Oletko kokenut suuria suruja? Oletko menettänyt vanhemman, sisaruksen, puolison tai lapsen?

Oletko päässyt yli surustasi? Vai sattuuko vieläkin, ehkä kouraisee todella kovasti tai kenties kipu on vaimea ja tylppä, mutta se on siellä? Tuntuuko vieläkin oudolta sanoa ääneen ”äitini on kuollut” tai ”olen leski”?

Ei se mitään. Se ei haittaa yhtään mitään.


Kuva Kevin Finneran, ylin kuva Jarl Schmidt.

Ehkä silloin kun surusi oli akuuteimmillaan googlasit tietoa siitä kauanko se kestää. Kirjoitit googleen ”surun vaiheet” ja luit, kuinka ensin tulee shokki, sitten kieltäminen ja niin edelleen. Eri pituisia listoja siitä, kuinka kauan kipua kestää ja missä muodossa, löytyy paljon.

Ne voivat auttaa hieman. Kun ymmärtää, että minusta pitääkin tuntua nyt tältä. En ole tunteeton vaikka en sure. En ole tullut hulluksi, vaikka en usko että tämä kamala asia on oikeasti tapahtunut.

Viimeiseksi tulee sopeutumisvaihe. Silloin sureva hyväksyy tapahtuneen osaksi elämäänsä. Hyväksyy miten hyväksyy, jollain tavalla on pakko. Meidät ihmiset on rakennettu sillä tavalla, että uskomattoman suurien surujenkin jälkeen jossain vaiheessa uskallamme katsoa tulevaan.

Mutta suru ei lopu. Se on suremisen suurin harha, että jonain päivänä tuska on ohi. Että jonain päivänä kaikki on normaalisti ja kuten ennen.

Sitä päivää ei tule.


Kuva Thomas Bormans.

Tulee jälleen tavallista elämää. Tulee niitä päiviä joina jaksaa jo raivota pikkuasioista joilla ei ole mitään väliä. Tulee onnellisia päiviä ja naurua. Tulee sellainen aika, jolloin menetystään voi muistella jos ei hyvillä mielin niin ainakin tyynenä. Päälimmäinen tunne ei enää ole suru, vaan muistoa uskaltaa tutkia ja jopa helliä ilman, että kaipaus, ikävä, pettymys, katkeruus ja viha lyövät yli.

Se ei tarkoita sitä, että suru olisi ohi ja mennyttä. Se ei koskaan ole.

Jonain päivänä joku kävelee kaupungilla vastaan ja hetken luulet että se on hän. Kun ymmärrät, että ei ole, menetys sattuu hetken samalla tavalla kuin aikoinaan.

Toisena hetkenä valo on samanlainen kuin kerran kun olitte yhdessä. Tietoisuus siitä, että menettämäsi hetki ei palaa enää ikinä, viiltää syvään ja salpaa hengen.

Ja joka ikinen vuosi tulee syntymäpäivä, sinun ja hänen. Tulee joulu. Tulee juhannus. Tulee vuosipäivä, nimipäivä, jokin muu. Tulee kuolinpäivä, tulee katoamispäivä, tulee hautajaispäivä. Tulee pyhäinpäivä.

Vuodesta ja päivästä riippuu, millainen suru sinussa silloin on. Joinain vuosina tai päivinä se voi olla kevyt ja ohimenevä, joinain raskas, musertava ja viipyä päiviä.

Mutta ei suru lähde. Eikä sen tarvitsekaan.


Kuva Nicola Fioravanti.

Nykyaikana meillä on hirveä kiire eteempäin. Siihen päivään kun tuska on ohi. Siihen, kun kaikki on jo korjattu. Pitää palata normaaliin elämään, pitää tehdä töitä, pitää suorittaa.

Suruun ei saa jäädä vellomaan, sanotaan.

Se on totta. Elämä menee eteenpäin, ja sen on uskallettava antaa mennä. Tulevaan täytyy uskaltaa katsoa, mutta surusta ei tarvitse luopua.

Suru voi elää ja viipyä sinussa kiireettä, jäädä asumaan siihen rakkauden viereen.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

3 vastausta artikkeliin “Sinun ei tarvitse päästä surusta yli”

  • Martsu sanoo:

    Poikani kuoli 5kk ikäisenä vuonna 1998. Muutama kuukausi tapahtuneesta, näin unta missä näin poikani kävelevän farkkuhaalareissa ja onnellisena. Se toi valtavasti lohtua. Sen jälkeen tai sitä ennen en ole pojastani unta nähnyt.
    Lohtua ja helpotusta toi myös kun otin enkelipoika tatuoinnin, nyt hän on edes jotenkin konkreettisesti aina mukanani…❤️

  • Maru Hannele sanoo:

    Upeasti sanoitettu surua, ei fraasein vaan sydämellä.

  • Sartsa sanoo:

    Tämä oli kovin lohdullista luerravaa. Lasten isä kuoli reilu kaksi vuotta sitten, äkillisesti ja ennalta arvaamatta. Olimme eronnert muutama vuosi ennen jänen kuolemaansa jaonulle sanottiinkin, että suru olisi helpompaa kun hän ei ollut ihan joka päivä arkisessa touhussamme mukana. Mutta ei se ollut. Mä oken jotenkin hävennyt omaa suruani, mutta eihän mun olis niin tarvinnut tehdä. Suru tulee vieläkin, asltoina… sellaisena tylppänä niinkuin jutussa luki. Kiitos jutusta ❤