”Te muut naiset: olkaa rohkeampia kuin minä!”
”13 vuotta sitten tapasin ihanan miehen. Meillä oli mukavaa yhdessä ja aloimme seurustella.
Olimme tuolloin hyvin nuoria, enkä pitänyt miehen juomista mitenkään ihmeellisenä. Kuului nuoruuteen, ajattelin. Olimme olleet reilu kolme vuotta yhdessä kun tulin raskaaksi. Mies lupasi ja vannoi, että juominen loppuu kyllä. Kaikki myös hokivat minulle, että eiköhän se lopu kun vauva syntyy. Kyseessä siis viikonloppujuominen.
Vauva syntyi ja mies oli heti seuraavana päivänä juhlimassa syntynyttä lastaan. Varpajaisetkin kestivät kaksi päivää. Ristiäisiä edeltävänä yönä löysin meidän suihkusta keittiöntuolin ja sammuneen vieraan miehen.
Mieheni alkoi katoilemaan öisin. Hän alkoi olemaan pois kotoa koko viikonlopun. Hän ei vastannut puhelimeen tai jos vastasi, niin valehteli olevansa jo tulossa kotiin.
Miksi sitten jakaoin häntä? Miksi en vain lähtenyt? Tätä mietin usein itsekin. Minulle oli erittäin tärkeää, että lapsella on ehjä perhe. Tunsin myös itseni epäonnistuneeksi jos lähtisin.
Arkena mies oli ihana ja huomaavainen, mutta viikonloppuisin hän katosi. Lapsen ollessa reilun vuoden ikäinen, palasin töihin. Aluksi meni ihan hyvin. Sitten ongelmaksi koitui minun vuorotyöni. Mies oli vihainen vuorotyöstäni ja halusi minun vaihtavan normaaliin päivätyöhön. Oli hänelle erittäin raskasta katsoa lasta työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin jos olin töissä…
Sitten hän alkoi jälleen katoilla viikonloppuisin, vaikka minulla olikin töitä. Paniikissa soittelin aamuyöstä sukulaisia läpi, kuka ottaisi lapsen hoitoon. Pyysin miestä hakemaan itselleen apua. Hän itse vaan ei nähnyt mitään ongelmaa missään. Ryyppyreissujen jälkeen alkoivat paniikkikohtaukset ja kerran hän jäi krapulassa ratista kiinni, mutta vieläkään hän ei nähnyt ongelmaa. Kerran hän valehteli varanneensa ajan lääkäriin.
Vähän myöhemmin hän kertoi minulle olevansa masentunut. Mutta hän ei halunnut hakea apua, koska koki ettei siitä ole apua. Hän ei halunnut syödä masennuslääkkeitä tai puhua kenellekään. Juominen sinänsä väheni. Hän saattoi olla kuukauden juomatta ja sitten kuukauden ajan kännissä kaikki viikonloput. Elin niillä hyvillä ajoilla ja toivoin hänen vielä lopettavan juomisen. Suhteessamme ei juuri muusta riideltykään, kuin hänen juomisestaan. Miehen mielestä minunkin pitäisi juoda, koska hänen mielestään minä olin se joka toimii väärin.
Monesti haaveilin erosta, mutta jotenkin en uskaltanut sitä toteuttaa. Koin tarvitsevani siihen rohkeutta ja se puuttui minulta. Mietin liikaa, mitä muut miettii. Ja aivan turhaan! Aloin odottamaan toista lastamme. Mitä lähemmäksi laskettu aika tuli, sitä enemmän mies joi. 7 päivää ennen laskettua aikaa hän katosi juomaan neljäksi päiväksi. Silloin päätin, että eroamme, mutta lapsi syntyi ja eroajatus unohtui.
Kuva Krists Luhaers, ylin kuva Riccardo Mion.
Aloin kuitenkin neuvolassa puhumaan ensimmäistä kertaa mieheni juomisesta. Siellä minua kannustettiin puhumaan miehelleni avun hakemisesta. Mies suuttui ensin todella paljon kun kerroin puhuneeni neuvolassa. Meidän asiat eivät hänen mielestään muille kuulunut. Hän kuitenkin meni lääkäriin lopulta.
