”Tahdon avautua salaisuudestani. Ajattelen, että kertomalla tämän voin ehkä auttaa toista…

Meillä on sairasteltu viime viikkoina, kuten monessa muussakin perheessä. Ja se on saanut miettimään asioita. On huonosti nukuttuja öitä takana ja pinna kireällä. Minulla on salaisuus, joka auttaa jaksamaan. Salaisuus, jonka kanssa lasken kymmeneen sairastuvan ratketessa liitoksistaan.

Salaisuuteni on, että ilman tytärtäni en olisi elossa. En ainakaan omasta mielestäni. Tuo tuhiseva räkänenä täyttää keväällä kaksi vuotta. Liki kaksi ja puoli vuotta sitten sain kuulla olevani raskaana. Tuon jälkeen en ole enää ajatellutkaan itsemurhaa vaan pikemminkin päinvastoin – kuinka pysyisin mahdollisimman kauan hengissä.

Se oli niin lähellä, niin monesti…

Elämäni oli todella solmussa vielä kolme vuotta sitten. Ainakin siltä se tuntui. Alamäki alkoi yhdeksän vuotta sitten. Yritys kaatui, luottotiedot meni, miesystävä jätti, läheinen ihminen loukkaantui vakavasti, asunto lähti alta, ystävät hävisivät, loput ihmiset karkoitin käytökselläni… Kaikki asiat kasaantuivat.

Luottotiedottomana oli todella haastavaa tehdä yhtään mitään. En saanut töitä, joten en saanut maksettua edes vuokraa pienestä kolosta johon muutin. Alkoholilla sai ihmisiä ympärilleen aina hetkeksi. Myös rahaa alkoholiin sai helpommin kuin esimerkiksi ruokaan. Alkoholia menikin aika paljon, ja pitkään. Voisi sanoa että olin masentunut ja alkoholisoitunut.


Kuva Nick van den Berg, ylin kuva Kelly Sikkema (kuvituskuva).

Ikää vasta 23 vuotta, mutta tuntui kuin se olisi ollut riittävästi. Yritin monesti erilaisin keinoin päästä pois, nukkua pois. Koitin välillä kääntää elämäni suuntaa, mutta turhaan. Räpiköityäni aikani jotain tapahtui…

Tapasin uuden ihmisen, pääsin kouluun ja opiskelin muka ahkerasti. PAM! Heräsin sairaalasta. Mitä oli tapahtunut? Ryyppyilta, huumeita ja hoitamaton masennus yhä mukana… Taas olin tyrinyt.

Jatkoin koulussa, koska kukaan siellä ei tiennyt näistä asioista. Päätin luopua tästä uudesta ihmisestä, koska halusin jatkaa opintoja, eivätkä voimani enää riittäneet seurusteluun. Ei ollut fiksua se. Muutama kuukausi ennen valmistumista herään kylpyhuoneen lattialta sekavassa tilassa. Taas olin yrittänyt, mutta vanha naapurini oli minut pelastanut.

Minulla oli ikävä tuota ihmistä, josta luovuin. Pyysin häntä takaisin – ja hän tuli. Kerroin missä mennään ja hän auttoi. Hän jopa opiskeli kanssani iltaisin. Selvisin koulusta ulos kiitettävillä arvosanoilla, sain työpaikan ja olin mielestäni jo kunnossa.

Ikinä en mennyt lääkäriin vointini takia, koska en tajunnut olevani masentunut. Koitin vain taistella eteenpäin. Riitelimme aika ajoin (varsinkin humalassa) todella isosti ja minua vaivasi aina sama ajatus: ”En tule koskaan olemaan normaali, olen jotenkin rikki.”. Menin viimein lääkäriin ja kaikki tutkittiin. Masennus mainittiin sivulauseessa, mutta siihen se jäi kun sanoin että voin hyvin (en tiedä miksi niin sanoin).


Kuva Maria Teneva.

Lääkäri puhui seuraavaksi jotain lapsettomuudesta ja että siitä on merkintä jo ajalta kun olin 15-vuotias… Tiesin!?! Olin siis viallinen, ollut aina. Tässä vaiheessa olin liki 30-vuotias luottotiedoton rikkinäinen yksilö. Taas tuli vaihe missä ei ollut kehumista. Koitin hukuttaa ajatukseni vuoroin alkoholiin, vuoroin töihin. Masennus vaihtui vaivihkaa tyhjyyteen, mikään ei tuntunut miltään. Mietin toisinaan pois lähtöä, nukkuisin vaan pois. Aikaa kului ja asiat tuntuivat seisovan paikallaan. Aivan kuin olisin odottanut, että mitä seuraavaksi.

Ja kas minähän odotin…tyttöä. Terve pieni tyttö syntyi seuraavana keväänä helleaallon aikaan, kesä oli alkamassa. Jo odotuksen aikana, suunnilleen marras-joulukuussa, olin huomannut iloa. Aloin liikkua ulkona, syödä terveellisemmin, otin vitamiineja ja noudatin neuvolan ohjeita. Raskaus tuntui hyvältä ja olin onnellinen. Olen yhä onnellinen (pohjimmiltani) ja elossa!

Kiitos tyttärelleni, että antoi minulle syyn iloon ja elämään. Talvi on ollut rankka kotiäidille kaikinpuolin, mutta tyttäreni vuoksi jaksan mitä vaan. Yksi harvahampainen hymy ja jaksan taas.

Älkää aina vastatko ”ihan hyvää”, kun joku kysyy mitä kuuluu. Itse opetellut parina viimeisenä vuonna olemaan rehellinen itselle ja muille. Nyt myös teille. Osaan nykyään myös sanoa ”En jaksa” ja ”Apua”, kun tunnen vanhan tutun tunteen lähestyvän. Uupunut sairastupalainen kuittaa ja kiittää lukijaa.”

Nimim. Elossa

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.