”Kirjoitan tätä yönä, jona en taaskaan nuku. Yönä, jona ryven murheissa, huolessa ja muutenkin syvissä vesissä.

On suorastaan pelottavaa, että mieleeni putkahti ajatus, että jos minulla ei olisi tytärtä, ei minulla olisi mitään. Olisin täysin turha.

Viime kuukausina mieleni on vallannut synkkä pilvi. Se pilvi koostuu riittämättömyydestä, syyllisyydestä, huolesta, äidinrakkaudesta, väsymyksestä, fyysisestä ja psyykkisestä huonosta olosta ja oudosta harmaasta mössöstä.

Tyttärelläni on syömishäiriö. Hän on 13-vuotias. Asia tuli ilmi keväällä. Meillä on tyttäreni isän kanssa yhteishuoltajuus, mutta olen ollut käytännössä aina kaksin lapsen kanssa. Myös tässä asiassa.

Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että tyttäreni kertoi bulimiasta minulle. Se, että hän pystyi avautumaan ja paljastamaan ison salaisuuden minulle on korvaamatonta. Läheiset välit ja asioista puhuminen on aina ollut meille tärkeää ja niitä on vaalittu.

Tämä oli ensimmäinen asia mistä tyttöni ei heti minulle puhunut. Se äitienpäivän ilta, kun suuri salaisuuden ja pahan olon taakka putosi tyttäreni harteilta, on piirtynyt ikuisesti mieleeni. Jo seuraavana aamuna istuimme lääkärin vastaanotolla. Jouduin itse ottamaan töistä pari päivää sairaslomaa, koska menin täysin shokkiin. (Tai no enhän minä sitä sairaslomaa olisi tajunnut tarvitsevani, mutta lääkäri passitti psykiatriselle sairaanhoitajalle ja samalla kirjoitti sen kaksi päivää lepoa. Jep… Lepoapa hyvinkin.)

Miten en ole huomannut?! Minun pieni tyttö…

Selviämmekö? Saanko hänelle apua ajoissa? Robotin lailla rupesin shokista huolimatta toimimaan. Hoidin tytölle heti apua, laadin ruokalistoja ja aikatauluja lääkärin ohjeiden mukaan. Hain vitamiineja, käytin verikokeissa, varasin terapiat jne. Menetin yöunet, sain joka päivä päänsärkyjä tai migreenin, vatsa oli sekaisin, rytmihäiriöitä, niska ja hartiat jumissa sekä outoa ihottumaa ilmestyi kasvoihin.


Kuva Jamez Picard.

Työsopimukseni päättyi kesäkuun alussa. Jouduin siis kesän ajaksi työttömäksi. Olin ollut kolme viikkoa lomalla, kun tuli ensimmäinen kunnon romahdus. Tunsin itseni riittämättömäksi ja täysin kädettömäksi. En voi tehdä mitään! Joka päivä on valtava huoli, mutta sitä ei voi näyttää. Entä jos sanon tai teen jotain väärin ja lapseni toipuminen ottaa takapakkia?

Murrosikäisen lapsen kanssa arki on suhteellisen arvaamatonta. Pyrin olemaan läsnä ja saatavilla 24/7. Välillä lapsi on pieni, välillä nuori aikuinen. Äitiä halataan ja äidin lähelle hakeudutaan. Hetken päästä äiti ”vois vähän ottaa etäisyyttä ja antaa olla”. Tässä sitä luovitaan ja opetellaan joka päivä itsekin. Ihan pelkästään olemaan oikein.

Mutta se romahdus. Olin aiemmin keväällä saanut työterveydestä diagnoosin ”vakava työuupumus ja vakavat unihäiriöt”. Silloin lakaisin asian maton alle. Yhtäkkiä, kauniina kesäpäivänä huomasin, ettei mikään tuota enää iloa. Elämä tuntui jatkuvalta haasteiden ja vastoinkäymisten sarjalta. Joka päivä tuli jotain pas#aa jostain niskaan.

Oli edellä mainitut fyysiset oireet ja jatkuva alakulo. Unettomat yöt, itkukohtaukset, kärsimättömyys jne. Tajusin olevani uupunut. Tämä uupumus ei johdu vain yhdestä tai kahdesta asiasta. Tutkittuani uupumusta syvemmin ja enemmän ymmärsin, että menneisyydessäni on useita tapahtumia, joita en ole käsitellyt. Asiat, jotka on jäänyt käsittelemättä, on kasvaneet sisälläni sellaiseksi harmaaksi massaksi, jota en saa pois. Niihin asioihin en tässä kohtaa sen enempää palaa.

