”Joidenkin meistä pitää olla Huonoja, jotta ne muut voivat tuntea olevansa tosi hyviä, nämä sanat hyppäävät silmilleni ruudun alareunasta. Niin se tunne, että on huono, huono äiti, vaimo, ystävä… Miksi niin usein tunnen sitä?

Miksi niin harvoin koen riemua, että nyt meni nappiin?

Olen aina ollut kova kritisoimaan itseäni, vaikka ulospäin näkyy ehkä positiivinen ja naurava ihminen, ajatuksissani kuuluu usein erilainen äänensävy. Eikä sillä, ehkä tuo iloinen ja positiivinen ulkokuorikin on jäänyt jo menneisiin vuosiin.

Haluaisin olla se rento äiti, rajat pitää toki olla, mutta lempeä ja joustava äiti. Se äiti, joka jaksaa miljoonan miksi kysymyksen jälkeen edelleen vastata miksi, se joka jaksaa väsymättä leikkiä, olla aina läsnä. Huomioida toisen osapuolen, ei isänä vaan aviomiehenä, eikä aina olla väsynyt tai kiukkuinen.

Mutta miksi totuus on enemmänkin sitä, että koen rämpiväni päivästä toiseen? Olen uupunut, vaikka se on vaikeaa myöntää. En usko vastaavani muiden odotuksia, vähiten omiani.

Koen epäonnistuvani päivästä toiseen erityisesti äitini, mutta myös ihmisenä. On väsyttävää ja pelottavaa olla rikki. On ahdistavaa, kun ei ole sitä mitä haluaisi, eikä jaksa paremmaksi muuttua.

Tekee, tekee, tekee ja stressaa ja stressaa..Sitten miettii, että mikä menikään pieleen. Usein mietin, että kun vain saisi nukkua ja olla vain.

Rakastan lapsiani yli kaiken ja silti on aamuja, kun oikein itkettää miettiä, että millä iltaan asti selviää. Tuntuu, että en ole paras äiti heille. Miten pelottava ajatus! Haluan olla, mutta miksi en jaksa olla sitä mitä haluan?

Leikimme yhdessä, luemme, seikkailemme, halimme ja rakastamme. Järki sanoo, että yritän parhaani, mieli taas vaatii lisää ja sydän on vain surullinen. Surullinen, koska toivon parasta lapsilleni, pumpulissa heitä ei voi kasvattaa, mutta ei maailmaa tarvitsisi vielä täysin kohdata.

Pelottaa myös, että pian lapset oppivat tunnistamaan sen, kuinka äiti ei rakastakaan ehdoitta yhtälailla itseään kuin lapsiaan. Omalla kohdallani näen liikaa ulkoisia ja sisäisiä rumuuksia.

Tukiverkko.. pieni sellainen on, mutta ei sitä mitä se oli vielä kun lapset olivat tuloillaan. Se on kadonnut näinä muutamana vuotena aivan minimiin. Sain monta ihanaa pientä lasta lyhyessä ajassa, menetin samassa ajassa molemmat vanhemmistani. Toisen vei sairaus, toisen vei ikävä.

Ei ole helppoa sanoa ääneen, että nyt on tullut liikaa kaikkea raskasta, että tarvitsisi huokaista. Mutta jos haluaa huokaista, mistä apu?

Miten oppia hengittämään syvään, luottaa että elämän siivet kannattelevat? Uskoa aurinkoisempiin päiviin ja siihen, että pärjää äitinä ja ihmisenä elämässä. Että on lupa väsyä, mutta siitäkin voi nousta ja nähdä taas hyviä asioita. Että kaikki järjestyy.

Onneksi, oi onneksi on tuo maailmaa estoitta tutkivien minien lauma, joiden hymy saa aina hetkeksi unohtamaan kaiken. Pienet maailman kauneimmat (äidin mielipide <3 ) lapseni, olette parasta, mitä tulen koskaan saamaan aikaan elämässäni. Te pystytte mihin vain!" Nimim. Äitihän minä…

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Miksi elämäni on pelkkää rämpimistä enkä jaksa olla parempi äiti?”

  • Nyyti81 sanoo:

    Tämä kirjoitus oli kuin suoraan omasta elämästäni. Toistuva masennus ja avioero vei minut pohjalle. Nyt uuden parisuhteen ja vauva-ajan myötä vanhat peikot nostavat päätään. En uupumukseltani pysty olemaan sellainen äiti kuin haluaisin, hävettää kun kiukuttelen ja tiuskin lapsille. Olen hakenut apua ja kuulkaa, kyllä sitä on tosi vaikea saada! Jos kukkaro olisi kunnossa, voisi apukäsiäkin ostaa. Mutta ei… Nyt odotellaan 2vkoa palvelutarpeenarviota…