Saimme seuraavan keskustelunaloituksen ja avunpyynnön:

”Hei. Toivoisin nimettömästi keskustelua ja erityisesti vertaistukea aikuisten ADHD:sta puolison näkökulmasta.

Kuinka miehen ADHD vaikuttaa perheeseen, lasten kanssa olemiseen, parisuhteeseen ym. Miten arjesta selviää, onko haasteita? Miten hän purkaa höyryjä? Urheilu vai mikä? Onko ylikeskittymistä tai riippuvaisuuksia (päihteet, pelit, netti tms.) Onko lääkitystä, onko se toimiva?

Olen ollut puolisoni kanssa yhdessä vasta kolme vuotta ja meillä yksi pieni lapsi. Minulla on aiemmasta liitosta lapsia. Mieheni sai diagnoosin reilu vuosi sitten, juuri vauvan syntymän aikoihin. Aiemmin ei ole koskaan edes tutkittu, eikä kukaan siihen ole puuttunut kouluiässäkään. Onpahan pidetty vain eloisana lapsena.

Arki tuntuu välillä niin raskaalta kun toisella ”soi kymmenen radiokanavaa” kerralla päässä, niinkuin hän itse asian ilmaisee. Ei kuuntele, ei pysty keskittymään. Paitsi nettiin. Sinne uppoutuu ihan kuurona tuntikausiksikin.


Ylin kuva Chuttersnap.

Koko ajan pitää olla toimintaa ja menossa johonkin suuntaan. Ison perheen arki vaatii muutenkin suunnitelmallisuutta, ja se on miehelleni aika haasteellista.

Muuten hän on hyvä mies ja touhukkaana saa paljon aikaiseksi. Impulsiivisuus tuo sopivasti yllätyksellisyyttä elämään, niin hyvässä kuin pahassakin.

Kaikki vinkit kokeneemmilta kehiin miten olette saaneet yhteiselon sujumaan!”

Kerro kommenteissa neuvosi tälle kirjoittajalle! Mikä toimii teillä, mikä ei? Miten sinä itse jaksat?

Myös sinä, jolla on ADHD, voit kertoa kokemuksistasi. Mikäli haluat kirjoittaa pidemmän tarinan elämästäsi tai arkenne sujumisesta, voit lähettää sen Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

8 vastausta artikkeliin “Vertaistukea kaivataan: Miten selviät arjesta, kun puolisolla on ADHD?”

  • Vaimo sanoo:

    Omalla puolisolla on diagnoosi ja lääkitys. Ennen näitä arki oli todella paljon vaikeampaa. Riitaa tuli usein, hän halusi erota jatkuvasti. Pahasta olosta / ongelmista syytti minua. Olemme olleet yhdessä seitsemän vuotta, kuusi naimisissa ja meillä on yksi yhteinen lapsi. Täällä myös kaikki virallisten asioiden (te-toimisto, kela, verot, laskut) hoitaminen on vaikeaa ja aiheuttaa hänelle vihan tunteita. Ei kestä minuuttiakaan odottaa, jos esim. jokin asia ei heti toimi/onnistu viranomaisasioissa. Luovuttaa mielummin. Meillä on omat rahat, maksamme puoliksi yhteiset laskut. Hänen kanssaan on ollut mahdotonta sopia ns. yhteisestä taloudesta. Hänelle en voi sanoa, jos itselläni rahahuolia enkä voi pyytää auttamaan rahallisesti. Hän tienaa paremmin kuin minä. Talo on hänen, yritin jossain vaiheessa osallistua lainaan ja sopia, että talo olisi yhteinen, mutta siitä ei tullut mitään. Raha-asioista keskustelu päästää yleensä helvetin valloilleen; eli en ota niitä puheeksi ikinä. Nostan mielummin luottoa, kuin pyydän apua. Hän kääntää asian myöhemmin kyllä minua vastaan riitatilanteessa.
    Ystävät ovat hänelle kaikki kaikessa. Ystäviä auttaa mielellään kaikessa, mutta ei mielellään omaa perhettä tai lapsia.
    Pitkään meillä on mennyt tasaisemmin kun hoitotasapaino alkaa löytyä, mutta myönnettäköön että itselläni on joskus paha olla, koska lapsi ja kodinhoito on vastuullani yksin. Hän keskittyy omiin hommiinsa, töihin, kavereiden auttamiseen jne. Hän ei ikinä halua tehdä mitään meidän kanssa. Tämä on joskus vaikeaa, kun näkee että monet perheet tekevät yhdessä asioita. Pahimpina aikoina mies on kuitenkin ollut todella kauhea, ja olen jopa pelännyt häntä. On sanonut minulle kauheita asioita. Nyt on huomattavasti tasaisempi ja vastuullisempi, riitoja on harvoin. Kuitenkin jos riita tulee, syyttää edelleen minua ja sanoo että minä aiheutan hänen pahan olon. On myös usein käskenyt minun lähteä.

