Syyskuisena, utuisena aamuna kädet tärisi. Kyllä, raskaustestiin piirtyi kaksi viivaa. Myös toiseen ja kolmanteen. Digitestissä luki : raskaana 1-2vko. Kaikki niin alussa, mutta halusin jo lähteä ostamaan vaunuja ja vauvan tarvikkeita. Kertoa asiasta jokaiselle vastaantulijalle. Minusta tulisi kesällä äiti,meistä tulisi vanhemmat.

Ekassa neuvolassa kuultiin jo komeat sydänäänet. ”Terhakka tyyppi”, tuumasi neuvolan täti.
Kotidopplerilla kuunneltiin ääniä lähes joka päivä. Terhakka tyyppi, todellakin.

Ensimmäinen ultra oli joulutohinoiden aikaan, kovasti ultraa odotettiin ja iloisena jännättiin.
Ultraajamme oli lämminhenkinen hoitaja,joka selosti koko ajan mitä näkee ja tekee. Sydäntä tutki tarkasti, ehkä liiankin?
Pyysi nousemaan pöydältä ja hieman vakavoitui: sydämessä EHKÄ/MAHDOLLISESTI jokin varjostuma ja niskaturvotus hieman yläkanttiin. Tahtoi tavata vielä ennen joulua, sillon uusi ultraus.

Edes tällöin en osannut vielä huolestua, olivat niin epämääräisiä havaintoja. Ja varjostuma saattoi olla vika laitteessa?

Uusintaultrassa niskaturvotus oli laskenut normien rajoihin, mutta varjostuma oli edelleen. Tehdään tarkempi tutkimus kaiken varalta yliopistollisen sairaalan sikiötutkimusyksikössä.

Jouduin menemään SITU-yksikköön yksin. Tiesin että vatsaa ultrataan, mutta hoitaja kertoi minulle myös mitä lapsivesipunktio tarkoittaa. Ajattelin, että kai kuuluu kuvioon,tuskinpa sitä minulle tehdään.
Kun vatsaani oli ultrattu yli tunti, alkoi pelko hiipiä tajuntaan.
Kun ultraava lääkäri alkoi kertoa havaintojaan, henkeni salpautui.
”Epäily reiästä sydämessä.. Epäily kaikutiiviistä suolistosta. . Varsin suuri niskaturvotus.. Epäily..”

Sanat vain kaikuvat korvissani kyynelten läpi. Lääkäri suositti lapsivesipunktiota. Itkin hysteerisenä mutta suostuin. Nyt kokisin sen, mitä ”minulle tuskin tehtäisiin”.
Punktio sujui hyvin, lapsi ei vahingoittunut. Sydän sykki edelleen. Terhakka tyyppi.

Tuloksista soitettasiin muutaman viikon päästä.

Viikot kuluivat. Tuskanhiki nousi aina puhelimen soidessa. Sen ”THE PUHELUN ” tullessa olin onneksi kotosalla, tärisin kauttaaltaan.
”Hyviä uutisia, trisomit puhtaat. Teille tulee terve poika!” Toki näyte lähtee vielä jatkotutkimuksiin mutta hyvin epätodennäköistä että mitään löytyy.

Kiljuin onnesta! Meistä tulee kesällä vanhemmat! Aloimme jakaa ilouutista lähipiiriimme.

Viikot kuluivat vauhdilla, talvi alkoi kääntyä kevääseen. En ikinä kuvitellut, kuinka helvetillinen helmikuu olisi. Helmikuusta tulisi eniten vihaamani kuukausi.

Oli normaali neuvolakäynti. Kaikki sujui kuin ennenkin, paitsi että vauvan sykettä ei löydy.
Saan lähetteen naistenpolille ja joudun kuulemaan pahimmat sanat ikinä : ”olen pahoillani, mutta sykettä ei löydy. Sikiö on menehtynyt.”
Huudan, eihän se voi olla totta. Olen jo viikolla 18, ei vauvat voi kuolla tässä vaiheessa raskautta!

Edessä oli elämäni hirveimmät viikot. Keskeytynyt keskenmeno, kuolleen sikiön synnyttäminen. Kolme vuorokautta sairaalassa, käynnistetty synnytys joka kesti 10 tuntia. Tuloksena kaunis, pieni poika. Poika, joka oli hiljainen ja vietiin pois. Hetken kuluttua saimme hänet tavata. Niin pieni ja kaunis, niin valmis pieni ihminen.

Henkinen toipuminen kesti pitkään, romahdus saattoi iskeä jopa nenää niistäessä.
Melkein kuukausi meni ennen kuin itsensä sai työkuntoiseksi. Työkaverini tiesivät tilanteeni, en halunnut suruvalitteluita tai höösääviä työkavereita. Iso osa minusta meni rikki, mutta palasin töihin jotta saisin muuta ajateltavaa.
Töissä ollessa aika kuluikin jouhevasti.

Viikkojen jälkeen saimme puhelun,jossa kerrottiin poikamme menehtyneen erittäin harvinaiseen trisomiapoikkeamaan. Samanlaisia oli tiedossa ennestään vain pari.
Poika ei olisi selvinnyt elinkelpoisena, vammat olivat niin moninaiset.
Alkoi surun työstäminen: mitään emme oisi voineet tehdä toisin.

Suru alkoi muuttaa muotoaan ja elämä palata raiteilleen.
Eräänä toukokuun aamuna kädet jälleen tärisivät. Kaksi viivaa testissä. APUA!
Pelko, ilo, kauhu, suru ja onni. Samassa tunteessa. Tuleeko minusta äiti? Tuleeko meistä perhe? Tuleeko tästäkin lapsesta enkeli?

Koko raskausajan pelkäsin. Joka neuvolareissulla pelkäsin. Ultakäyntejä edeltävät yöt pelkäsin ja valvoin. Mitä jos tässä käy huonosti?
Kotidopplerilla kuunneltiin sykettä jopa useita kertoja päivässä.

Kaikki kuitenkin sujui hyvin, syntyi terve tyttö keskelle pakkasia.
Silti, pelko on edelleen läsnä. Mitä kaikkea vielä voi tapahtua? Mikä voi mennä vielä pieleen? Kun vauva itkee, mietin mitä teen väärin ja mikä rakkaallani on hätänä.

Suru ja pelko muuttaa muotoaan, nyt minulla on pieni rakas joka on minulle kaikki kaikessa. Uskon kuitenkin, että pelkään hänen puolestaan niin kauan kuin minussa henki pihisee.

Nimim. Enkelin äiti

Kuva: Carlo Navarro

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 2 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

2 vastausta artikkeliin “Kun lapsi syntyi enkelinä”

  • Nimetön sanoo:

    Minulla ei ole mitään vastaavaa kokemusta. Oma lapseni voi hyvin ja on kaikissa voimissaan. Silti kirjoituksesi kosketti minua todella kovasti. Toivottavasti kaikki menee hyvin tämän ihanan tyttärenne kanssa myös jatkossa. Kaikkea hyvää teille.

  • Enkelin äiti myös sanoo:

    Esikoisemme kuoli kohtuun 2 viikkoa ennen laskettua aikaa. Mikään ei ole hirveämpää, kuin oman lapsen synnyttäminen kun tämä on kuollut. Katkerat kyyneleet valuivat supistusten tahtiin, syliin laskettiin pieni enkeli, hiukset, kynnet, kaikki paikoillaan ja valmiina elämään. Hän olisi nyt 13 -vuotias, uutta en uskalla tuskin koskaan yrittää, ja tapahtuma ajoi myös parisuhteemme karille. Voimia sinulle.