Miltä tuntuu, kun viimeinkin saa vuosikausia vaivanneille oireille selityksen?

Kuinka paljon diagnoosilla saa anteeksi käyttäytymistään?

Kuinka paljon pitää jaksaa?

Tällaisia kysymyksiä miettii kirjoittaja, jonka tunne-elämän ailahtelu sai selityksen 20 vuoden jälkeen:

”Viimeiset 20 vuotta mun elämä on ollut aika ylä- ja alamäkeä tunne-elämän puolella.

Ja hetki sitten sain seityksen mun vaihtelevalle käytökselle ja oloille. Diagnoosiksi tuli vaikea masennus ja bipoläärinen, ahdistuneisuushäiriö ja persoonallisuushäiriö.

Parisuhteeni kärsii koko perheeni kärsii. Pako tuntuu usein hyvältä.

Voiko sairauden taakse verhoutua? Mun mielestä ei, mutta miksi edes puoliso ei yritä ymmärtää? Mitä jos kuitenkin alan olla se se sairas, sellanen hullu akka? Voinko käyttää sairauttani tekosyynä?

On itselle enemmän kuin rankkaa elää tämän sairauden kanssa. Mielialat vaihtelee jopa päivittäin, joskus jopa päivän aikana monesti. En tunne enää itseäni.

Koen olevani huono ihminen ja huono äiti lapsilleni. Menen aikalailla oman jaksamiseni äärirajoilla. Kuinka kauan enään jaksan? Pitäskö vaan päästää irti?

Rankkoja ajatuksia. Miksi minä sairastuin? Onko se oma syy?

Piikikäs kaktus

Tuntuu epäreilulta että mulle käy näin. Seuraan omaa elämääni kuin elokuvaa, jota en saa pauselle vetääkseni henkeä. Tämä ahdistaa ja hengittämnen on vaikeaa.

Kiitos ja anteeksi purkautuminen.”

Nimim. Loppuun käytetty

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Älä jää yksin – hae apua!

Akuutissa hätätilanteessa soita 112 tai hakeudu alueesi terveydenhuollon päivystykseen tilanteesi vakavuudesta riippuen.

Apua saat myös omalta terveysasemaltasi, työterveyshuollosta tai yksityisiltä lääkäriasemilta. Voit puhua ongelmistasi myös neuvolassa.

Tukea ja apua mielenterveyden ongelmiin löydät täältä.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä. HUOM! Juttujen kommentit lähetät alempaa kohdasta KOMMENTOI.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

10 vastausta artikkeliin “”Tunne-elämän heilahteluille löytyi syy…mutta tämä tuntuu niin epäreilulta””

  • Ihmisten edessä sanoo:

    Minulla on ollut koko aikuisiän samat oireet, luulin ihan normaaliksi koska aina ollut niin. Alkuun huolestuin koska en enään muistanut asioita, kokonaisia jaksoja elämästä. Puolisoni vähättelee huoltani ja kamppailuni mielialavaihteluni kanssa käyn omassa päässäni. Nyt ensimmäinen diagnoosi on epävakaa persoonallisuushäiriö. Sain tiedon ettei mikään kokemani ja tekemäni ole normaalia.. on vielä mahdollisuus siihen, normaaliin – jos olen valmis sitoutumaan intensiiviseen psykoterapiaan. En malta odottaa että pääsen tutustumaan itseeni, en enään muista kuka hän on..

  • HulluAkka sanoo:

    Kaikki ihan kuin minun päästäni ja perhe-elämästä! Yritän saada aikaa suoraan yksityiselle psykoterapiaan mutta jonot näihin ongelmiin suuntautuneille ovat ensi keväälle. Tiedän ja en voi vaatia kumppaniltani että perhe pysyy kasassa sinne asti. Olisi enemmän kuin mahtavaa jos voisit laittaa sähköpostia minulle ja vaihtaa ajatuksia! Tähän en viitsi kaikkea alkaa kirjoittamaan mutta olen kohtalotoveri tosin vielä ilman diagnooseja ja vihaan itseäni miksi en vain voi olla ja toimia normaalisti!

  • Väsynyt puoliso sanoo:

    Minusta sillä lailla ei saa mennä diagnoosin taakse että antaa mennä vaan sillä varjolla. Miehellä todettu keskivaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö sekä epäilynä adhd. Se mikä meitä perheenä syö ja tuhoaa on ettei hae apua eikä syö lääkkeitä mitä joskus sai. Olettaa että hän saa olla miten tykkää ja muiden pitää olla kuten hän haluaa. Selityksenä että kun hän on sairas ja huono ja… Ei ota vastuuta mistään eikä juuri kotoa lähde. Pelkään pahoin että mulla katkeaa kokonaan ja hän jää yksin tuhoamaan itseään. Minullakaan ei loputtomiin riitä ymmärrystä sille että toinen ei edes yritä vaan pakenee diagnoosien taa. Psyykkisesti sairaiden läheisillä voi olla rankkaa vaikkei sairaus kenenkään vika ole.

  • Loppuun palanut sanoo:

    Tämä koskettaa itsellä sama tilanne mutta diagnooseja ei vieläkään ole. Nyt vasta monen kymmenen vuoden jälkeen minut otetaan tosissaan tai kaikki muut ottaa paitsi ne joiden ymmärrystä eniten tarvitsen.. Väsymys jatkuvaan taisteluun alkaa olla liikaa ja vielä pitäisi jaksaa millon ei enää tarvitse jaksaa? Voiko vain paeta ja jättää kaiken taakse? Ei voi?

