Yksinhuoltajia, varsinkin yksinhuoltajaäitejä, usein säälitään.

He joutuvat hoitamaan kaiken yksin. Heillä ei ole ketään apuna. He eivät pääse minnekään eivätkä ehdi tekemään mitään. Ja tietenkin heidän on pakko olla onnettomia, koska he ovat YKSIN! Vaikka yksinhuoltajaäiti olisi parisuhteessa, niin hän on kuitenkin vähän säälittävä ja yksinäinen.

Kuvitelmista huolimatta jokaisen tilanne on omanlaisensa. Joku yksinhuoltaja on varmasti yksinäinen, mutta eivät kaikki. Joku yksinhuoltaja varmasti uupuu kun työtä on niin paljon, mutta ei jokainen.

Voi olla, että kuvitelmat yksinhuoltajuudesta eivät muutenkaan ole tosia. Uusi tutkimus nimittäin paljastaa yllättäviä asioita yksinhuoltajaäideistä verrattuna naimisissa oleviin äiteihin…

Amerikkalaistutkimuksessa selvitettiin yli 23 000 eronneen, leskeksi jääneen tai muusta syystä yksinhuoltajana olevan äidin elämää. Tietoja tutkittiin 18-54-vuotialta, alle 13-vuotiaiden lasten kanssa eläviltä äideiltä.

Kävi ilmi, että yksinhuoltajaäidit (tai sinkkuäidit) eivät eläneetkään mitään kurjaa ja uuvuttavaa elämää. He nimittäin nukkuivat enemmän kuin naimisissa olevat äidit ja tekivät vähemmän kotitöitä kuin nämä. Sinkkuäideillä oli myös enemmän vapaa-aikaa.

Tämä selittyy helposti sillä, jos lapsi on isänsä luona osan ajasta. Tämä ei kuitenkaan aina ole kuvio, vaan yksinhuoltaja voi olla myös niinsanottu ”totaaliyh”, eli ainoa lapsesta vastuussa oleva vanhempi.

Mutta miksi yksinhuoltajaäidillä sitten on enemmän vapaata ja miksi hän tekee vähemmän kotitöitä?


Ylin kuva Karla Alexander.

Tutkijat selittävät asiaa tavalla, joka kuulostaa monelle eronneelle naiselle tutulta. Eronneen yksinhuoltajaäidin ei nimittäin tarvitse 1. siivota miehen jälkiä, 2. esittää miehelle tai kenellekään sen puoleen ”hyvää vaimoa”.

Kun kotona ei ole toista vanhempaa vaatimassa tiettyä siisteystasoa, puhtaita vaatteita tai ruokaa pöytään, sinkkuäiti voi itse päättää kuinka siistiä tarvitsee olla, ja tarvitseeko lapsen saada alusta asti itse valmistettua ruokaa. Standardeja on helpompi laskea, on päätäntävalta on kokonaan itsellä eikä kukaan valita tai arvostele.

Lisäksi moni eronnut nainen on päätynyt eroon juuri siksi, että avioliitossa ollessaan hän joutui huolehtimaan sekä omista, lasten että miehen asioista. Yhä valitettavan moni mies luikertelee kotitöistä jollain verukkeella, ja osallistuvienkin miesten panos on monesti naisen panosta vähäisempi. Epätasa-arvoinen työnjako ajaa osaltaan eroon, ja ero helpottaa naisen työtaakkaa.

Vaikka työmäärä ei vähenisi, kotitöiden tekeminen ja asioiden hoitaminen voi tuntua mukavammalta, kun ei turhaan yritä saada toista ihmistä ottamaan vastuuta, eikä hänen tekemisiään tai tekemättä jättämisiään joudu vahtimaan.

Tuskin kukaan toivoo avioeron osuvan omalle kohdalleen, mutta eroon päätyville se on usein helpotus. Mutta toisin kuin on ehkä ajateltu, helpotus ei välttämättä liity ainoastaan siihen, että huono suhde päättyy. Elämä voi helpottua myös muuten. Lastenhoidon, kodin ja asioiden hoitamisen sekä työn ristipaineissa kärvistelevälle naiselle työtaakan väheneminen voi olla yllättävästi elämänlaatua parantava tekijä.

