”On todella nöyryyttävää olla se, jolla ei ole kavereita.

Se, joka on yksin, kun muilla on seuraa. Se, jota ei pyydetä mukaan, ja joka jää ulkopuolelle.

Jos joskus olenkin muiden mukana jossain, niin huomaan jossain vaiheessa, että on jätetty ulkopuolelle. Muut juttelevat ja nauravat keskenään, minun juttujani ei kukaan kuuntele. Puhutaan päälle, käännetään selkä. Kun olen mukana, muut eivät puhu mitään. Mutta jos menen vaikka vessaan, niin alkaa puhetta ja naurua kuulua. Kun tulen takaisin ja kysyn että mikä noin naurattaa, vastaus on ”Eeei mikään”.

En kuulu porukkaan. En tiedä miksi. Joskus minulla oli paljon kavereita, tutustuin kaikkiin, tulin kaikkien kanssa toimeen. Nykyisin kaverit ovat hylänneet, eivät vastaa viesteihin, eivät ota yhteyttä. Mikään ei koskaan sovi jos jotain ehdottaa. Ei voida nähdä, kun toisella ei ole bussikorttia ja polkupyöräkin on rikki. Ehdotan, että haen hänet autolla, mutta nyt tulikin joku este ettei tänään huomenna tai koskaan muulloinkaan ehdi.

Kun kysyn mitä joku tekee, voitaisiinko nähdä, niin voivoi kun se olisi niin mukavaa mutta ei ehdi. Laitan viestin että olisin lähipäivinä tulossa sille suunnalle, voisinko tulla käymään kylässä vai onko hän jossain muualla. Vastaus on ”Joo tottakai! Olisi kiva nähdä. Ei oo mitään suunnitelmia ollenkaan. Milloin tuut?” ja kun sanon että huomenna voisin tulla esim. klo 13-14 aikaan, niin tulee salamana vastaus ”En oo sillon kotona”. Jaa. Minuutti sitten ei ollut mitään suunnitelmia…

Nainen katselee sateeseen ikkunasta
Kuva Kristina Tripkovic, ylin kuva Aziz Acharki.

Hävettää olla yksin. Hävettää kysellä muita seuraksi, ja tulla aina torjutuksi. On todella nöyryyttävää, kun ei kelpaa kenellekään. Eikä oikein huvita lähteä yksin mihinkään piknikille tai rannalle, kun olisi mukavampaa lähteä kaverin kanssa. Ja jos kesken kaiken pitää lähteä vaikka vessaan, niin pakkaapa kaikki mukaan, kun ei niitä ruokia/muutakaan voi jättää siihen lojumaan.

Minulla on oikeastaan vain kaksi kaveria, ja heilläkin omat elämät. Tulen edelleen ihmisten kanssa toimeen, mutta jostain syystä en ystävysty. En siis löydä uusia ystäviä, vaikka toimeen tulenkin esim. kaverin illanistujaisissa.

Tuntuu, ettei minulla ole nykyisin edes elämää. Olen vain hylkiö.

Kun miehen kanssa erosimme 1,5 vuotta sitten, niin kaikki yhteiset kaverit hylkäsivät minut, ja miehen kaveritkaan eivät enää tervehdikään. Se tuntuu pahalta. Aiemmista kavereista muutama kaverimies aktivoitui hetkeksi, kun kuulivat että olen sinkku, mutta hekin vain siksi, että yrittivät päästä kanssani sänkyyn. No, se niistä kaverisuhteista sitten, en ole mikään kaveripimppi kenellekään.

Yksinäinen höyhen kivellä

Jos yritän järjestää juhlat, niin kaikki ovat innoissaan tulossa, mutta lopulta kukaan ei tule. Sekin hävettää, kun odotin kivaa iltaa ja laitoin kämpän kivaksi ja kaikkea mukavaa tarjolle. Ja sitten istun niiden tarjottavien kanssa yksin. Ja nyt kun olen katsonut kavereiden polttarikuvia somesta, niin mietin, että jos minä olisin menossa naimisiin, niin eipä minulle kukaan polttareita järjestäisi, tai niihin kukaan edes tulisi.

Minulla ei ole enää ystäviä, ja se tuntuu tympeältä, ja on oikeasti aika nöyryyttävää. Jos töissä tai harrastuksissa edes yrittää ehdottaa jollekin, että nähtäisiin vapaa-ajalla, niin saa vaivautuneen naurahduksen tai kauhistuneen mulkaisun vastaukseksi. Tuntuu typerältä että edes ehdotin.

