Äitini sairasteli niin kauan kuin muistan. Silti hänen kuolemansa tuli yllätyksenä. Niin se kai aina tulee. Kyllähän sitä tietää, että vanhemmat kuolevat, mutta jostain syystä sen ei usko tapahtuvan.

Kun äiti kuoli, en pystynyt puhumaan siitä kenellekään. Menin töihin normaalisti enkä sanonut edes puolisolleni mitään. En osannut. Kerroin vasta, kun en jaksanut kuunnella miehen jankkausta lattiamateriaalien valinnasta, vaan oli pakko sanoa, että tässä on nyt vähän muuta mielessä.

Mies jätti minut yksin. Hän ei ymmärtänyt miksi itkin öisin eikä ollut tukenani hautajaisissa. Ehkä siksikin surutyöni on ollut niin hidasta. Lapsilleni en ole vieläkään osannut asiasta puhua. He olivat hautajaisissa, ja välillä sanon jotain äidistäni, mutta emme ole koskaan keskustelleet asiasta. Koska minä en osaa.

Tässä vaiheessa, kun äidin kuolemasta on yli kaksi vuotta, alan vähitellen uskoa, että niin on tosiaan käynyt. Mutta silti jollain tavalla en tajua. Hän ei ollut ensimmäinen menettämäni ihminen, mutta äidin kuolema on ollut ihan erilainen juttu kuin kenenkään muun. Vaikka emme olleet paljoa tekemisissä tai läheisiä, tuntuu, että yhteys häneen ei katkea, ihan kuin hän olisi jossain edelleen olemassa.

En muista, että äiti on kuollut. Laitan puhelimen äänettömälle, koska hänellä oli tapana soittaa niin monta kertaa putkeen että lopulta vastaan.

Näytän koko ajan enemmän häneltä. Olen alkanut puhua kuin hän. Kerron ystävilleni, että juuri noin minun äitini tapasi sanoa, ja loukkaannun, jos he eivät reagoi. Hei minä puhuin äidistäni, keskity!

Olen järkyttynyt siitä, että kukaan ei enää muista, että äitini on kuollut. Että muut ajattelevat, että minun pitäisi olla jo toipunut. Voiko tästä toipua?

Äiti tulee mieleen kaikenlaisesta. Siitä, miltä kylmennyt kahvi tuoksuu kahvikupissa – äiti tykkäsi jättää kahvin seisomaan ja juoda sen kylmänä. Sämpylöiden leipomisesta – äiti teki niitä kun tulin koulusta kotiin. Ikoneista – äiti piti niistä. Ruusun tuoksusta – sitä oli äidin hajuvedessä.

Ikkunalaudallani on äidin koristelintu. Joskus surettaa hirveästi katsoa sitä: pieni, yksinkertainen esine, joka ilahdutti äitiä. Esine, joka merkitsi hänelle jotain, mutta en tiedä mitä.

Suru ei ole enää läsnä joka päivässä, mutta kun se palaa, se palaa alkukantaisena ja kaikennielevänä. Eniten vihloo, kun joku valittaa äidistään, tai kun kohtaan muita suruja. En enää voi valittaa äidistäni enkä voi huutaa häntä apuun. Kaipaisin neuvoja ihan arjessa ja ennen kaikkea varauksetonta hyväksyntää silloin, kun on vaikeaa. Kun erosin miehestäni, olisin tarvinnut äidin sanomaan, että selviän kyllä ja että tein oikein. Olisin tarvinnut lohtua.

Kaikkein raskaimpia ajatuksia on kolme:

– Olen nyt sukuni vanhin. Kolmekymppisenä. Siitä ajatuksesta tulee tyhjä ja kieppuva olo.

– Olen ainoa, joka muistaa lapsuuteni. En saa kuulla keneltäkään muistoja enkä vertailla niitä kenenkään kanssa.

– Kenenkään ei ole enää pakko rakastaa minua. Puoliso voi lähteä ja lapset menevät menojaan, mutta äiti rakastaa aina kaikesta huolimatta…

…paitsi silloin, kun äiti on kuollut.