Miten sinä olet kokenut asian? Helpottuiko elämäsi eron myötä vai onko yksinhuoltajuus raskaampaa kuin vanhemmuus avioliiton aikana? Kerro kommenteissa!

Lähde.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 18 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

18 vastausta artikkeliin “Usko tai älä: yksinhuoltaja pääsee helpommalla!”

  • Santeri sanoo:

    Minä olen 25-vuotias sinkkumies. Siivoan aina jälkeni ja teen kotityöt vastuullisesti. Mä en ikinä jättäisi asioita pelkästään vaimoni tai tyttöystäväni vastuulle. Mä rakastaisin häntä tosissani eli auttaisin häntä olemaan onnellinen. Pitäisin huolen, että hänellä on mahdollisimman mukavaa. Mä inhoan ajatusta siitä, että mies jättää raskaat asiat naiselle itsekkäästi.

  • Pimpeli pompelo sanoo:

    Eipähän puolison kanssa riitelyä,muuten toki haastavaa tehdä kaikki itse. Ei siinä,jos joku on kateellinen. En välitä.

  • Teinin äiti sanoo:

    Erosin tytön isästä, kun tyttö oli 7-vuotias, ja hyvin pian isä muutti toiselle paikkakunnalle, eikä siis enää osallistunut tytön elämään, kuin satunnaisesti. Nyt, noin 8 vuotta myöhemmin, tyttö on nähnyt isäänsä viimeksi melkein puoli vuotta sitten. Voisin siis sanoa olevani lähes yh, vaikka meillä papereilla yhteishuoltajuus onkin.

    Yleisellä tasolla olen kyllä myös sitä mieltä, että elämäni helpottui eron myötä, juurikin em syistä, eli ei enää tarvinnut huolehtia kuin itsestä ja lapsesta. Meillä ihan oikeasti käydään nykyään kerran viikossa kaupassa, ja ruokaa tehdään ihan korkeintaan kaksi kertaa viikossa. Pyykkiä syntyy vain vähän, ja yleisesti sotkua ei juuri synny meidän kahden toimesta. Tähän väliin pitää kyllä myöntää, että tyttö on jo melko pitkään ottanut meidän kodin siivouksen hoitaakseen taskurahan toivossa 😀 En ole itse tarttunut imuriin ainakaan moneen kuukauteen. Minä olen ihan piakkoin saamassa yliopisto-opintoni valmiiksi, ja olen lähes koko opiskeluajan ollut aika paljon myös töissä. En siis jaksa uskoa, että minulla olisi ollut aikaa tähän kaikkeen, jos tyttären isä olisi ollut mukana kuvioissa.

    Positiivisena puolena voisi myös pitää minun ja tyttären suhteen lähenemistä, kun ollaan oltu kahdestaan. Toki olen ollut kiireinen, mutta olen aina pyrkinyt rauhoittamaan ainakin pari kolme tuntia iltaisin ihan vaan tytölle. Välillä tehdään läksyjä, luetaan kokeisiin, mutta usein puuhataan meidän lemmikkien kanssa, tai ihan vaan jutellaan ja ollaan. Kukaan ei ole siinä häiritsemässä ja vaatimassa huomiota. Tämä lämmittää mieltäni etenkin nyt, kun tyttö alkaa olla teini-ikäinen. Tyttö haluaa edelleen olla minun kanssani, eikä kiukuttele tai vetäydy.

    Olen itse seurustellut nyt pian 4 vuotta miehen kanssa, joka asuu toisella paikkakunnalla (välimatkaa siis noin 50 km ja hän asuu minun työpaikkani lähistöllä). Kaikeksi onnekseni hän on aina ollut samaa mieltä siitä, että tyttö menee asioissa aina edelle, ja itsekin osoittaa kiinnostusta tytön elämään. Minun kiireiden ja välimatkan takia emme näe miehen kanssa, kuin yleensä kerran pari viikossa. Kiireisimpinä aikoina olen huomannut, että en edes halua häntä meille kylään, koska siitä aiheutuu aina minulle jotain ylimääräistä vaivaa (miten miehet voi esimerkiksi syödä niin paljon!! Puolet meidän viikon ruoasta katoaa yhdellä vierailulla 😀 Minulle on siis helpompaa ja mukavampaa piipahtaa hänen luonaan ”päiväkahvilla” aina tilaisuuden tullen.)