Miehellä alettiin epäilemään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, mutta hän itse ilmoitti ettei hänellä sellaista ole ja lääkäreille vain maksetaan provikkaa siitä, että ne saavat hänet syömään kalliita lääkkeitä. Itselle tuo epäilys oli jollain tavalla helpotus. Ymmärsin miehen käytöstä muka paremmin. Tämä kaksisuuntaisen mielialahäiriön epäily sai minut jälleen jaksamaan suhteessa paremmin.
Aloin kuitenkin taas haaveilemaan erosta, koska mies ei suostunut enää lääkäriin. Katselin mm. vapaita vuokra-asuntoja. Aloin myös puhumaan miehelle erosta. Sanoin, että jos juominen ei lopu, meidän on erottava. Tajusin myös, että tunteeni miestä kohtaan olivat kadonneet. Toisinaan sain itseni kiinni siitä, että haaveilin miehen kuolemasta. Silti en vain osannut lähteä.
Kunnes mies jäi kiinni pettämisestä. Enkä sano, että uskoisin tuon olleen ainoa kerta. Se oli ainoa kerta kun hän jäi kiinni. Eikä se ollut mikään kännijuttu, vaan ihan suhde. Pelästyin tulevaa eroa ja mies ilmoitti haluavansa lasten olevan viikko-viikko molemmilla. En voinut edes kuvitella jakavani lapsia!
Päätimme lopulta kuitenkin vielä katsoa saisimmeko suhteen toimimaan. Mies meni myös lääkäriin ja haki masennuslääkkeet itselleen. Hän ei ollut maninnut kaksisuuntaisen epäilyä ollenkaan, koska oli edelleen sitä mieltä ettei hänellä ole sitä. Alkoi kuitenkin käymään ilmi, että miehen mielestä minä olin syy hänen juomiseen ja masennukseen. Tosin hän oli sitä mieltä, ettei hänellä ollut alkoholiongelmaa, koska käy töissä. En kuulemma arvostanut häntä tarpeeksi ja mollasin vain. Etsin hänestä vain vikoja jne. Oli kuulemma oma vikani, että hän oli pettänyt.
Hän ilmoitti, että jos eroamme, hän lopettaa juomisen, koska minä olen se, joka saa hänet juomaan. Lopulta kävi ilmi, että hän oli jälleen aloittanut suhteen selkäni takana.
Itseltäni puuttui rohkeus erota ajoissa. Olisi pitänyt jo esikoisen vauva-aikana tajuta, ettei hän tule muuttumaan. Suhteessamme oli paljon muitakin epäkohtia, kuten se, etten saanut tehdä mitään ilman lapsia tai sitten minun piti viedä heidät hoitoon esim. äidilleni. En saanut käydä edes kuntosalilla tai käyttää koiraa yksin lenkillä.
Enkä väitä, etteikö minussa olisi ollut vikaa, mutta naiset, olkaa rohkeampia kuin minä! Ja niin, hän juo edelleen, vaikka onkin päässyt minusta eroon. Itse voin kertoa voivani paremmin kuin koskaan, vaikka arki yksin lasten kanssa onkin raskasta.”
Nimim. Juopon (?) ex-vaimo
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 6 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Kommentoi artikkelia
6 vastausta artikkeliin “”Te muut naiset: olkaa rohkeampia kuin minä!””
Uusimmat artikkelit
Tekstistä jäi puuttumaan, onko lapset nyt sitten joka toinen viikko miehen kanssa vai miten kävi? Tämä on ainoa syy miksi en eroa, pelkään kovasti että lapset joutuvat pärjäämään humalaisen miehen kanssa itsekseen, koska ”isän oikeus”. Miten voin todistaa että mies tosiaankin juo joka ikinen viikonloppu kotona? Ei mies ole väkivaltainen, mutta ei hän lapsia vahdi, vaan he olisivat ns oman onnensa nojassa.
