. Sitä pitää kuitenkin itse jaksaa pyytää.
Kerro omasta tilanteestasi ystävälle. Sellaiseen toteavaan sävyyn, että minä olisin kiitollinen vanhemmista, jos olisi ja olisipa ihanaa saada rauhassa levätä. Ja ota sitten etäisyyttä.
Itse joskus pahimpaan stressiaikaan kuuntelin lastenkutsuilla yhden tutun tutun valitusta, miten hän oli ollut kolme päivää yksin lapsen kanssa kotona, kun mies oli matkoilla, eikä hän tajunnut, miten yksinhuoltajat jaksavat….
Katsahdin kutsujen emäntään, joka laillani kahden pienen lapsen yksinhuoltajana oli aikamoisessa mankelissa ”normaalin” työn lisäksi. Totesimme sitten lähes yhteen ääneen, ettei ole sellaista vaihtoehtoa, ettei jaksa, on vain jaksettava, kun ei ole ketään, jota odottaa….
Nyt en enää itsekään ymmärrä, miten sitä jaksoi. Mutta jaksoi, kun pakko oli ja lapsilla ei ketään muuta ollut. Ei mennyt hyvin, eikä aina edes välttävästi. Mutta selvisin.
Tuloksena minulla ja lapsillani on nyt heidän teini-iässäänkin erittäin hyvät ja lämpimät välit.
Mutta hetki kerrallaan välillä menin. Iltaisin pyhitin itselleni pienen hetken omaa aikaa, iltapalan söin lasten mentyä nukkumaan ja sen kanssa surffasin netissä keskustelufoorumeilla (=oli edes jotain kontakteja ja sai omia tunteita purkaa ja käsitellä), sen jälkeen venyttely ja sänkyyn mennessä meditaatiotallenne pyörimään ja siihen usein nukahdin.
Itse ottaisin etäisyyttä ustävään jos on vaikea kuunnella.
Kukaan ei voita siinä että kihuset kiukusta oman työtaakkasi alla kun joudut kuuntelemaan toisen murheita.
Kaikki kun on suhteellista, joku ketä on potkittu koko elämä ei pidä pieniä töytäisyjä minään kun toinen pumpulissa kasvanut traumatisoituu samasta töytäisystä. Eikä se siinäkään kohtaa ole kilpailu.
Jokainen kokee asiat tavallaan ja on vain tehtävä niin kuin itselle on parasta. Voit olla ystävällesi rehellinen ja sanot ettei sinulla juuri nyt riitä rahkeet hänen tulemiseksi koska roikut rahtusissa kiinni itsekkin ja että kun voit niin kuuntelet. Hyvä ystävä ymmärtää tämänkin.
Minä ymmärrän sua Laura oikein hyvin. Sinä oot uupumassa arjen ja työn alle, eikä kukaan tule auttamaan ja siivoamaan. Sitten on kaveri joka uupuu jolla ei ole edes muita huolehdittavia ku itsensä, ja vielä vanhemmat auttamassa! Siitä saa olla kateellinen, että toisille on jaettu paremmat kortit ku toisille. Hän saa apua vanhemmiltaan, sinä taas joudut auttamaan omiasi. Joku ehdotti kotiapua sinulle, se varmasti järjestyisi neuvolan kautta tms, teille voisi tulla joku kerran tai kaks viikossa pariks tunniksi ja lähtis vaikka lasten kanssa ulos että voisit tehdä omia juttuja. Täysi myötätunto sinulle!
Ajatteleeko joku oikeasti niin, että tekemisen vähyys suojaa uupumukselta?
Uupumus ja masennus kumpuaa usein ihan muista syistä kuin nämä arkiset aherrukset.
Syynä voi olla tarpeettomuuden tunne, rakkaudettomuuden tunne (vaikka olisikin parisuhteessa) tai taustalla voi olla aiemmin koettu trauma. Lapsuudessa koetut traumat painuvat usein unohduksiin mutta syövät voimia monin tavoin. Hyvä että ystäväsi käy terapiassa. Siellä mahdolliset traumat nousevat toivottavasti pintaan ja tulevat käsitellyiksi.