    Huonona puolena tässä asetelmassa voisi mainita sen, kun itse on vaan niin väsynyt, ja toivoisi, että joku muu voisi vaan hoitaa sen läsnäolon. Nukkumaan laittamiset (meillä tämä tapa on edelleen voimissaan, vaikka tyttö onkin jo niinkin ”iso”), kuulumisten vaihdot, ruokien suunnittelun, kaupassa käynnin, pyykit yms.. Sitten taas muistan tytön isän kanssa eletyn elämän ja sen, kun minä sain hoitaa kaikki asiat, jopa hänen yrityksen kirjanpidosta laskutukseen tai anoppitapaamisiin. Ajatus harhailee, mutta pakko mainita, että ex-mies oli (toivottavasti ei ole enää) ihan hukassa eron jälkeen. Minä hoidin hänen laskut, lääkäriajat ym, vielä vuoden eron jälkeen, kunnes sain tarpeekseni ja ilmoitin, että nyt hän saa opetella itse hoitamaan asiansa. Meillä oli tällöin yhteisen kodin takia vielä jotain yhteisiä raha-asioita, joten halusin pitää hänet ”pinnalla” ainakin sen aikaa, että entinen asunto tuli myydyksi.

    Minä pidän omaa tilannettani tällä hetkellä siis pääasiassa oikein hyvänä. Minun miesystävä on aidosti ilahtunut tytön saavutuksista tms, joten saan kokea myös sitä jakamisen tunnetta, vaikka meillä ei oikeaa perhettä olekaan. Miesystäväni on hiukan lyhytpinnainen ihminen, (jonka minä kyllä siedän ihan hyvin) mutta en halua häntä liian läheisesti tyttäreni lähelle. Sillä olenkin ajatellut, että me ehditään hyvin muuttaa yhteen sitten, kun tyttö on muuttanut pois kotoa. Ei siihen enää niin montaa vuotta mene 🙂

  • Kerttu sanoo:

    Kiva lukea tällaisiakin kirjoituksia.

    Olen aina ollut totaaliyyhoo, ja vaikka on väsyttänyt, on se ollut ihanaa. Sanon aina, että rankita koko yksinhuoltajana olemisessa ON SE RUSSUTUS ULKOPUOLELTA! Synnärillä puolet nuorempi hoitaja tulee huoli-karttansa kanssa vaikka kaikki on hyvin, ”normi”-perheet (vaikka on pettämistä ja riitoja joille lapset altistuvat) suhtautuvat aina hieman säälivästi, ja julkisissa laitoksissa (koulu/neuvola/jne) ollaan sossun-haukkana aina valmiina huolestumaan. Kaikille on ihme jos yyhoo omistaa asuntonsa, mutta naapuri muistaa aina tulla kyselemään miten yyholla voi olla bemari. Myötähäpeä on niin inhottava tunne.

    Se naisten toisiin naisiin kohdistama negatiivinen asenne on todella raskas. Totaaliyksinhuoltajuus ei, vähän yöunet ei, lapset ei, hermojen kiristys lasten kanssa ei. Suomalaisen yhteiskunnan holhoava suhtautuminen KYLLÄ.

  • HANNAVILJ sanoo:

    Kyllä on helpompaa yh.nä.

  • Oikeasti yksin sanoo:

    Totaaliyksinhuoltajana nukun ehkä enemmän, koska menen nukkumaan samaan aikaan kuin lapseni, jotta selviän seuraavasta päivästä. Nukkuminen on minulle sitä omaa aikaa, harrastuksiin en pääse. Teen vähemmän kotitöitä, jotta en sekoa. Tämä tarkoitaa sitä, että koti on kuin läävä, tilaan ruuat kaupasta kotiin suoraan (maksaa enemmän, mutta en ehdi kauppaan), ja käytämme kertakäyttöastioita. Elämä kieltämättä on parempaa ilman huonoa parisuhdetta: tosin palkintona tästä on ex-puolison suorittama vaino, häirintä ja uhkailu sekä näihin liittyvät oikeudenkäynnit. Näen aina punaista, kun joku ei-yksinhuoltaja kommentoi olevansa ’kuin yksinhuoltaja’, kun mies on kiinni työssään ja työkomennuksilla = siis tienaamassa RAHAA perheelle! Siksi myös tällaiset ei-yksinhuoltajien blogikirjoitukset ovat kummallisia (vaikka muutoin Huonostä Äidistä pidänkin ja juuri samanlaiseksi samaistunkin, siis huonoksi äidiksi). Voisivatko muut (myös kvantitaatiivista tutkimusta tekevät tutkijat) olla määritelemättä elämääni yksinhuoltajana helpommaksi, kun eivät arjestamme tiedä, ja sen sijaan tsempata ja kannustaa meitä, jotta kaikenlaisilla/erilaisillakin perheillä (myös meillä totaali-yh-perheillä) olisi samanarvoiset mahdollisuudet aidosti ”helpompaan” elämään?

