”Miettiikö kukaan koskaan, että kuka tukee masentuneen läheistä? Joka paikassa sanotaan, että masentunutta pitäisi tukea, mutta missään ei sanota, että läheistä pitäisi tukea. Läheisen pitäisi antaa kaikki tuki masentuneelle, ymmärtää häntä ja antaa hänen toimia kuten hän sillä hetkellä toimii. Masentuneen ei tarvitse kyetä suoritutumaan arjen velvollisuuksista ja kun masentunut uhkaa tappaa itsensä, läheisen pitää tukea. Seistä rinnalla ja nostaa masentunut pystyyn.

Masentuneen läheinen kantaa yksin vastuun pahimmillaan koko perheestä, kodista, arjentoiminnoista ja käy töissä sekä hoitaa harrastusrumban samalla kun masentunut ei pääse edes yhteiselle päivällishetkelle. Masentunut saa levätä, pakon edestä. Masentunut ei tee mitään mihin ei kykene, hänellä sallitaan sängynpohjalle jääminen. On ihan okei, että masentunut pesee kätensä koko perheen toiminnoista samalla kun masentuneen läheinen hoitaa kaiken – yksin.

Masentunut saa olla sillä hetkellä, sairautensa kanssa juuri sellainen kun on ja tehdä juuri sitä mitä sillä hetkellä haluua.

Masentuneen läheinen ei saa. Masentuneen läheisen pitää olla koko ajan valppaana ja ottaa vastaan se mitä sillä hetkellä tulee. Masentuneen läheiselle jokainen päivä on erilainen – toisena päivänä kotona on länsäoleva puoliso ja toisena päivänä taas puoliso joka uhkaa tappaa itsensä. Masentuneen läheinen elää jatkuvassa pelossa, varpaillaan. Masentuneen läheisen pitää jaksaa ja ottaa vastaan puoliso sellaisena kuin hän sillä hetkellä on.

Masentuneen läheinen ei voi itse romahtaa. Hänen on jaksettava. Hänen on selvittävä. Masentuneen läheinen ei saa ymmärrystä – jos hän haluaa erota – ei kukaan voi erota sairaasta puolisosta. Sanotaan, että masentunutta pitää tukea, mutta kuka tukee masentuneen läheistä? Miten kauan masentuneen läheisen voimavarojen pitää riittää?”

Nimim. Masentuneen puoliso

 

xxxx

 

”Tunnen olevani huono äiti. Masennus iski minuun. Masennus valitsi minut uhrikseen. Masennus tuli elämääni. En olisi halunnut sitä lainkaan, mutta se tuli.

Syksyn makasin sängyn pohjalla. Ajatellen vain, että olen huono äiti. Ei äiti voi väsyä. Ei äiti voi masentua. Minulla on hyvä elämä. Masennuin silti.

Kukaan ei tahallaan masennu. En salaillut masennustani. Olen jakanut tarinaani avoimesti. Olen kirjoitellut. Olen piirtänyt. Olen runoillut. Ne ovat auttaneet. Hyvää terapiaa keskustelun lisäksi.

Olen noussut pahimmasta. Siitä syvimmästä kuopasta. Silti tunnen välillä olevani huono äiti. Ei äiti voi masentua. Ei äiti voi väsyä elämään. Ei äiti voi tehdä niin. Äidin kuuluu olla äiti. Äidin kuuluu jaksaa. Aina. Oli tilanne mikä tahansa.

Välillä suren. Suren sitä, että lapset näkivät minut heikkona. Olen ollut aina ennen vahva. Niin vahva, että minua kadehdittiin. Olin niin jaksava aina ennen. Olin tehopakkaus. Olin supernainen.

Pahin osuus on selätetty. Siitä on selvitty. Silti huomaan surevani välillä. Miksi minä masennuin? Miksi minä? Olin liian vahva. Liian pitkään. Väsyin. Totaalisesti väsyin.

Suren nytkin. Suren sitä, että lapset näkivät minut heikkona. Suren sitä, että lapset näkivät sen. Suren sitä, että he joutuivat näkemään sen. Rakas äiti väsyi elämään. Rakas äiti masentui. Rakas äiti ei enää jaksanutkaan. Ei ollenkaan. Vaan romahti. Sängyn pohjalle.


Kuva Chuttersnap, ylin kuva Megan te Boekhorst.

Miksi juuri minun lapseni joutuivat näkemään sen? Miksi juuri minä? Miksi juuri minun lapseni?