Samma här! Enkä voi väittää, etteivätkö läheiseni olisi yrittäneet puhua minua lähtemään jo kauan ennen kuin esikoiseni syntyi! Tuohon aikaan, parikymppisenä, en vielä edes ajatellut, että juominen olisi se ongelma. Kuului kuvioon, että baareissa käytiin, olutta tosin taisi tuolloin jo kulua mieheltä hyvin pullo jos toinenkin, mutta aamulla oli säntillisesti töissä.
Suurempi ongelma oli naiset. Ja niitähän piisasi. Pienessä kaupungissamme yrittäjäperheen silmää tekevä sai mukaansa aina jonkun, ja minä raukka särjin sydämeni lukemattomia kertoja urkkimalla selville edellisillan kuviot. Lähdin aina välillä, mutta aina myöskin palasin. vaikka ei minua taidettu suuremmin edes takaisin vonkailla ainakaan ennen kuin sitten lopullisesti lähdin.
Näin jälkikäteen pahinta oli sittenkin henkinen väkivalta. En ollut mitään, en osannut mitään, eikä koko sukunikaan ollut mitään. Aloitin yliopisto-opinnot lapsen ollessa pieni, ja mies tsemppasi kertomalla, etten koskaan tule valmistumaan. Sitä ennen oli kyllä tehnyt selväksi, että ikinä edes saisi opiskelupaikkaa. Kun alkoi näyttää siltä, että valmistuisin, hän totesi, etten ainakaan koskaan töitä saa. En ollut koskaan tarpeeksi laiha. Jostakin syystä laihuus oli kaiken naiseuden mittari. Sinnittelin erilaisilla nälkädieteillä ja painoin pienimmilläni 45 kiloa, jotta kelpaisin, jotta ei tarvittaisi muita naisia. Koskaan en ole ollut yhtä onneton.
Ollessani opiskelemassa alkoivat ensimmäiset fyysiset väkivaltaisuudet. Syy niihin oli aina minussa. Olin ommellessa jättänyt nuppineuloja lattialle tai en ollut riittävän innostunut seksistä. Mitä nyt milloinkin, eikä näihin kohtauksiin aina tarvittu edes alkoholia. Mitään perhe-elämää meillä ei ollut, koska miehen mielestä meidän molempien ei tarvitse olla kotona katsomassa, kun lapsi nukkuu, joten hän voi yhtä hyvin häipyä baariin.
Vähitellen huomasin inhoavani koko miestä. Pelkkä ajatus seksistä hänen kanssaan kuvotti. Aloitin suhteen toisen miehen kanssa, jolloin sain voimaa riuhtaista itseni irti tuosta helvetistä. En voinut ymmärtää, miten olin antanut kohdella itseäni niin ala-arvoisesti ja haaskannut parhaita vuosiani tunnevammaisen alkoholistin kanssa! Mikään mahti ei olisi enää saanut minua palaamaan. Kihlasormukset kävin vaihtamassa rahaksi heti eroa seuraavana päivänä, ja muistan, kuin helpottunut olin. Se oli siinä, lopullisesti. Vaikka em. laastarisuhde ei kestänytkään, en tuntenut minkäänlaista kaipuuta palata takasin, manasin ainostaan sitä, etten lähtenyt jo aikoja sitten.
Nykyään olen hyvässä ammatissa ja onnellisesti parisuhteessa. Olen monesti miettinyt, että oma pelastukseni oli opiskelupäätös vieraalla paikkakunnalla. Jäädessäni kotikaupunkiin olisin todennäköisesti vielä pitkittänyt eroa ja lapsi olisi kärsinyt surkeasta perhe-elämästämme huomattavasti enemmän. Nykyisin hän on varsin tasapainoinen nuori aikuinen, joka ei alun ankeudesta muista edes mitään.