  • Yksinhuoltaja sanoo:

    Elämä helpottui eron myötä juurikin tuon taakan poistumisen takia! Ei tarvinnut enää huolehtia asioista kahden aikuisen puolesta ja vielä lapsi siihen päälle, vaan sai täysiä keskittyä vain omaan ja lapsen hyvinvointiin. Omien ja lapsen jälkien siivoamiseen. Ja kaikkeen muuhun. Helpottavaa totta tosiaan!

    Mutta on siinä varjopuolensa. Tuntuu pahalta istua päivystyksessä yksin sairaan lapsen kanssa. Tuntuu pahalta tulla kotiin, jos päivä onkin ollut odotettua pidempi ja pelkän ruoan saaminen naaman eteen on työmaan takana samalla, kun lapsi sylkee naamalle koko liian pitkän päivän ylikuormittumisensa, nälän ja väsymyksen. Tuntuu pahalta, ettei ole toista aikuista rakastamassa lasta aamulla, kun hän on omatoimisesti noussut sängystä ja käynyt vessassa. Tai kun lapsi saa kehuja päiväkodista. Tuntuu pahalta olla ainoa, kuka pakahtuu ylpeydestä joka ikinen päivä syystä tai toisesta lapsen takia. Tai itkee, koska lapsella on vaikeaa.

    Summa summarum, on paljon helpompaa olla ilman toista ”aikuista”, kuka oikeastaan on vaan täysikasvuinen lapsi. Mutta on myös harmillista ja raskasta olla ilman sitä oikeaa, toista aikuista elämässä. Vaikka saankin syödä kakkua aamupalaksi silloin kun haluan.

  • Äiti sanoo:

    Veikkaisin kyllä että riippuu aika paljon myös lapsen iästä, tukiverkostosta ja siitä onko lapsi toisiaan aika ajoin isänsä luona, onko esim erityislapsi, ja minkälaisia ovat muut arjen haasteet.

    Itse 1,5 v:n totaaliyksinhuoltajana ilman tukiverkostoa, voin sanoa että ei ole kyllä pariin vuoteen nukuttu. Edes 39 asteen kuumeessa. Eikä varsinkaan koliikki-aikoina.
    Pieni herää edelleen n. 4 kertaa yössä, eikä ole päivähoidossa, joten en ymmärrä milloin sitä ehtisi univelat pois nukkua. Saan lapsen hoitoon kerran kuussa, jolloin käyn esim. ystävien kanssa lounaalla.

    Kaikki pojan puheterapiat, fyssarit, neuvolat, toimintaterapiat jne joutuu yksin hoitamaan, ja ottamaan pienen mukaan omillekkin lääkäriajoille.
    Kannan vastuun yksin kaikesta ja se on uuvuttavaa.

    Siivoan aina kun kokkaamiselta ja vaipanvaihdolta tms ehtii, usein öisin kun poika nukkuu.

    Toisinaan kun pääsee itsekseen hammaslääkäriin, tuntuu se miltei lomalta.

    Lapsen isä tulee joskus kylään, ja istuu sohvalla tekemättä mitään. silti tämä helpottaa hetkellisesti, kun lapsen huomio on muualla kuin minussa, ja saan esim käydä rauhassa suihkussa.

    En koe tarpeelliseksi uhriutua ja vastakkainasetella erilaisia perhemalleja, ja pohtia sitä kenellä on rankinta (sillä hän on varmasti paras superäiti), koska jokaisella on omat voimavaransa ja useimmilla se oma arki näyttäytyy aina raskaimpana.