  • Tervehtynyt sanoo:

    Kun syy on löydetty, alkaa hoito.

    Itse kuvittelin sairastuneeni masennukseen. Kävin läpi useamman masennuskierroksen. Kunnes lopulta tilanteeni pakotti hakemaan ammattiapua. Sain sekä lääkkeet, että lähetteen terapiaan. Terapiassa selvisi, että sen vaikean masennuksen lisäksi minulla oli vaikea ahdistuneisuushäiriö sekä pakkoneuroosi. Kun se yksi iso sairaus pilkottiin kolmeen pienempään, olo keventyi jo siitä. Oli syy sille miksi tunsin niin kuin tunsin. Sain asianmukaista terapiaa kaksi vuotta ja pystyin purkamaan lääkityksenkin. Terapiasta sain työkaluja jatkoa varten ja oireet ovat olleet poissa.

    Masennus ja ahdistuneisuushäiriö ovat sairauksia siinä missä verenpainetauti, diabetes tai vaikka ihan perinteinen kausiflunssa. Niitä varten tarvitaan hoitoa ja lääkkeitä. Masennus ei poistu liikkumalla, ei väkisin hymyilemällä tai ottamalla itseään niskasta kiinni. Se poistuu oikealla hoidolla, lääkityksellä ja terapialla.

  • Kaikki mahdolliset diagnoosit sanoo:

    Myös minulla todettu sekamuotoinen persoonallisuushäiriö ja liuta muita mielialahäiriöitä. Minullakin lapsia. En kuitenkaan saanut apua, diagnoosin ja lääkelistan laatimisen jälkeen toivotettiin ”hyvää jatkoa”. Jouduin uudelleen aloittamaan avun hakemisen. Nyt alkaa olla hyvät kontaktit. Silti diagnoosini on epävarma ja uudet kontaktini ovat sen kyseenalaistaneet. Vaikeinta on kun ei tunnista itseään, kun ei tiedä kuka minä itse oikeasti olen ! Vaatii parisuhteessa kyllä ymmärrystä ja tukea myös toiselta,yksin ei jaksa. Diagnoosin taakse ei minunkaan mielestä voi piiloutua,mutta se selittää monta asiaa omassa elämässä ja varman diagnoosin saaminen myös voi auttaa selvittämään miten tulevaisuudessa kannattaa toimia oman jaksamisen takaamiseksi. Helppoa se ei ole. Vaatii pitkän ajan ja kuntoutusta ja tukea. Silti itsestään ei saa sitä ”normaalia”. Voi saada vain itselleen sopivan tavan olla ja elää. Paljon jaksamista kirjoituksen henkilölle. Et ole yksin ❤

  • Äiti nimimerkin takana sanoo:

    Tyttärelläni todettiin masennuksen ohella epävakaa persoonallisuushäi-
    riö. Vaikeuksia avioliitossaan, opiskelussa, työn saannissa ja
    kaikilla elämän osaalueilla.
    Mielialat heittelee paljon, aikaisemmin hallitsematonta rahankäyttöä, terveysongelmia mm. syömisongelmia. Emme asu samalla paikkakunnalla, joten olen vain puhelimen varassa hänen voinnistaan. Ainainen huoli tyttären voin-
    nista ja pärjäämisestä. Yritän olla avoin kuuntelemaan häntä, sillä ei ole ystäviä juurikaan hänellä tukenaan. Itsekin masennuksen ja avioeron kokeneena ollut vaikeita aikoja ja sairaksia mm. Kaksi syöpää takana ja nyt myös taloudellisia ongelmia. Yritän selvitä tästä kaikesta, sillä olemmehan molemmat elossa.

  • Mansikka sanoo:

    Itse sain diagnoosin epävakaa persoonallisuus häiriö,kolmekymppisenä. Ja kyllä se selitti kaikki vastoinkäymiset kuten masennukset,itsetuhoisuuden,pahoinpitely tuomiot,hankaluudet parisuhteissa,vaikeudet äitiydestä,univaikeudet…lista on pitkä. Diagnoosin saadessa tunsin tulleeni pohjaan,oikealla hoidolla kuitenkin suunta on vain ylöspäin. Tsemppiä sinulle se vaatii vuosien työn.

  • santtu sanoo:

    Me kaikki saamme diagnoosin kun lähdemme sitä hakemaan. Minulla on niin rankka arki, aamulla joudun heräämään kello 6 jotta ehdin hitaana ihmisenä laittamaan kaiken valmiiksi ennen lähtöäni töihin klo 8. Joudun käyttämään koirat ja keittämään kahvin ja käymään suihkussa. En jaksaisi koska olen ihan burnout. Töissä vietän aikaa koska pakko. Kotiin menen koska pakko ja kaupan kautta koska pakko. Ja taas sama rumba illalla, koirat, ruoka, telkkari, sauna ja nukkumaan. Koskaan en jaksa nähdä ketään eikä kukaan läheiseni tai vieraampikaan tule tajoamaan apuaan ede koiranulkoilutukseen, olen maailmassa ihan yksin. Tai no en ole, seinäntakaa kuulen naapurini mutten koskaan nää heitä. Miksi naapuritkaan eivät auta? Joskus mietin että mikä takoitus elämällä on mutta kai se vaan on se eläminen ja ajan kuluttaminen, voisinko tehdä asiat toisin? Mahdollisesti mutten jaksa.