Leskeys opetti olemaan vertaamatta itseään muihin

Miten rakentaa luottamus elämään uudelleen? Tätä mietin paljon. Kun elämä lyö kylmällä nyrkillä koko pohjan sirpaleiksi, miten uskoa, että kyllä tästä selviää?

Ennen leskeksi jäämistä halusin hallita kaikkia yksityiskohtia elämässäni. Perfektionismi on mun luonteenpiirre. En pidä yllätyksistä ja siksi olen elämäni suurimmat muutokset osittain ennakoinut pitkälle suunnitelmalla. Eihän se onnistu niin kaiken kohdalla.

Yhtäkkiä sitä on keskellä kaaosta, johon et voi mitenkään vaikuttaa, mieli sumenee ja kipu rinnassa puristaa äänettömästä huudosta huolimatta niin, että osittain pelkäät, osittain toivot kuolevasi. Samalla kun haluaa piiloutua peiton alle piiloon pahalta, lapset kaipaa normaalia arkea kaikkien normaalien rutiinien kanssa.

Niimpä pakotat itsesi nousemaan joka aamu lasten vuoksi. Automaattisesti ja velvollisuudesta asettaa lapset oman hyvinvoinnin edelle, vaikka todellisuudessa jos äiti ei voi hyvin ei voi perheessä muutkaan hyvin. Suoriutuu konemaisesti pakollisesta oikomalla kaikki loivatkin mutkat suoriksi ja siksi syyttää itseään siitä, että lapset ei saa enempää päivässä kun sen mitä on pakko. Äiti ei vaan jaksa. Äiti on äiti koska lapsille ei ole muita turvaverkkoa. Kun lapset ei ole kotona piiloutuu peiton alle, jossa keskittyy hengittämään peläten sitä kun joku taas tarvii sua, etkä voi enää piiloutua.

Kun tarpoo kaulaa myöden henkisessä liisterissä ei muistoja jää. Edes niitä positiivisia. Aivot on pois päältä. Mieli suojaa ihmeellisen vahvasti, kun tarvii kestämistä ja selviytymistä. Juokse/kuole ohjelmalla ei ajattele mitä tapahtuu, vaan miten selvitä seuraavaan pisteeseen. Suorittaa arkea hengen hädässä.

Yhtenä aamuna, huomaa että onkin helpompaa. Synkän ja pimeän kauden jälkeen pieni valon Kaje pilkistää ja piristää oloa, tajuaa yhtäkkiä että nauraa ääneen ensimmäistä kertaa yli kahteen vuoteen. Spontaanisti, eikä mitenkään teeskennellen. Vaistomaisesti vilkuilee ympärille, että huomasiko kukaan?

Parantumisen tiellä tarvii antaa lupa itselle luottaa että elämä kantaa. Antaa lupa, että kun yksi ovi sulkeutuu avautuu jossain uusi, jonka merkitys selviää ehkä myöhemmin. Olla itselleen lempeä, koska ei kyennyt selviämään rajusta muutoksesta ilman syvää luhistumista ja mielen rikkoutumista. Ennen kaikkea oppia olemaan vertaamatta itseä muihin selviytyjiin. Minä selviän omalla tavallani, ja se on minulle paras tapa.

Terveisin Leskiäiti

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

— Huono Äiti

Artikkelissa on 0 kommenttia, jätä oma kommenttisi.