    Itse en vaihtaisi päivääkään pois, sillä tiedän tämän olleen oma valintani, ja kannan siitä vastuun.
    Aivan kuin huonoon suhteeseenkin jääminen olisi.

  • #olevinaantäydellisessäasemassaolevaperheenäiti sanoo:

    Itse en ole yksinhuoltaja, mutta olen äitini kasvattama ja lähipiiristäni löytyy yksinhuoltajia. Heilläkin on erilaisia tilanteita, eikä voi sanoa että kaikilla on helppoa. Yksi yksinhuoltaja äiti vaan saa hetkittäin itseni ärsyyntymään, hänen ex-puoliso hoitaa lasta jokatoinen vkl ja lomien aikaan enemmän. Yksinhuoltajan äiti auttaa häntä arjessa (joka on hyvä asia), hakee lasta hoidosta kun äiti on vuorotyössä, laittaa lapsen nukkumaan että äiti voi tehdä kys. työtä, välillä lapsi käy yökyläilemässä mummoilla yms. mutta äiti valittaa silti kuinka rankkaa kaikki on ja korostaa hänen yksinhuoltajuutta. Viikossa lapsi on hoidossa lähipiirillä noin kolmena päivänä, plus jos on ns. ”isäviikonloppu”, viikossa on aina päiviä milloin työ alkaa vasta myöhemmin joten aamupäivisin voi viettää ”omaa-aikaa”.. Miksi yksinhuoltajuus on joillekkin ”meriitti” tms. ? Sitä hoetaan ja sen taakse voidaan mennä ja saadaan sympatiaa kaikilta ”koska onhan se nyt rankkaa olla yksinhuoltaja”. Lähinnä ärsytys johtuu siitä että kys. Äiti ei tajua (vaikka asiasta on keskusteltu) että on onnellisessa asemassa ja saa paljon apua, jotkut yksinhuoltajat ovat oikeasti aivan yksin.

  • KT sanoo:

    Mistä totaaliyh:n oma aika? Vien lapsen päiväkotiin, menen töihin, pääsen töistä haen lapsen ja tulemme kotiin. Käymme joskus kylässä tai vaikkapa kahvilassa, lapsen kanssa yhdessä. Kaiken lisäksi meillä asuu oma vanhempani, joka on sairastellut paljon. Lapsi on äärettömän rakas, siitä ei ole kyse, mutta helpolla en voi sanoa pääseväni.

  • Alkoholistin eksä sanoo:

    Tämä on niin totta ainakin omalla kohdallani, vaikka olen totaaliyhäri. Saan tehdä asiat omalla tavallani ja tahdillani, ei tarvitse neuvotella kenenkään kanssa ja tuntuu, että kotityötäkin on vähemmän, kun on yksi vähemmän sotkemassa. Entisessä elämässä pinnaa kiristi erityisesti se, kun joutui odottelemaan, josko mies hoitaisi jonkun homman. Yleensä ei hoitanut. Siis ensin odotin ja sitten tein itse kuitenkin. Koen, että metatyö (asioista huolehtiminen ja asioiden muistaminen) myös kuormittaa eniten. Sen tein ennenkin yksin. Elämä on nykyisin niin paljon leppoisampaa ja kun kodissa on parempi tunnelma, kotityötkin sujuvat iloisemmassa hengessä. Eikä kaikki ole niin justiinsa.

  • Kirsikka sanoo:

    Täyttä totta omalla kohdallani.

  • Maikku sanoo:

    Ei nyt ihan näin mene. Joo, saan nukkua hyvällä tuurilla läpi viikonlopun joka toinen vkl, eikä tarvitse onneksi kestää raivostuttava miestä. Paitsi kun se eksä toteaa, ettei otakaan lasta.