Mutta älä koskaa vähättele toisen kokemaa uupumusta tai ahdistusta! Et tiedä, mistä se juontaa.
Sinun ei tietenkään tarvitse jaksaa tukea. Eikä ystäväsi tarvitse tukea sinua sitten kun sinulla tulee vaikeampi jakso elämässä. Usko pois, kaikilla tulee.
Onhan sekin totta, että kaikki ihmiset eivät osaa olla empaattisia. Toivon että ystäväsi löytää rinnalleen aidosti välittäviä ihmisiä.
Ystäväsi ei ole keksinyt työuupumusta, eikä huvikseen ole sairaslomalla. Hän on todennäköisesti myös masentunut. Hän kaipaa tukea, ja apua myös ihan arjen pyörittämisessä, onneksi hänellä sitä on jonkin verran saatavilla. Hänen vanhempansa auttavat tottakai lastaan jos vain pystyvät, oli lapsi sitten minkä ikäinen tahansa.
Älä pode huonoa omaatuntoa jos et pysty hänelle tukena olemaan, kaikki ystävät eivät jää vaikean tilanteen aikana rinnalle, eivätkä kaikki toisen tilannetta ymmärrä. Ei sille voi mitään, ja sinulla on oikeus valita. Mutta älä myöskään vähättele hänen oloaan. Jos et ole itse työuupumusta tai masennusta kokenut, et voi mitenkään tietää miltä se tuntuu. Itse elän parhaillaan ruuhkavuosia jossa omaa aikaa ei ole ollut kuin kauppareissun verran vuosikausiin, arki on kuormittavaa ja samaan aikaan pitäisi hoitaa työt ja opiskelut. Siitä huolimatta tämä on paljon helpompaa, ja mieli kevyempi, kun 10 vuotta aikaisemmin jolloin koin työuupumuksen. En silloin itsekään pystynyt ystävilleni asiaa mitenkään muuten selittelemään, kuin vain perumalla tapaamisia viime tingassa. Koin myös, että työni on niin tärkeää ja pakko tehdä, en voi olla pois tai jättää tekemättä. (=kuuluu taudin kuvaan) Onneksi jotkut ystäväni pysyivät rinnalla sen ajan jälkeen. Kaikki eivät. Ystäväsi on vaikeassa paikassa nyt. Voimia teille molemmille.
Minusta kuulostat siltä, että et jaksa olla hyvä ystävä koska olet itse ajautumassa kovaa vauhtia samalle polulle. Itsekkin olin antaja, en saamapuolella kuten sanoit. Uuvuin ja sen myötä sairastuin suolistosairauteen. Varaa aika työterveyteen ja mene juttelemaan, kiire ja stressi sairastuttaa lopulta kenet vain. Se aika itselle pitää vain ottaa joka päivä, ei sitä kukaan sinulle anna jotta jaksaa. Ymmärrän hyvin miksi olet kateellinen ystävällesi, väsynyt ihminen ei ajattele asioista ihan kaikkein näteimmin, mutta se kertoo siitä, että tarvitset apua itsellesi. Puhu asiasta myös neuvolassa jos lapset on sen ikäisiä, sieltäkin voi löytyä apua. Ennen kaikkea pysähdy ja mieti asioiden tärkeysjärjestys, se mitä ei ole pakko tehdä jätä tekemättä ja rauhoitu hetkeksi hengittelemään ja tee vaikka rentoutusharjoitus. Tsemppiä ja jätä ikävät kommentit omaan varjoonsa.