Masennuksesta puhutaan aivan liian vähän. Me masentuneet äidit salaamme sen. Eihän äiti voi masentua. Äidin kuuluu olla äiti. Äidin kuuluu olla hyvä äiti. Äidin kuuluu aina jaksaa. Näin me äidit ajattelemme.

Lapseni ovat oppineet nyt paljon. Masennus on opettanut minua. Se on opettanut lapsiani. Äitikin voi väsyä. Äitikin voi uupua. Äiti ei aina jaksa. Joskus vahvinkin äiti romahtaa. Olemme oppineet elämästä paljon.

Suru kuitenkin läsnä. Syyllisyys. Häpeä. Kuuluvat masennukseen. Miksi juuri minä romahdin? Miksi juuri minun lapseni näkivät sen? Joutuivat näkemään kun äiti romahti.


Kuva Hermes Rivera.

Oikeasti en ole huono äiti. Minä vain masennuin.

Mutta nuo voimakkaat tunteet on ja pysyy. Olin huono äiti. Romahdin. Lapseni näkivät kun romahdin. Huono äiti olin. Nyt taistelen vieläkin noita ajatuksia vastaan. En ole huono äiti. Järki sanoo.

Mutta masennus sanoo muuta. Vielä olen toipilas. Vielä tarvitsen lepoa. Ja vieläkin taistelen. Taistelen.

Olin huono äiti. Sitä vastaan taistelen vieläkin. Taistelen. En ole huono äiti. Minä vain masennuin. Järkeni sanoo.”

Nimim. Masennuksesta toipuva äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

P.S. Kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö numerossa 010 195 202, arkisin klo 09.00–07.00, viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00. Jos voit huonosti, hae apua. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin.

— Huono Äiti

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

4 vastausta artikkeliin “Kuka tukee masentuneen läheistä?”

  • Ei tukea saa muutenkaan sanoo:

    Hmm, ei täällä ainakaan masentuneena saa tukea sen enempää kuin muutenkaan. Päinvastoin, vähätkin ystävät on hävinneet kuin pieru Saharaan. Äitinä pitää jaksaa samat asiat kuin ennenkin, eikä mikään muutu, paitsi se, että teen kaiken masentuneena. Lapsien isä katsoo, että on itse aiheutettu masennus ja ongelmat, enkä saa edes haluta tai pyytää tukea/apua.

  • Uupunut sanoo:

    En tiedä kuinka kauan pitäisi jaksaa. Itse sinnittelin ja romahdin sitten ihan täysin sen jälkeen, kun sattui pahin ja pitkään masennusta sairastanut läheinen teki itsemurhan. Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt hakea itsellekin apua jo paljon aikaisemmin. Perhetyöstä ja omista psyk.sh:n luona käynneistä on ollut apua.

  • AK sanoo:

    Aikuisella lapsellani on diagnosoitu masennus. Hän pääsi hoitoon, tuntuu pärjäävän (”välillä ajattelin tappavani itseni, etten olisi enää taakaksi, mutta en voisi tehdä sitä läheisilleni, että kai tämä tästä”), hoitomuotoja kokeillaan. Minä kuskaan terapiaan, tuen, hoidan kotona kaiken (siivous, pyykki, kaupassakäynti, ruuanlaitto), rohkaisen, kuuntelen, kaikin voimin yritän vahvistaa ajatusmallia että hän on mulle rakas ja arvokas vaikka mitä tulisi.

    Oma stressi kaatuu niskaan, mutta on aikuistuvat lapset ja ikääntyvät vanhemmat ja seurustelukumppani, ja kaikille väitän, että hyvin menee ja totta kai jaksan ja ei tässä mitään, mitä laittaisin ruuaksi? Öisin yksin juon ihan liikaa alkoholia ja satutan itseäni (totta kai niin, ettei jää näkyviä jälkiä, joita pitäisi selittää), koska paha olo on purettava jotenkin enkä halua rasittaa läheisiäni omalla tuskallani.

    Tässä sentään sain, toivottavasti anonyymisti, sanottua ”ääneen” osan taakastani ja vähän kevennettyä. Kiitos.

    • Anna sanoo:

      Tsemppiä AK! Kunhan löytäisit jonkun kenelle avautua tai vaikkapa itsekin johonkin tukiryhmään/terapiaan. Yksin ei jaksa ikuisesti tosiaan. Huolista pitää puhua, niin kuin tyttösikin nut yrittää. Ja tytöllekin näytät esimerkkiä kun/jos hoidat itseäsi myös etkä ainoastaan muita.