    Mutta vaikka meillä on jälkikasvun isän kanssa yhteishuoltajuus, niin vastuu lapsen kasvattamisesta on yksin mulla. Vastuu lapsen hyvinvoinnista on yksin mulla. Vastuu siitä, että lapsella on kaikki tarvittavat vaatteet ja välineet on yksin mulla. Vastuu lasta koskevista päätöksistä on yksin mulla. Jne… Puhumattakaan niistä kaikista kerroista, joina olis tehny mieli ottaa lapsen isää korvista kiinni ja vähän ravistella järkeä sinne päähän, että ajattelis joskus edes sitä lastaan ensin…

    Mutta eipä silti. Yhtäkään päivää en vaihtais pois. Se ylpeys, millä mä katson tuota lasta, on aivan valtava. Kaikesta niskaan sataneesta raskasta huolimatta, mä olen pystynyt kasvattamaan mun lapsesta onnellisen sekä tasapainoisen ihmisen. Eikä sitä pysty edes lapsen isä ottamaan multa pois.

  • Entinen yh sanoo:

    Ei pidä paikkaansa! Synnytin lapsen yksin, koska isä ei halunnut olla isä, ja olin totaaliyh ensimmäiset 2,5 vuotta ennen kuin löysin nykyisen mieheni, joka on meidät ottanut omakseen. Nykyisin voin illalla käydä äkkiä kaupasta hakemassa sen maitopurkin ilman että pitää pakata lapsi mukaan, pääsen suihkuun ihan yksin ennen puoltayötä enkä ole joka kerta yksin taistelemassa iltatoimista.
    Yksin oli mukavaa kun ei tarvinnut olla sosiaalinen enää sen jälkeen kun lapsi nukahti, mutta nyt kun tiedän mitä on jaettu vanhemmuus niin en kaipaa yh-aikoja.
    Ympärillä huomannut kyllä paljon naisia, jotka eivät pysty näkemään miehissään mitään hyvää vaikka mies kuinka yrittääkin. Pitäiskös kokeilla olla hetki yksinään, josko alkais arvostaa toista pikkusen eri tavalla?

  • Yh äiteee sanoo:

    Voin allekirjoittaa tuon. Pääsen helpommalla nyt, kun en joudu passaamaan isoa miestä talossa tai siivoa vain valituksen pelosta kun ei ole tehty sitä tai tätä. En siivoa enää miehen sotkuja, lasten kanssa paremminkin tehdään yhdessä nyt kun ollaan keskenämme. Toisaalta: sehän kaikki kielii vain huonosta suhteesta menneisyydessä ja siitä ettei ex mieheni halunnut olla osa perhettä vaan palveltava iso lapsi. Silti: odotan innolla jos joskus kohtaan miehen joka siivoaa joskus kanssani, tai jopa puolestani niin kyllä minäkin silloin mielelläni passaan. Ei yh tai ydinperhe ole ehkä sen kummempaa toisistaan, niiden sisällä voi vain olla niin erilaisia tarinoita ettei tule ajatelleeksi kun ei tiedä. Kumpi elämä vaan on menossa, pääasia että se olisi hyvää ja onnellista, eikä siivoaminen ole niin tärkeää että sen tähden kannattaa itseään onnettomaksi tehdä 🙂

  • Saisinko olla ihan vain äiti? sanoo:

    Voitaisiinko mitenkään lopettaa tämä yksinhuoltajien ja ydinperheen äitien vastakkain asettelu ja lapsellinen kipukilpailu kenellä on raskainta? On niin typerää ettei ole tosikaan. Ihmisillä on niin erilaisia elämäntilanteita, voimavaroja, lähipiiriä, lähtökohtia ja muuta että tuo vastakkainasettelu on niin lapsellisinta ikinä.

    • Janna sanoo:

      Täysin samaa mieltä! Perheissä on niin erilaisia tilanteita, ettei niitä voi niputtaa perhemuodon perusteella mihinkään samaan nippuun!

    • Monipiippuinen juttu sanoo:

      Sen kyllä voi tyhmempikin laskea, että elintaso herkästi tipahtaa yh:na. Kun ei mies osallistu muuta kuin pakolliset (olikos minimielatusmaksu 149 e kuussa) ja pyrkii joka käänteessä kostamaan parisuhteen loppumisen, on vitsit vähissä. Tätä puolta yksinhuoltajuudesta ei ilmeisesti kaikki muista. Parisuhteessa sinä voit aina mennä miehen lompakolle suoraan tai ainakin syyllistämällä tätä laiminlyönnistä, ellei osallistu. Kun ei ole miestä, ei ole myöskään tällaista mahdollisuutta – vaan jos ei juuri sinulla ole rahaa, ei lapsesi syö eikä pukeudu.