Mikä nykyisin ihmisiä vaivaa? Todella moni valittaa yksinäisyyttä, mutta sitten kuitenkaan ei halua tai viitsi nähdä ketään. Ei vastaa viesteihin, ei ota itse yhteyttä. Tehdään ohareita ja hylätään kaverit.

Joku mättää, mutta mikä? Ja se, joka edes joskus yrittää pitää kavereihin yhteyttä ja kysellä johonkin, nolaa itsensä, kun kerta toisensa jälkeen saa huomata ettei kelpaa kenellekään.”

Nimim. Hylkiö

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

5 vastausta artikkeliin “Yksinäisyyteni hävettää minua”

  • balanssi sanoo:

    Vaikea juttu. Jokuhan siinä sinun käytöksessä tai jossain on. Kukaan ihminen, varmaan jolta kysyt ei vastaisi rehellisesti vaikkapa tyyliin ”olet ärsyttävä jankkaaja” tai ”olet negatiivinen ilonpilaaja”. Mahtaisiko joku terapeutti, psykologi pystyä avaamaan asiaa?

    Miehillähän tuo ei kauhean tavatonta ole miehillä on keskimäärin 0,7 hyvää ystävää (kun naisilla sama luku on 3,5).

  • Amy sanoo:

    Todella tutun kuuloista!
    Olen pohtinut, onko yhtenä syynä nämä Facebook:it yms. ei tarvitse konkreettisesti tavata ihmisiä, kun jo tietää mitä toisille kuuluu.

    Jos olemme sopineet niiden harvojen ystävieni kanssa vaikkapa leffaan menosta, niin edellisenä iltana se alkaa, viestien tulo: ”voidaanko siirtää/olen väsynyt/ töissä on sellainen hulina. En nyt pääsekään, lapsi sairastaa/harrastaa”.
    Vielä pahempaa on, jos peruminen tulee, kun olen jo matkalla. Tai tullaan paikalle, mutta ollaan koko ajan lähdössä. Se on todella loukkaavaa ja nöyryyttävää. Minulle se tapaaminen on viikkoni, jopa kuukauteni kohokohta, mutta ystävälle se tuntuu olevan ”vain leffa tai lenkki”.

    Vaikeammaksi tilanteen tekee se, että miehelläni on suuri ystäväpiiri joita hän tapaa viikottain. En tietenkään halua missään tapauksessa estää häntä tapaamasta ystäviään, mutta en voi kieltää etteikö välillä suututtaisi jäädä lasten kanssa kotiin. Heillä on tiivis ystäväporukka jonka kanssa he käyvät urheilemassa, elokuvissa, lomamatkoilla, mökkeileimässä yms. mutta silti tunnustan olevani kateellinen ja surullinen jopa pettynyt, että minun ympärilläni ei ole tuollaista ystäväjoukkoa.

    Vaikka teemme mieheni kanssa kaksin asioita ja perheemme kesken, niin silti kaipaan ystäviä joiden kanssa jakaa asioita.

  • ettenA sanoo:

    Samat kokemukset täälläkin. Aina se ylimääräinen joka paikassa. Tai sitten yksin täytyy käydä konserteissa, tapahtumissa yms..

  • Sussu sanoo:

    Ihan kun oisin ite kirjottanu ton!oltiin sukujuhlis täs kesäl..oli juhlaillallinen jonka jälk sai kierrellä pöydis ja jututtaa sukua jne…Arvatkaapas kuka pyöri yksin!!kaikkien yritysteni jälkeen poistuin tyrmistyneenä mökkiin kököttämään..kun kukaan ei edes teeskennellyt että onpa kiva nähä suakin!vaan oli taas vaivaitunut ”älä vaan tuu tähän pöytään”katseet…ja niin 2-3kaveria joita satunnaisen epäsatunnaisesti nään,tosin oon miettiny et jollen ite ”kerjäis”tapaamisii tms nii tuskinpa ois tätäkään ”sosiaalista elämää”. Onneks on koira ja äreä teinitytär😂

    • Tytta sanoo:

      Samoin. Aivan kuin ketään ei kiinostaisi ja kukaan haluaisi edes jutella sillon harvoin kun nähdään. Syy miksi en pidä enää edes sukulaisiin yhteyttä. Olkoot!