Mutta menetyksen oppii hyväksymään, ainakin välillä. Suukottelen lapsiani monta kertaa putkeen. He kiemurtelevat pakoon, kuten minäkin lapsena. ”Pussaan sut pöpiksi”, sanon. Niin äitikin aina sanoi minulle.

Nimim. Vieläkin ikävä

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

14 vastausta artikkeliin “Tältä tuntuu, kun äiti kuolee”

  • Paiksi sanoo:

    Äitini kuoli 2 vuotta sitten syöpään. Sairasti sen eri muotoja n 13 vuotta. Edelleen kauhea ikävä melkein päivittäin. Suru ja ikävä muuttanut muotoaan mutta ei ole päivääkään ettenkö olisi äitiäni miettinyt. Lapseni oli äidin hautajaisissa ja äidin kuolemasta tasan 3kk niin lasten isänisä kuoli. Sitä surua koko tässä perheensä ei voi kuvailla. Lapset menetti kaksi läheisintä ihmistä pienellä aikaa ja kun itselle iski flunssa lapset pelkäsi että minäkin kuolen. Hyvin ollaan lopulta tuosta selvitty. Pelottaa vain se kuinka itse olen oman ikävän, surun ja pahan olon piilottanut. Milloin minä hajoan? Mutta en voi lapsien ja muiden vuoksi ketkä menetti myös äidin.

  • täti vaan sanoo:

    Äitini kuoli 1kk sitten ja olen ajoittain ihan sekaisin surusta. Yritän ajatella että äiti eli 93v pitkän, hyvän ja vaiherikkaan elämän ja nyt oli hänen aikansa…
    Ei se juuri helpota. Hullua on että isäni kuoli äkillisesti 1991, en muista itkeneeni häntä näin paljon.

  • Nainen sanoo:

    Itkin kun luin tätä.. olen pahoillani. Asiat korjautuu ajan kanssa. ❤️ Muista, aika ratkaisee, mutta mielestäni sinun pitäisi puhua jonkun kanssa niin se ehkä helpottuisi. Otan todella paljon osaa..

  • janne hasanen etelämäki sanoo:

    mun veli puoli äiti kuoli 1992 syöpää eli mun äiti puoli oma äiti elää vielä on kunnossa mun veli petteri ei pääse siitä yli ei tule isän kanssa toimeen minä tulen isän kanssa toimee ei koska riidellä mistää asiasta

  • Äiditön sanoo:

    Tämä olisi voinut olla minun kirjoittamani. Äitini kuoli kolme vuotta sitten, olin 35-vuotias. Edelleen kyyneleet tulee viikottain. Nuo kolme ajatusta ovat kuin minun ajatuksiani!

  • Wellali sanoo:

    Äitisi elää nyt sinussa. ❤

  • Tytär ilman äitiä sanoo:

    ”En muista, että äiti on kuollut. Laitan puhelimen äänettömälle, koska hänellä oli tapana soittaa niin monta kertaa putkeen että lopulta vastaan.”

    Omalla äidilläni oli myös tämä tapa. Nyt hänen menehdyttyään olen törmännyt vaivihkaa iskeviin ajatuksiin: Mitä jos äiti soittaa juuri nyt kun olen pahassa paikassa?
    Toisaalta meillä oli tapana puhua pitkiä puheluita kaiken maailman asioista. Yleensä, kun itselleni sattui jotain hyvää mieltä tuottavaa, soitin äidilleni ensimmäisenä. Nyt tällaisessa tilanteessa tajuntaan välähtää salamana ajatus: Pitää soittaa äidille ja kertoa! Mutta mihin soitan? Taivaaseen ei ole numeroa…

    Suru hiipii välillä niin varoittamatta ihon alle, ettei yksinkertaisesti ehdi kovettaa nahkaansa ja sitten se tulee. Itku, pohjaton ikävä ja juuri se tunne, että kenenkään ei enää tarvitse rakastaa minua. Juuri niinkuin kuvailit kirjoituksessasi. Mutta näistäkin selviän ja menen elämässä eteenpäin.

