Pitkät pyhät eivät ole kaikille yhtä juhlaa
Tyhjän tuolin syndrooma korostuu luterilaisessa tavassa viettää jumalallisia pyhiä pitkän kaavan mukaan.
Äitini työelämä katkesi eräänä pitkänäperjantaina lääkärin arvioon, jonka mukaan elinpäiviä olisi kolme viikkoa tai korkeintaan kolme kuukautta. Lopulta kolme viikkoa meni. Isäni oli sitä ennen kaatunut suorilta jaloilta hautaan juhannuksena.
Omaa pääsiäiskertomustaan alkaa miettiä jo hyvissä ajoin ennen kiirastorstaita. Muistelee, mihin istui kun lääkäri antoi tuomionsa, mitä sitten sanoi, millainen aurinko sairaalan ulkopuolella paistoi ja miten äkkiä taantui takaisin lapseksi, jolla ei ollut mitään eväitä käsitellä niin suuria uutisia.
Joka pääsiäinen pitää muistella samat muistot, joita ei pääse pakoon edes millään matkalla. Jos elämää saisi pikakelata taaksepäin, haluaisi tehdä niin monta asiaa toisella tavalla, olla enemmän läsnä ja vähemmän töissä. Ei yhtään haukottelisi pääsiäispöydässä läheisten jorinoille kuten silloin kun he vielä elivät.
Kaikki elämän ja ihmisten jättämät ovat saman kohtalon lapsia. Hylätyt puolisot kituvat piinalliset aatot, ensimmäiset ja toiset sarjapyhät hammasta purren muistellen sitä elämää, johon kuului paljon rakkauden ääniä. Nyt on ehkä ensimmäinen pyhä, jona lapset eivät olekaan vanhempansa luona vaan sen toisen vanhemman luona. Vuoden se kestää, kun olet kaikki juhlapyhät kerran lusinut, lohduttavat monet. Sitten se helpottaa. Ei se kaikilla niin mene. Viisi vuotta voi olla yksi totuus: viiden vuoden päästä juhlapyhä voi taas tuntua muultakin kuin omalta ristiinnaulitsemiselta.
Joka neljäs suomalainen aikuinen on yksinelävä. Kaikki heistä eivät ole yksin oman tahtonsa mukaan vaan elämä on tahtonut heidän puolestaan. Yksinelävien joukossa ovat iloiset sinkut, mutta myös ilottomat yksinäiset, joilla ei ole ketään, joka tulisi toisena pääsiäispäivänä mämmille. On vain televisio ja uutiset juhlapyhien liikenteestä ja siitä, mihin roskikseen pääsiäismunan roskat pitää lajitella.
Kolme suomalaista lopettaa elämänsä joka päivä, myös pääsiäisenä. Ilon ja elämän kristillinen juhla kääntyy pimeyteen ja armottomuuteen. Heille pyhät eivät ole vain mukava ylimääräinen vapaa työstä vaan helvetillistä työtä. Elämän kiiltokuva-albumin muistot korostuvat pitkinä pyhinä, koska niitä on hankittu juuri pitkinä pyhinä: avattu lahjoja, syöty hyvin, ylipäänsä oltu läsnä ihmisenä ihmiselle.
Jokainen luovii pitkät pyhänsä tavallaan. Oprah Winfreyn mukaan meidän pitää ympäröidä itsemme vain sellaisilla ihmisillä, jotka piristävät. Toinen tahtoo ympäröidä itsensä vain sosiaalisen median Grumpy Catilla ja peukuttaa sen Conan O’Brienille antamaa haastattelua. Kolmas saa pyhänsä lusittua sen voimalla, että tekee yksinäiselle naapurille hyvän työn. On monta tapaa pyhittää ja tehdä parempi pyhä.
Jos tämän lukeminen tuntuu kiusalliselta keskellä kauneinta kevättä, voin lohduttaa, että kuolema ei säästä ketään. Se tulee eteen joka ikiselle. Hyviä pyhiä, anna aikaa rakkaillesi kun he vielä elävät.
Ensijulkaistu Ylen blogissani vuosi sitten
— Huono Äiti
Artikkelissa on 5 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
isäni kävi juuri läpi aivoleikkauksen. Eilen siis. Soitin hänelle tänään, oli vielä hengissä, vähän sekava ja väsynyt. Oli pitkä perjantai odotellessa uutisia.
Kaikkea hyvää ja parasta toipumista hänelle!
Tiedän tunteen. Minulle se piinaavin juhla on uusi vuosi. Ollut jo 14 vuotta, eikä tule koskaan ilon juhlaksi palaamaan.
Hyvä kirjoitus ja hyvä tuoda esiin tätä vaiettua puoltakin. 7 vuotta yksinhuoltajana puhuu karua kieltä kuva-albumeissa: joulu- ym aterioilla istuu napero yksin pöydän ääressä, kun se seuralainen ottaa kuvaa. Toki niitä suvun ympäröimiä aterioitakin on onneksi ollut seassa, mutta niin moni palaa niiltäkin pimeään kotiin.
Samoissa fiiliksissä jo 10 vuotta. Pääsiäislauantaina iski tajuntaan, että äiti lähtee kun se sinne taottiin. Toukokuun 27 oli sitten meidän viimeinen yhteinen päivä. Välin olin vierellä.