”Kuvittelin aina olevani sellainen äiti joka on 3 vuotta kotona ja miestä odottaa ruoka valmiina työpäivän jälkeen. En ole. Sairastuin vauvan ollessa puolivuotias synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka oikeastaan lähti taittumaan kun pääsin opiskelemaan lapsen ollessa 1,5 vuotta.

Kaikista huvittavinta on, että äitiys oikeastaan laukaisi minussa sellaisen ”kroonisen itsekkyyden”, että omia juttuja pitäisi olla koko ajan saatavilla. Minulla oli paljon menoja, harrastuksia yms. Nyt olen viimeisen vuoden aikana jättänyt paljon pois menoja ja harrastuksia, koska väsyin jatkuvaan kiireeseen. Viime vuosi oli raastava parisuhteemme kannalta, riitelimme koko ajan. Olin todella uupunut kaikkeen, silti opintoni olivat siinä vaiheessa, että ei auta kuin porskuttaa eteenpäin, sairaslomia ei opiskelijoilla ole tai valmistuminen lykkääntyy.

Tämä herätti minuun valtavan oman tilan tarpeen. Haluaisin olla yksin, tätä pyysinkin mieheltäni, olisiko mahdollista saada sellaista “yksin kotona olemis” -aikaa. Tätä mieheni ei ole pystynyt järjestämään, koska häntä ei vain koko syksynä oikeastaan kiinnostanut, kuinka väsynyt olen ollut. Hän jotenkin ajattelee, että tämähän menee hyvin kun ollaan kaikki tässä kotosalla, että ei häntä häiritse, kun tyttäremme on ainoana lapsena vaatimassa koko ajan jotain.

Kävin päivät harjoittelussa ja illat olin joko lapseni tai mieheni käytettävissä, molemmat ovat melko vaativia persoonia. Joululomalla romahdin, tuntuu että happi loppuu totaalisesti, itkin väsymystäni, halusin erota. Mieheni tajusi että olen tosissani ja lupasi että nyt asiat muuttuu, noh, ei muuttunut, enkä usko että muuttuu. Voiko se oman tilan tarve oikeasti muuttua niin suureksi, että on valmis vaikka eroamaan? Mikä tähän auttaisi?”

Nimim. Haluun olla yksin, haluun olla hiljaa

Tämä kirjoitus on lähtetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Kuva Alex Holyoake.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 31 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

31 vastausta artikkeliin “Kaipaan omaa aikaa niin paljon, että harkitsen eroa”

  • Dex sanoo:

    Mulla on jo vanhempi tytär, nyt 5 v., mutta erityisesti miehen iltavuorot tuntuvat todella rankoilta. Kun ensin itse tekee täyden työpäivän ja sen jälkeen hirmuisella kiireellä hakee lapsen päivähoidosta ja viettää hänen kanssaan koko illan kahden kotona, ei siinä ole mitään mahdollisuutta lähteä esimerkiksi omiin harrastuksiin – ja puheenaiheet ovat sellaisia, että siihen todella kaipaisi jonkun aikuisen. Joskus ajattelin jopa sitä, että kun tenava oli pienempi, tämä oli helpompaa itselle – ainakin menee aikaisemmin nukkumaan. Kaikista väsyneimmilläni olen jopa pohtinut, että jos muutat pois kotoa, tästä pääsisi maksamalla elatusmaksut ja mies järkätköön työnsä miten haluaa. Vaikka kuinka paljon yritti varautua vanhemmuuteen, tämä oli ehdottomasti suurin yllätys miten rankkaa on olla kahden lapsen kanssa illat kotona.

  • Nimetön sanoo:

    Minä olen nykyään yh, mutta edelleen kaipaisin lisää omaa aikaa. Elämä oli sietämätöntä, kun vielä asuttiin koko perhe saman katon alla. Avioeroomme oli toki muitakin syitä, mutta kaikista eniten kärsin siitä, että en saanut ikinä olla yksin. Lapsi on nykyään jo teini, eli viettää jo paljon aikaa omassa huoneessaan. En kuitenkaan osaa rentoutua ja saada sitä yksinolon tunnetta ennen kuin lapsi nukkuu, tai on oikeasti poissa. Tällaisia tilanteita on kuitenkin todella harvoin, koska lapsen poissaollessa tapaan nykyistä miestäni. Itse olen kieltämättä elämääni uuden miehen järjestänyt, eli ei auta syyttää muita. Mies kaipailee minua monta kertaa viikossa, joka on tietysti tosi söpöä. Se kuitenkin tarkoittaa sitä, että en raaski sanoa miehelle, että mitä jos ei tavattaisikaan, olisin mieluummin yksin. Olen tässä lohduttautunut, että enää muutama vuosi, ja teini muuttaa pois kotoa. Sitten saan olla suurimman osan ajasta yksin, ja vaikka tavata sitä miestä sitten muutamana päivänä viikossa. Saa nähdä miten hyvin tämä toteutuu käytännössä 😅 Koitan tosi kovasti olla muuttamatta yhteen miehen kanssa lapsen muuttaessa pois kotoa 😏

  • Be patient sanoo:

    Voiko olla, että sinä vain et olekaan parhaimmillasi tuon ikäisen lapsen äitinä? Ehkä tuon ikäinen on uuvuttava, vaativa, jopa tylsää seuraa?
    Ehkä sytyt äitiyteen jossakin toisessa vaiheessa? Kun sieltä alkaa tulla esiin tarinoita, kysymyksiä kysymysten perään, persoonallisuutta, ihailtavia luonteenpiirteitä. Ehkä viihdyt hänen seurassaan paremmin myöhemmin.
    Ole itsellesi armollinen. Salli itsellesi omaa aikaa. Tee asioita joista iloitset. Tuolle pienelle kannattaa silti antaa läsnäoloa ja rakkautta. Luoda yhteyttä häneen. Jonain päivänä saatat huomata, että olet parhaimmillasi (äitinä) juuri nyt.

  • Ettäsillai sanoo:

    En tiedä auttaako tämä sinua mutta miestä tai ei noita oloja voi tulla. En ole silti koskaan edes ajatellut pystyväni täysillä harrastelemaan tai opiskelemaan. Arki on rankkaa jokaisella, oikeastaan sulle helpointa olis varmaan joko keventää tahtia tai mennä töihin tai harjoittelun. En halua loukata mutta itselle tulee noista omista oloista kuitenkin aina se jälkikatumus, että hei, nää ei ole perheen syytä ollenkaan. Esim jos sä opiskelija se luo sulle ne paineet. Ne odotukset ym luo ne!