Olen tehnyt pitkän uran esimiehenä asiantuntijaorganisaatioissa ja istunut lukemattomia kertoja kolmikantaneuvotteluissa työterveyshuollon ja uupuneiden työntekijöiden kanssa. Työntekijät alallani ovat noin 60-70 prosenttisesti naisia, laajasta ikähaitarista. Profiili, joka minulle on syntynyt uupumukseen tai masennukseen tyypillisesti sairastuvasta on 30-40 vuotias lapseton nainen. Kukaan ei varsinaisesti pyydä, mutta he usein haalivat valtavasti töitä ja vastuita ja hoitavat töitään myös vapaa-ajallaan. Tunnistan toimintatavan myös itsessäni tuon ikäisenä. Kun sain myöhemmin lapsia, jouduin väkisin muuttamaan toimintatapojani ja tasaamaan työn ja vapaa-ajan suhdetta. Kuormitusta tuli lasten myötä enemmän, mutta se on toisenlaista, aktiivista arjen puuhailua ja pyörittämistä, joka tavallaan toimii nimenomaan nollaavana tekijänä ja pakottaa irti työasioista. Nyt jälkikäteen kun mietin lapsetonta uupunutta itseäni ja nykyistä ruuhkavuosissa painavaa harrastavien lasten äitinä oloa, mietin myös miten paljon vapaata minulla silloin lapsettomana oli. Jos en olisi silloin kokenut uupumista, en ymmärtäisi tilannetta ollenkaan. Nyt ymmärrän sen varsin hyvin. Se on johtunut siitä, ettei elämässä ollut riittävästi muuta kuin työ. Jotain muitakin oleellisia vastuita tai asioita, jotka pakottavat irti työstö, pitäisi olla. Mitä ne ovat, on kunkin oma asia, mutta jos huomaat olevasi vain töissä ja sen jälkeen kaatuvasi sohvalle, silmäillen puhelimesta työmeilejä, on uupumus aika taattu.
Kyllä, olet huono ystävä. Ja marttyyri. Ystäväsi on masentunut, toivottavasti hänellä on myös oikeasti tukevia läheisiä
Tällaisen kommentin voi jättää omaan arvoonsa.
Mikäli ystävyyden ehto on että tuetaan oman hyvinvoinnin ja jaksamisen kustannuksella niin mielummin sitten ollaan huonoja ystäviä ja marttyyrejä.
👍
Kuulostaa että olet itse uupunut ja tarvitsisit lepoa. Meillä jokaisella on omanlaiset voimavarat ja kyky selviytyä vaikeuksista. Toisilla on hirveän paljon haasteita ja kriisi elämässä ja sitten kaiken jälkeen jaksaa olla yhä positiivinen ja nähdä rankatkin kokemukset vähintäänkin oppimiskokemuksena. Toiset ulkopuolisista pieniltäkin näyttävät vastoinkäymiset tuntuvat murskaavan. Toinen rasittuu esim sosiaalisista tilanteista, melusta ja äänistä joista joku toinen saakin energiaa, joidenkin elämän pieni kritiikki suistaa radaltaan ja toinen kuittaa sen olankohautuksella.
Me ei olla kaikki samasta puusta. Kasvuympäristö, genetiikka, lapsuudenkokemukset jne.muokkaavat meitä.
Jos ystävyys herättää sinussa vain negatiivisia tunteita ottaisin etäisyyttä ja keskittyisin siihen että hakisin itselleni apua esim.työterveyshuollon kautta. Empatiaa ei riitä toisillekaan jos on itse uupunut eikä uupuneena tahdo jaksaa edes hakea apua. Voimia sinulle!
Kuulostaa siltä, että sinullakin on uupumuksen oireita. Saisitko haettua itsellesi apua. On ok, jos ei omassa elämän tilanteessa jaksa tukea , ja sen voi sanoa lempeästi ääneen, että itsellä on liikaa nyt kannettavana, ettei vaan jaksa. Ei kannata kuitenkaan katkoa välejä, mutta sovi, että näette vain silloin,kun sinulla on mahdollisuus osallistua pitkiin kävelyretkiin / vain olla, jolloin voitte rauhassa hoitaa ystävyyttä , ilman panolasteja.