Tämä on kuin suoraan minun tarinani. Oltiin nuoria ja juominen kuuluu nuoruuteen, mies jäi työttömäksi ja olin ammattikoulussa toisella paikkakunnalla silloin jo huomasin että juomisessa on liiallisuuden merkkejä mutta muuten mies oli aina ihana ja huomaavainen. Koulun jälkeen muutettiin yhteen ja aloin odottamaan esikoista, tässä kohtaa juominen vähän vähentyi muttei koskaan lupauksista huolimatta loppunut, ostimme yhteisen talon ja oli toinenkin lapsi syntynyt, arki oli tasaista mutta mukavaa, tosin rahahuolet painoivat koska olin lasten kanssa kotona ja mies joi huomattavan osan palkasta.
Sitten alkoi juominen jo matkalla töistä kotiin ja viikonloput vietti missä milloinkin, viestittelystä toisille naisille jäi muutamaankin kertaan kiinni, asiasta juteltiin ja vaihtoehtoja palloteltiin vuorotellen, kumpikin kuitenkin halusi juomisen vähentyvän ja yhteisen taipaleen jatkuvan.
Juuri kun sain hänet kiinni ensimmäisen kerran pettämisestä oli kierukka minulla pettänyt ja odotin kolmatta lastamme. Kumpikin sai tästä voimaa jatkaa taistelua joka jälkikäteen oli vain minun oma kamppailu pitäö kynsin hampain kiinni unelmasta… juominen vain lisääntyi ja rupesi katoilemaan viikonloppuisin, viikkoa ennen laskettua aikaa sain taas tietää tapailleen toista naista ja kahden päivän päästä kuopus syntyi. Olin jälleen onnellisuuden kuplassa lasten kanssa kunnes jouluna jätti löydettäväksi uuden suhteen tiedot, kun asiasta kysyin totesi vain että on nyt onnellinen uuden kanssa ja muuttavat pian yhteen.
Muutaman päivän päästä alkoi painostus koska voi tuoda tyttöystävänsä meille, tuttujen kautta kuulin että naisella oli oma eksä saman katon alla joten tämä uusi pari tarvitsi kutupaikan. Ilmoitin että lasten kotiin ei tule tai minä lähden lasten kanssa. Vastaus oli että menkää sitten. Sen pituinen se. Uusi asunto oli muutto valmis viikossa jonka ajan asuimme sukulaisilla. Kaksi viikkoa lähdöstä mies rupesi soittelemaan että onko meillä mahdollisuuksia enään, mutta tähän päättyi 13 vuoden suhde.
Samantapainen kokemus itselläni. Aloimme seurustella mieheni kanssa 10 vuotta sitten. Minulla oli pieni lapsi edellisestä suhteestani ja mies otti hänet hyvin huomioon. Teimme yhdessä kaikkea ja elämä oli kaikin puolin mallillaan. Aloin odottaa yhteistä lastamme. Mieheni alkoi juomaan arkenakin muutaman oluen illassa ja viikonloppuisin piti lähteä kavereitten kanssa baariin. Sitten yhteinen lapsemme syntyi ja mieheni menot vain kasvoivat. Hänellä on yritys ja menojensa selitykseksi hän sanoi aina työnsä… Tiesinhän minä että hän istuu töiden jälkeen ”yhdellä” jossain ja kotiin tullessaan painui naapurin ukon kanssa parille. Minä olin lasten kanssa kotona ja jos jonnekkin halusin, oli minun hankittava hoitaja lapsille.