    Remontoi kyllä taloa aika ajoin, mutta ei koskaan ns. tarpeellisia remontteja (katon korjaus, putkien korjaus, räystäät, huoltomaalaus, piipun kunnostus) vaan käyttää aikaansa esim. tapettien vaihtoon tai muuten vaan vaihtelua halutessaan saattaa yhtäkkiä purkaa seinän, terassin tms. ja alkaa tehdä uutta. Minulta hän ei kysy koskaan, että miten haluaisin tai mitä. Minkään ei saa ikinä maksaa mitään, esim. keittiöremontin on tehnyt itse eikä ole esim. käyttänyt sähkö- tai putkimiehiä. Toki hyvä, että asiat luonnistuu ja osaa tehdä, eikä tuhlaile. Saattaa kyllä joskus ostaa ihan yllättäen esim. uuden puhelimen, tv:n, auton tms.

    Aika ajoin mietin, että en enää jaksa. Lapsen takia kuitenkin haluan vielä yrittää. Jos yhteistä lasta ei olisi, en ehkä olisi tässä enää. Tuli nyt aika negatiivinen teksti, mutta meillä on myös hyviä aikoja. Ja esim. viimeisen vuoden aikana paljon enemmän niitä kuin vaikeuksia..

  • K sanoo:

    Itse olen miettinyt avomiehelläni olevan myös ADHD. Mieheni ei itse ota kantaa asiaan, eikä oikeastaan usko minua. Minulla kuitenkin löytyy lähipiiristä muutama tämän diagnoosin saanut ja olen hoitanut ADD ja ADHD diagnosoituja lapsia, joten jotain pientä kokemusta aiheesta on.

    Mieheni tylsistyy ja turhautuu usein arjessa, ei halua olla järjestelmällinen eikä osaa organisoida asioita. Asioita, joita hän tykkää tehdä itse, tekee todella hyvin, mutta etenkin pakolliset asiat stressaavat häntä usein todella paljon ja juurikin nämä vero, kela ym lappusten täyttämiset ovat hänelle ihan ylivoimaisia. Silloin kuin hän nukkuu huonosti, on todella kiukkuinen. Tavaroiden pitää olla aina tietyssä paikassa ja häntä saattaa ahdistaa selkeästi jos tavarat on jossain muualla (esim. Avaimet yhtä alemmassa laatikossa kuin normaalisti). Myöskin rahankäyttö on todella spontaania ja hieman hälyttävää.

    Lääkkeiden demonisoimisen ymmärrän täysin, sillä moni niistä on amfetamiinijohdannainen ja aiheuttavat riippuvuutta. Yhdellä ystävälläni lääkkeiden käyttö meni väärälle puolelle eli käytti lopulta päihteiden kaltaisesti ja jäi koukkuun. Hienoa, että joku niistä saa apua, ja tottakai jos muu ei tehoa niin asia on eri. Pointtini on vain sanoa, että kriittisyys on paikallaan näin vahvaa lääkitystä harkitessa.

    Huomaan että miestäni auttaa yhdessä asioiden suunnittelu, niin että kirjoitamme kaikki menot ylös ja käymme läpi vielä juuri edellisenä iltana (ei toki perusarkisia menoja). Myös urheilu auttaa paljon, hyvä uni ja se että tehdään asioita myös spontaanisti aina siinä kuin pystytään. Urheilussa hän on ollut aina suorittaja, joten pitää olla motivoiva laji, johon hän keskittyy 100%.

    Tällaisen puolison kanssa eläminen vaatii paljon ymmärrystä ja itseltä hermoja.

    Myös minulla on sama tilanne, että mieheni parhaimmillaan on upea ja toimelias isä, joka leikkii ja hassuttelee paljon. Hän myös keksii tekemistä lapsen kanssa ja hänellä on spontaanit ideat. Itsekin kaipaisin vielä lisää ideoita arkeen, ja parempia hermoja (omakin temperamentti on kova).