    Olen muuten ottanut tavakseni kirjoittaa äidille viestejä tiettyyn vihkoon silloin, kun minulla on hänelle kerrottavaa. Tämä on ollut erittäin hyvä tapa purkaa surua ja ajatuksiaan, kun muille ihmisille en oikein osaa tunteistani välillä kertoa.

  • Kati sanoo:

    Olipa hyvin sanottu. Itse olen ollut menettää äitini useita kertoja. Silti hän on täällä. En tiedä miten selviän, kun hänet menetän. Olen elänyt sen hetken jo niin moneen kertaan, että tiedän romahtavani.
    Jotenkin niin usein tuntuu, että somessa heitetty: ”osanotot” toisen menetykseen on kuin irvailua, jonka jälkeen voi siirtyä tekemään hupitestejä. Elämän pitäisi jatkua kuolemankin jälkeen soljuvana kuin twitterfeedi.
    😔

    Voimia! Niitä toivon kovasti. Muuta en osaa sanoa.

  • Satu sanoo:

    Olipa ihana ! Näin se vaan on !

  • Suurin murhe sanoo:

    Ja sitten on meitä joiden äiti kyllä elää mutta joka on hylännyt lapsensa. Ehkä mieluummin ottaisin sen kuolleen mutta ihanan äidin (olisi edes muistot!) kuin sen joka ei rakasta, tue tai ylipäätänsä pidä mitään yhteyttä.

  • Tahmatassujen äiti sanoo:

    Pysäyttävä ja koskettava kirjoitus. Älä välitä ikävistä kommenteista. Puhuminen surussa ei ole ihan helppoa. Voimahalaus sinulle! Lapsesi rakastavat kyllä sinua ehdoitta. Olet heille se tärkein. Aina. Kuten äitisi oli sinulle.

  • Oma napa sanoo:

    ”…enkä sanonut edes puolisolleni mitään… Mies jätti minut yksin. Hän ei ymmärtänyt miksi itkin öisin eikä ollut tukenani hautajaisissa…”
    Jos et puhu, miten sinua voisi auttaa ja ymmärtää?

    Muutenkin kuulostaa, että sinua pitäisi osata lukea telepaattisesti ja varoa puheitaan, jotta et vaan pahoita mieltäsi.

    • Mummu sanoo:

      Jokainen suree ja käsittelee suruaan omalla tavallaan,kunnioittakaamme sitä.Toiset huutaa ja rääkyy,toiset vetäytyvät omiin oloihinsa tai pakenevat työhön.Oman suruni äidin kuolemasta 3,5v sitten surin jo etukäteen kun hoidin hänet omassa kodissaan loppuun asti,elämänhalunsa äiti menetti kun isäpuoleni kuoli yllättäin 10 kk aiemmin.Sairas äitini jäi tyhjän päälle kun oli riippuvainen puolisonsa avusta.Sisaruksia minulla ei ole joten kaikki jäi yksin kontolleni mutta päätin ettei äidin tarvitse kotoaan mihinkään lähteä.Ajattelen äitiä vieläkin päivittäin ja ajatuksissani kerron asioitani hänelle.Olen kanssa huono kertomaan tuntemuksiani muille ja itken itsekseni.Ilkeät kommentit näissä asioissa kertoo kommentoijien köyhästä sielunelämästä joten ne voi jättää omaan arvoonsa.

      • Talvikki sanoo:

        Kiitos mummu, viisaita sanoja ja tekoja. Oma äitini kuoli kaksi vuotta sitten 91-vuotiaana. Vaikka järki sanoo, että hän pääsi tuskaisesta olostaan ja kaikesta maallisesta vaivasta ei se vie ikävää mihinkään. Äiti varmasti katselee taivaasta meidän menoa ja on mukana ajatuksissa koko ajan. Lapsille puhun mummista tämän tästä ja kyllä, kuulostan koko ajan enemmän äidiltäni. En pistä sitä pahakseni ollenkaan.