”Meidän tilanne on hieman erilainen, kuin perusperheissä”
Meidän tilanne on hieman erilainen, kuin perusperheissä. Pojallemme tuli avioero, heillä on yksi poika, joka jäi isälle, mutta poikamme ei pysty sairautensa vuoksi yksin hoitamaan lastaan. Poikamme ja hänen lapsensa muuttivat minun ja mieheni luokse.
Olemme mieheni kanssa lapsen virallisia oheishuoltajia. Periaatteessa kaikki siis hyvin. Ongelma vaan on, että lapsi käyttäytyy erittäin huonosti minua kohtaan. Saan kuulla olevani tyhmä, hän kiroilee minulle, tönii, yrittää lyödä. Aluksi ajattelin, että koska hänen äitinsä hylkäsi hänet, niin hän inhoaa kaikkia naisia. Pidin pientä etäisyyttä alussa ja asia alkoi korjaantua. Vuosien myötä kuitenkin on enemmän tai vähemmän ollut huonoa käytöstä nimenomaan minua kohtaan.
Nyt kun hän on jo aika iso, huono käytös on lisääntynyt. Kun he muuttivat meille, lapsi oli 1,5v, nyt hän on 6v. Toisinaan hän haluaa kutsua minua äidiksi ja olen sallinut sen, koska hän tietää, kuka on hänen oma äitinsä ja tapaakin äitiään silloin tällöin. Yritän tietoisesti olla lapselle reilu, mutta auktoriteetti. Olen kiinnittänyt huomiota siihen, etten komentele ja käskytä koko ajan, mutta pidän kiinni siitä, että minua totellaan, kun jotain käsken/pyydän.
Mutta, jos hän esimerkiksi on menossa shortseilla ulos ja siellä on kylmää, niin kun sanon että laita pitkät housut jalkaasi, niin raivokohtaus alkaa. Olen pitänyt kiinni siitä, että lapsi on yksi perheenjäsen, ei mikään kuningas, hänelle puhutaan normaalisti ja hänellä saa olla mielipiteitä, mutta toisten päälle ei saa puhua. Iltasatu on minun juttuni sekä muskarireissut.
Kahdestaan kun ollaan, niin yleensä meillä menee normaalisti, mutta kun hänen isänsä tai pappansa on paikalla, niin jo alkaa kuulua ”mamma on tyhmä”, ”mamma on pikkuvauva” ja yrittää viskoa tavaroita minua päin. Tietysti asiasta yritetään keskustella, mutta kommentti on, että mamma on tyhmä (ja siis paljon pahempia nimittelyjä ja kirosanat päälle).
Olen kylläkin perheessä se, joka loppujen lopuksi tietää, miten asiat pitää mennä. Olen kasvattanut neljä omaa lasta, eikä kenenkään kanssa ole tällaisia ongelmia ollut, tosin teininä on hermoja koeteltu erittäin kovasti. Mieheni ja poikani on kuitenkin samalla linjalla koko ajan, ja kasvatusasioista keskustellaan.
Joskus kun lapsi on ollut epävarma, olen vakuuttanut hänelle, että en jätä häntä koskaan. Jossain vaiheessa hän pelkäsi, että minä ja mieheni kuolemme, koska olemme hänen mielestään niin vanhoja (59 ja 61). Lupasin elää niin kauan, kun hän on aikuinen. Käyn joskus parin päivän reissuilla lapsen kanssa kahdestaan ja silloin meillä menee ihan hyvin ja meillä on kivaa ja suloista. Mutta loma ei ole oikeaa elämää ja perusarjessakin pitäisi olla perusrauhallista ja turvallisen mukavaa.
Kodin ulkopuolella kun ollaan, niin lapsi osaa käyttäytyä ja on sosiaalinen muita ihmisiä kohtaan. Tuntuu siltä, että hänen ainoa inhokki on mammansa. Siis pitääkö olla huolissaan? Minun mielestäni pitää ja aionkin mennä lapsipsykologille, että tajuaisin teenkö jotain väärin vai mikä mättää. Onko muilla vastaavia kokemuksia?
Nimim. Heli
Artikkelikuva Gabe Pierce.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 32 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lapsi on sinulle epäkohtelias koska tietää että olet turvallinen aikuinen joka jaksaa rakastaa myös silloin kun kiukuttaa. Luot lapselle perusturvallisuutta määräämällä rajat lapselle ja lapsi testaa sinua muiden läsnäolessa. Se on raskasta ja ärsyttävää mutta on vaan koitettava jaksaa. Tsemppiä!
Minullakin on saman suuntaisia kokemuksia.
Sitten kun ollaan kahden kaikki on ihan hyvin.
Kiitos tuhannesti kaikille kommentoijille!!!
Tästä sain voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.
Lapsi kommentoi, kun olin lähdössä jonnekin ”mullahan tulee aina sua ikävä kun olet poissa”.
Ai että, tuntui hyvältä kuulla tuo!
Ehkä hän on vieläkin epävarma siitä, että kukaan ei jätä häntä.
Jatkossa näytän teoilla ja rakkaudella ja myös sanoilla, että en jätä häntä (eikä kukaan jätä) ja että rakastan häntä niin paljon, että halkean!!
Minulla myös 6v poika, oikea äidinpoika onkin, mutta ehkä siitä johtuen äiti on myös se jota haukutaan ja lyödään joskus. Oikeasti poika on hyvin kiltti, empaattinen eikä kovinkaan uhmakas. Mutta isänsä on hyvin määräävä tyyppi, joten äiti on sitten se jolle uskaltaa kiukutella.
Saan siis kuulla olevani maailman huonoin äiti ym. ja seuraavassa hetkessä olenkin maailman rakkain ja saan sylin täydeltä pienen pojan haleja.
Lyömistä ja haukkumista en hyväksy, mutta en myöskään jakele ylimitoitettuja rangaistuksia vaan opetan että ilkeistä sanoista tulee kurja olo jne. Meillä tästä ei ole muodostunut isompaa ongelmaa, mutta kuuluu ehkä ikään?