  • Ennakoiva sanoo:

    Viesti: Miehelläni on adhd ja erittäin impulsiivinen hyvässä ja pahassa. Parhaimmillaan hän on aivan mahtava kaikin puolin mutta kun impulsiivisuus, energia tulee ja alkaa miestä turhauttamaan on munkin pinna koetuksella kun olen tuli sieluinen luonteeltani. Minä suunnittelen ja mietin aina tulevaa viikkoa ja miten lapsen hoito menee ja jne. Mies vain keskittyy siihen että vie koirat ulos ja menee töihin. Kelan lippulapuista tai muusta vastaavan täyttämisestä ei tule mitään, hän ei pysty mutta kappas kumma kuinka etevä ja taitava kaveri sieltä löytyykään jos tekeminen häntä kiinnostaa. Arki vaatii minulta paljon kärsivällisyyttä ja ennakointia vaikka kaikkea en minäkään ennustaa osaa.. Välillä tekisi mieli erota mutta sitte kuitenki miehessä on yhtä paljon hyvääkin. Hän tekee vkl sponttaanisia, saattaa ostaa perheelle yhteistä kivaa. Toisinaan taas saattaa kadota vkl kuin tuhka tuuleen jos oikein alkaa ärsyttämään ja koti olot tympäsemään. Hirveästi ei voi toisen varaan laskea. Miehelläni on lääkitys mikä on parantanut arkea ja hänen omaa elämänlaatua, selkeästi harkitsee ja miettii ennen kuin tekee. Toki diagnoosin saanut 3vuotta sitten ja aina kaikki ei siis mene niin kuin strömsöössä vaikka lääkitys on. Siltikään en vaihtaisi päivääkään ja nämä yhteiset vuodet ovat opettaneet minulle myös paljon. Päivät on pitkiä ja vuodet lyhyitä. 🙂

  • Kaikki langat käsissä sanoo:

    Kuulostaa tutulta. Minulla myös adhd-diagnoosin saanut mies. Impulsiivisuus tuo tosiaankin yllätyksiä elämään. Palkkapäivänään saattaa tehdä yllättävän heräteostoksen tai tuoda minulle ison kimpun kukkia. (Ja minä tuskailen, miten selvitään laskuista). Mies saattaa aloittaa uuden projektin, vaikka olis 10 edellistä kesken. Itseään kiinnostaviin asioihin uppoutuu tuntikausiksi, näkemättä ja kuulematta mitä ympärillä tapahtuu. Pinna on välillä tosi lyhyt.
    Hoitovastuu lapsista ja talon töistä, maksuasioista on minulla. Muutaman lapsen kanssa pärjää jonkun aikaa, mutta koko pesuetta ei hallitse.
    Riittävä yöuni ja säännöllinen päivärytmi auttaisi..mutta hän on iltayökukkuja. Lääkitys auttaa ehdottomasti, sitä ennen haki päihteistä apua. Myös liikunnasta on apua. Omega kapselit käytössä.

  • Puoliso sanoo:

    Puolisoni adhd on parhaillaan sitä että hän jaksaa hullun lailla tehdä kodin remonttia, leikkiä lasten kanssa ja osallistua arkeen huomattavan paljon enemmän kuin joku toinen vanhempi. Pahimmillaan se on sitä että hän ”oksentaa” sen ajatusjuoksun ollenkaan suodattamatta minun niskaani, unohtaa aamukahvin tai oman syömisen tehdessään jo jotain muuta sekä sitä että hän ei pysty suoriutumaan kodin ”paperitöistä” mm. veropapereista, jotka vaatii hetkellistä keskittymistä. Jossakin vaiheessa kävi niin raskaaksi toisen persoona ja hänen tunteiden kannattelu että jouduin turvautumaan itse lääkitykseen. Yritän keskittyä hyvään.

  • Piika sanoo:

    Heip. Olen itse vastikään adhd-diagnoosin saanut aikuinen. Pitkä avioliitto päättyi kaaokseen; taloudelliseen ja henkiseen. Oltiin aina eri aaltopituuksilla ja loppuaikoina molemmilta loppui myös ymmärrys.
    Oma adhd-diagnoosi tuli eron jälkeen ja se sitten selittikin lähes kaikki hankaluudet, syyt ja seuraukset. Olen add-tyyppi, eli en se vilkas versio vaan ulospäin hidas ja jumittuva, myöskin tavattoman luova ja innostuva. Lähes kaikkeen toimintaan tarvitsen sen innostuksen tai vähintäänkin kiinnostuksen, en juuri pysty tylsiä asioita suorittamaan. Arkiset asiat vaativat minulta valtavaa ponnistelua ja ovat nyt tässä elämän puolivälipyykillä johtaneet jo neljään burnoutiin. Olen yrittänyt olla kiltti tyttö ja suorittaa ns. normaalia elämää. Kun itselläkin ymmärrys ja tietoisuus omasta pään toiminnasta ja asioista, joita pystyn kohtuudella tekemään, lisääntyy, niin joudun ehkä jossain vaiheessa kiittämään ex-puolisoa siitä, että hän antoi minulle kuitenkin pitkän aikaa hyvän ja turvallisen elämän avioliiton suojaisassa satamassa. Itse olen nyt sinkkuna kolmessa vuodessa ajanut oman elämän alta aikayksikön aivan kaaokseen.
    Lämpimästi suosittelen kokeilemaan lääkitystä ja toimintaterapiaa. Mielestäni näitä kyseisiä tabuja aivan turhaan demonisoidaan. Kokeilla ainakin kannattaa. Mutta jos yhtään arveluttaa niin sitten ensin luomukeinot kokeiluun. Ruokavalio, öljyt, hivenaineet, liikunta, tarkat päivärutiinit. Riittävä lepo, siis nukkuminen on aivan ehdottoman tärkeää. Jos se ei onnistu niin voi kokeilla avuksi melatoniinia.
    Ennakkoluulottomasti hakemaan tietoa ja vertaistukea. Tilanne on tällä hetkellä ehkä vielä se, että vertaisilta saa erilaisia vinkkejä nopeammin ja runsaammin kuin mistään muualta. Mutta kyllä meidän terveyspalvelut ja yhteiskunta tulee kivasti jo perässä.
    ADHD ei ole sairaus vaan supervoima -on näissä piireissä pyörivä slogan. Yritän itse vielä löytää sitä asian positiivista kulmaa. Tasapainoa on turha etsiä, jonkin sortin kaaos kulkee todennäköisesti mukana koko elämän. Ja nyt näyttää, että tarvitsen runsaasti yhteiskunnan ja lähipiirin apua, että pysyn edes pinnalla. Ellen nyt satu löytämään jonkun miehenpuolen, joka haluaa jakaa kaaoksen kanssani…

  • -Adhd-perhe- sanoo:

    Meillä suurperhe, lapsia 6kpl Diagnoosina kaksisuuntainen, ADHD miehellä. Itse olen täysin toisesta ääripäästä, rauhaa ja säännöllisyyttä rakastava ihminen. Arki on muotoutunut vuosien jälkeen vasta nyt viimeisten 2 vuoden aikana ns. ”normaaliksi”. Yhteistä matkaa siis taitettu 12vuotta. Hyvin paljon on itsestä kiinni miten paljon pystyt suodattamaan läpi korvien valtaosan toisen ajatuksia ja ns. ”käänteitä”. Itselläni kesti 10vuotta hyväksyä tilanne ja se että tämä on meidän arkea kaikkine impulsiivisuineen. Yhteiset säännöt perhe-elämässä myös ovat tärkeät, keskustelut lasten kanssa ja rehellinen kommunikointi miksi ehkä juuri meidän perheessä toimitaan toisin kuin kavereiden. Hyväksyminen siitä että aikuista ihmistä ei voi muuttaa. Omien voimavarojen ylläpitäminen, niin harrastusten kuin ulkopuolisen vertaistuen/keskustelun voimin. Meni ehkä hieman ympäripyöreäksi mutta toivon että saat jotain poimittua itsellesi.
    Pakkasenkirpakkaa päivää ja voimia sekä rohkeutta tuleville päiville! Asioilla on aina tapana järjestyä.

  • Ohmy sanoo:

    Suosittelen keskittymistä hyvään. Itse ADHD-ihmisenä, monilapsisen perheen äitinä, yritttäjänä, ystävänä, harrastajana, veronmaksajana jne. olen kokenut elämän olevan ihan hyvää, kun rinnalla kulkee se rauhoittava vastakappale. Minulla ei ole lääkitystä, mielikuvaharjoitteiden avulla selviän loistavasti.
    Se mikä minua itseäni ärsyttää, on tämän kirjainyhdisteen demonisointi ja yleistykset. Samoin typerät vitsailut esim. kiireisestä elämänvaiheista tyyliin, ”kyllähän tämä menee tässä , kun oon tällainen ADHD!”
    Lapsistani yhdellä on tämä sama ominaisuus, kuin minulla, mutta mukavasti pärjäilee jo nykyään, kun varsinainen peruskouluaika on ohi, lapsena hänellä oli hetken aikaa lääkitys, mutta murkku-ikä toi helpotusta tähänkin, nyt pärjää ihan kivasti, urheiluharrastus on helpottanut. Sekä lapsella että itselläni ohjaavana ajatuksena on se, että hommat tehdään täysillä, sekä hyvässä että huonossa. Molemmat ollaan lisäksi sangen tunteellisia, mikä ei aina ole paras mahdollinen asia, itselläni hoitoalalla korkeammassa asemassa työskentelevänä empatian oppiminen aikanaan oli haastavaa, lapsellani taas kavereiden suhteen puolien pitäminen on ollut avainasemassa, kavereiden puolia pidetään aina. Ystävyyssuhteet meillä molemmilla korostuvat ja pidämme heistä tiukasti kiinni, hyvässä mielessä, perhe-elämän ollen kuitenkin keskiössä.