Sinä olet Laura itse osasi valinnut eli hankkinut kolme lasta joten älä valita. Sitäpaitsi perheeseenkin saa apua jos vain viitsii pyytää. Yksin asuvan on paljon vaikeampaa saada mitään apua kuin perheiden. Kyllä, monet työt ovat hyvin kuormittavia, joten lopeta kateelliset puheet ystäväsi elämän ja työn helppoudesta koska hänellä ei selvästikään helppoa ole. Kuulostat inhottavalta marttyyrilta, kasva aikuiseksi.
Hei Laura. Ilmeisesti teillä on kaikki hyvin, kun viitsit toisia mollata. Elämä ei ole aina niin helppoa, eikä niitä lapsiakaan aina valita – saadaan, jos luoja suo. Aina ei suo, joskus antaa pyytämättä kaksin kappalein. Meille sanottiin neuvolassa, että jos ihan väsymme niin ilmoitelkaa ja itketään sitten yhdessä. Lapsiperheille ei meidän kunnassa ole antaa kotiapua kuin äärimmäisissä tilanteissä: huumeet, alkoholi, niin masentunut, ettei sängystä pääse.
Toisen elämä voi kuulostaa hyvinkin helpolta: yksinäinen ihminen ja pitää huolta vain itsestään. Toisaalta yksinäisellä ei sitten ole niitä elämään positiivisuutta tuovia juttuja: lasten halaus, ”äiti mä rakastan sinua”. Eikä toisaalta ole myöskään niitä eteenpäin potkivia asioita: tästä on vaan selvittävä, koska lasten on pakko saada ruokaa.
Oman elämän hyviä juttuja kannattaa alleviivata. Jos tuntuu, ettei mikään ole hyvin, ala pitää vaikka kiitollisuuspäiväkirjaa tai muuten vaan kirjaa ylös mitkä asiat elämässä tuottavat iloa ja onnen tunteita.
Kaikissa elämäntilanteissa ei mitenkään jaksa olla toiselle tukena, mutta siitä kannattaa jutella ja ottaa vähän etäisyyttä. Jatketaan sitten, kun molemmat ovat vahvemmalla pohjalla.
Hei Heidi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa: taidat itsekin elää yksinään lapsetonta elämää, ja uupunut päivätyössä jossa viikonloput ja pyhät vapaata. Kaikista kulunein kommentti tuo minkä päästit: ”itse oot lapses tehny ja osasi valinnut”. Siinä tapauksessa myös sinä oot valinnu omat työsi ja uupumuksesi, eli meneppä itteesi, ihan peilin eteen miettimään miksi Lauran elämä ja selvä uupumus ja väsymys kiukuttaa sinua. Tiiät varmaan hyvin, että vuorotyötä tekevä äiti ei edes ehdi saati uupumukselta pysty tai tiedä mistä hakea apua arkeen, jos sitä edes saa.
Laura, voit sanoa, ettet jaksa kuunnella häntä, ja ottaa etäisyyttä, kunnes hän on paremmassa kunnossa. Itselläni oli vastaava tilanne joitakin vuosia sitten. Sinnittelin jaksamisen äärirajoilla kahden lapsen yh-äitinä, ja ystäväni sairastui vakavaan masennukseen. Hän osasi pyytää tukea ystäviltään, myös minulta, mutta varsin pian huomasin, että minun voimavarani eivät yksinkertaisesti riittäneet hänen kannattelemiseen siinä elämäntilanteessa. Otin pikkuhiljaa etäisyyttä, ja hän löysi onneksi muita parempikuntoisia ystäviä avukseen. Kun hän toipui masennuksestaan, välimme on palanneet ennalleen. Opin siitä tilanteesta paljon ja ystävältäni opin, että apua kannattaa pyytää – jos ei pyydä, tässä meidän yksinpärjäämistä kunnioittavassa maassamme ei sitä pyytämättä yleensä saa. P.S. On ihan normaalia olla kateellinen niistä asioista, joita ystävälläsi on, mutta sinulla ei.