Tänään tyttäreni palasi minilomalta isänsä luota. Illalla hän itki sängyssä sitä, että hänestä tuntuu kuin hän olisi lihonut 20 kiloa kesän aikana ja tuntee itsensä rumaksi. Kaikki se itsetunnon vahvistaminen, mitä olen koittanut vuosien aikana tehdä, on kadonnut kuin tuhka tuuleen. Jos minä kehun, niin eihän se merkitse mitään, koska olen kuulemma jäävi sanomaan, koska olen äiti.

Tämä särkee sydämeni. Miten saan tyttäreni näkemään sen sisäisen ja ulkoisen kauneuden ja vahvuudet, mitkä minä näen? Mitä tehdä, kun haluaisi vaan rakastamalla parantaa kaikki lapsen säröt ja pahan olon, mutta se ei tunnu riittävän? Miten te olette toipuneet uupumuksesta? Onko tunnelin päässä mahdollisesti valoa vai palaako siellä?”

Nimim. Tyhjä äiti

Tietoa syömishäiriöön sairastuneen auttamisesta saat Syömishäiriöliiton sivuilta.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Tältä tuntuu kun lapsella on syömishäiriö”

  • Nykyään äiti itsekkin sanoo:

    Vanhemman tehtävä on tuottaa pettymyksiä, 3 vuotiaalle uhmaikäiselle ja murkulle myös.
    Et pysty tässä asiassa tyttöä miellyttämään, ainoastaan asettamaan rajat ja säännöt ja ehkä tärkeintä toimia itse ohjeiden mukaan. Itse kävin nuoruudessa anoreksian läpi ja sekavia ajatuksia voisi verrata uhmaikäiseen, jolla on tahtoa mutta ei taitoa, molemmat ikävaiheet liittyvät itsenäistymiseen.
    Kaikki on ristiriitaista ja aikuisen vankkuus sekä turva on ainoa mikä nuorta voi ahdistuksesta huolimatta auttaa, se että joku ottaa vastuun ja kertoo mikä on oikein. Omalla kohdalla pahinta oli kun itse sai ohjeet ja ruokalistat mutta oma äiti ahdistui, lakkasi syömästä ja oireili, pahensi huomattavasti omaa toipumista. Hae siis itsellesi apua/vertaistukea että jaksat kannatella tytärtäsi läpi vaikeiden vuosien joita on väistämättä tulossa. Paljon voimia matkaanne!

  • R sanoo:

    Voisitteko sinä ja tyttäresi käydä juttelemassa vaikka perheneuvolassa. Tyttäresi hakee ehkä kavereiden ja oman ikäisten hyväksyntää enemmän kuin sinun. Sinä voit kehua ja kannustaa ja sinun pitääkin, mutta nuoret usein arvostavat enemmän kavereiden mielipiteitä kuin vanhempien. Onko tytöllä kavereita, viihtyykö koulussa, onko harrastuksia? Kaikki nämä asiat järjestykseen, terveet elämän tavat ja siitä se tyttären kasvu aikuiseksi lähtee ja itsetuntokin varmasti kasvaa pikku hiljaa, kun saa positiivisia kokemuksia. Sinä voit olla tukena ja apuna, huolehtia että syö, nukkuu, jne. Kuunnella ja jutella. Et voi vaatia itseltäsi yhtään enempää, olet jo tehnyt paljon ja tehnyt kaiken varmasti ihan oikein. Tsemppiä teille.

  • Vihdoin terve sanoo:

    Tunnelin päässä on valoa. Olin 14, kun sairastuin bulimiaan. Meillä oli ollut jo pitkään äidin kanssa huonot välit ja kun painoni nousi johtuen normaalista naiseksi kasvamisesta, niin olin heti valmis tekemään mitä tahansa saadakseni painon alas.
    Äitinä et voi tehdä paljoakaan. Meillä äitini tarjosi lääkkeeksi apteekin laihdutuspillereitä 🙄. Itse kuitenkin tajusin mennä kouluterveydenhoitajalle, joka lähetti minut koulupsykologille. Pääsin myös vertaistukiryhmään, mikä oli loistava silmien avaus.
    Lopulta löysin poikakaverin, jonka mielestä olin aivan upea. Siitä se paraneminen alkoi.
    Uskon, että tyttösi käy läpi murrosikää, sen tuomia muutoksia kehossa, irtautuu vähitellen äidistään jne.
    Kunhan itse tiedät sydämessäsi, että olet paras ja upein ja niin on tyttäresikin. Sen vankkumattoman uskon avulla selviätte tästäkin ihan varmasti. Paljon voimia.