Palasin työelämään nuorimmaisen lapsen ollessa n. 1v. Vaihdoin työpaikkaa ja vuorotyötä alkoivat. Siitä alkoi omat ongelmat, koska mies joutui olemaan iltoja ja joskus aikaisia aamuja lapsen kanssa, viemään lapsia hoitoon jne. Mieheni ei myöskään ymmärtänyt harrastuksiani, koska minunhan olisi pitänyt olla vain kotona töiden jälkeen. Tämän jälkeen kaiken ajan kun olin kotona, hän keksi milloin mitäkin että pääsee kaljalle… Alkoi myös juomaan kotona joka ilta 4-10olutta. Ja kun asiasta mainitsin, suuttui ja lähti baariin. Eräänä päivänä ilmoitti tekstiviestinä, että on löytänyt itselleen talon ja muuttaa pois. Olin järkyttynyt, mutta toisaalta helpottunut. Hän löysi toisen.Olimme erossa vuoden, no hänen ”uusi” naisensa lähti ja hän sai puhuttua minut takaisin, lupasi lopettaa juomisen jne. Ei lopettanut, vaan joi lisää… Arkena, viikonloppuna, pyhinä… Aina. Hän haukkui työtäni ja harrastuksiani ja joi ja joi. Hän teki työnsä ja kaikille muille näytti vain hyvät puolensa . Monestiko aamulla olisi puhaltanut kovia lukemia kun ratsiaan olisi joutunut. Välillä jopa toivoin, että joutuisipa ja huomaisipa muutkin. Keräsin kaljatölkkejä aamusin pitikin asuntoa, ettei kukaan näkisi… Peittelin siis itsekin asiaa, tai häpesin niin paljon, etten halunnut muiden tietävän ja kulissin kaatuvan. Jos olin iltavuorossa, pelkäsin että hän juo liikaa ja lapsille sattuu jotain. Lääkäriin hän ei todellakaan mennyt, koska ei ole ongelmaa. 10vuotta yhteistä taivalta, ja 2vuotta mietin eroa, inho häntä kohtaan kasvoi ja kasvoi, en halunnut nähdä saati koskea. Joku päivä havahduin, että toivoin jopa hänen kuolemaansa… Silloin päätin että on lähdettävä. Vihdoin puoli vuotta sitten olin valmis lähtöön, pakkasin tavarat ja muutin lasten kanssa pois. Oli rankkaa, mutta taakka putosi harteiltani. Nyt elän lasten kanssa onnellista arkea ilman ylimääräistä ”kuormaa”. Jatkakoon hän valitsemallaan tiellä.
Tuo häpeän tunne! Miten olin jo unohtanut sen. Yritin kaikkeni pitää kulisdi elämää yllä ja häpesin mieheni juomista. Valehtelin hänen puolestaan vaikka mitä.
Itsellä samantapainen kokemus. Aika ennen lapsia oli ihanaa, teimme yhdessä kaikenlaista. Yhdessä kävimme silloin tällöin muutamat siiderit juomassa. Esikoisen syntymän jälkeen puolisoni alkoi viettää enenevässä määrin aikaa ystäviensä kanssa ryypiskellen, vuorotöitä kun teki niin keskellä viikkoakin meillä oli hänen kavereitaan kotona ryyppäämässä. Reilu puoli vuotta katselin touhua, aloin puolisolleni puhua erosta koska lapseni pelkäsi tuolloin jo isäänsä. Tilanne parantui tästä väliintulosta, aloin odottaa toista lasta. Kuopuksemme syntymän jälkeen puolisoni ryyppääminen vain jatkui. 10 kuukautta jaksoin katsoa alaspäin vajoavaa puolisoani ja kestin sitä henkistä väkivaltaa minua kohti. Lasten kehitys otti reilusti takapakkia tänä aikana toinen lopetti puhumisen ja toinen hyvin alkaneen kävelyn. Tässä vaiheessa en enää ajatellut itseäni, huolekseni tuli lapset. Muutin 2,5 vuotiaan ja 10 kuukautisen lapsen kanssa pois puolisoni luota. Rankkaa oli olla 24 vuotiaana kahden lapsen totaaliyksinhuoltaja. Erosta on nyt 17 vuotta, enkä vieläkään tiedä oikeastaan mistä se rohkeus silloin tuli. Lasten isä ei ole eron jälkeen pitänyt minkäänlaista yhteyttä lapsiinsa, eikä lapset ole halunneet ottaa isäänsä yhteyttä. Nykyäänkään tuo esikoiseni ei välitä ihmisistä, jotka juovat tai haisevat viinalle.