”Älä enää ikinä tee noin.”

Se oli lupaus jota mä en voisi pitää, ja tiesin sen jo silloin. Viiltely oli tullut jäädäkseen. Nyt vanhat arvet muodostavat kerroksia ihoon kuin puiden vuosirenkaat. Muistuttavat siitä kuinka monta vuotta on kulunut siitä, kun tämä pieni tyttö meni rikki.

Se on outoa, miten ruumiillinen kipu turruttaa henkisen. On vaikea keskittyä siihen miten ahdistaa ja masentaa, miten tahtoo kuolla, kun tuska on käsin kosketeltavaa, silmin nähtävää. Kipu on, jollain hullulla ja ehkä sairaallakin tavalla, kipulääke. Ja niin hirvittävän usein se on kaikki mitä me osataan tehdä. Ja niin surullisen usein me tarvitaan sitä. Mitä tahansa, mikä edes hetken antaa meille mielenrauhan.

Kipu on kivaa ja tuska on tuntohäiriö. Vakiovitsi meidän piireissä. Kaikki meistä viiltelee, ja juuri se meitä yhdistää. Kenellekään meistä ei ole moraalista niskalenkkiä. Kukaan meistä ei voi tuomita toista, katsoa alaspäin. Jokaiseen meistä sattuu, eri syistä, eri tavoilla. Ja kaikki meistä ymmärtää sen.

”Jos sä haluat viillellä rauhassa, tee jalkoihin. Ennemmin tai myöhemmin ihmistet alkaa kysellä miksi sulla on aina pitkähihainen päällä. Mut ihmiset harvoin kysyy, miksi sulla on housut.”

Näin neuvoin muita. Se tuntuu vain käytännölliseltä neuvolta. Viiltelystä on tullut arkipäivää. Alan unohtaa, että ihmisten ei ole tarkoitus satuttaa itseään.


Ylin kuva Tina Markova, kuvan henkilö ei liity tapaukseen.

Lähden taas kesken tunnin terkkarille. Opettajan selkeä pettymys käy kipeää. Tekee mieli huutaa. Etkö sä tajua että tää on ainoa syy miksi mä kestän edes tulla tunneille? Etkö sä nää miten mä yritän? Etkö sä välitä siitä miten muhun sattuu? Mietin, viekö aikuisuus empatian? Vai eikö lapset voi kärsiä, sitäkö tää on? Terkkarilta irtoaa sentään hiukan myötuntoa. Mutta pettynyt sekin on, että olen täällä kolmatta kertaa tällä viikolla.

Näen kun joku järjestää kohtauksen omasta viiltelystään. Naarmuista on helppo tehdä vaikuttavia. Se ärsyttää. Sä et edes viiltele tosissasi. Sä vaan kerjäät huomiota. Ja annat meille muille huonon maineen. Ihan kuin me kaikki oltaisiin samanlaisia kuin sä. Sun takia mun tuskaa ei oteta tosissaan.

Hupparin kangas on kuivunut haavaan kiinni. Nypin sitä irti. Tekisi mieli mennä vanmhempien luo, halata. Anteeksi. Mä en halua huolestuttaa. Mä en osaa muutakaan. On niin paha olla. Ja tää auttaa edes hetken. Äiti, älä suutu. Isä, älä huuda. Mä tiedän että te haluatte vaan auttaa. Mutta tätä pipiä ei voi puhaltaa pois. Mua ei voi korjata kuin hajonnutta pyörää.

Mutta en mene, enkä sano. Pupu meni pöksyyn ja kissa vei kielen. Vaikka haluaisin vain että joku ottaisi syliin. Ei syyttäisi, ei suuttuisi. Vain olisi siinä. Tän tuskan kanssa on niin yksin.

Nimim. Välittääkö kukaan?

Olipa kyseessä se, että läheisesi viiltelee tai se, että itse viiltelet, apua on saatavilla. Älä jää yksin. Viiltelystä on mahdollista päästä eroon.

Täältä löydät neuvoja jos läheisesi viiltelee.

Täältä löytyy Mielenterveystalon Vapaaksi viiltelystä -omahoito-ohjelma.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Yksi vastaus artikkeliin “Tämän takia viiltelen itseäni”

  • Noktobe sanoo:

    Yksinäinen, työn, avio-eron tai työttömyyden väsyttämä mies taas juo itsensä hengiltä, kun ei pysty jakamaan asiotaan toisten kanssa.
    Mikä ero? …ehkä ikä ja sukupuoli.
    Me UKOT ei huudeta huomiota. Ei varmasti. Ei ikinä päivänä. Mutta silti jokainen sitä haluaisi. Jatketaan vaa, kunnes maksa ei enää kestä. Niin käy minullekkin. Nytkin olen saikulla, muka flunssa.
    Tosi asiassa tissuttelen ja luen internettiä. Katselen kaihoisasti asekaappia ja toivon, että olisi munaa ampua aivot pihalle, mutta kun ei ole.