Eroaminen ei ole luovuttamista
Miksi se, että pysytään kärsien ja hampaat irvessä yhdessä, on arvostettavampaa kuin se, että erotaan jos suhde ei vain toimi?
Kärsimmekö turhaan siksi, että eroamisesta on tehty valtava peikko ja eroavia syyllistetään? Joskus ideaali pitkästä suhteesta aiheuttaa enemmän pahaa kuin hyvää, vaikka tarkoitus on päinvastainen.
Tätä pohtii tuttujensa on-off-suhteen ja oman eronsa pohjalta tämä kirjoittaja:
”Kaverini on raastavassa suhteessa. Suhde on kestänyt vuosia, eikä kumpikaan ole siinä onnellinen.
He erosivat jo, ja palasivat yhteen. Mies lähti, ja palasi. Nainen lähti, ja palasi.
Nyt he ovat yhdessä. Ehkä se on oikea päätös, ulkopuolinen ei voi sitä tietää. Eivätkä tietysti hekään tulevaisuuteen näe, ratkaisu voi olla hyvä tai huono tai vaikkapa neutraali.
Mietin sitä, että tästä edestakaisin sahaamisesta on kerrottu Facebookissa. Sekä puhuttu ystäväpiirissä ihan avoimesti. Kun pari tästä kertoo, kaikki kannustavat, että kannattaa jatkaa, kannattaa yrittää, oikea päätös.
Vaikka eihän meistä kukaan tiedä onko se oikea päätös.
Tuntuu erikoiselta se, että oli ihminen miten onneton tahansa, kaikkein tärkeintä tuntuu olevan suhteen jatkaminen. Erota ei saa, ei missään nimessä. Joka kivi pitää kääntää.
Olen tehnyt sen itsekin.
En ollenkaan allekirjoita sitä yleistä väitettä, että ihmiset eroavat liian helposti. Ennemmin tuntuu, että ihmiset yrittävät liian pitkään pitää suhteen kasassa.
Kuva Fernando Brasil.
Oma suhde oli ollut pystyynkuollut jo vuosia. Puoliso kohteli minua huonosti. Olin hänelle olemassa vain kun hän halusi jotain. Mitään tukea en saanut, arkea ei jaettu, ei mitään. Enkä minä lähtenyt.
Olin niin oppinut siihen että ”kaikissa suhteissa on vaikeuksia” ja ”avioliitossa on ylä- ja alamäkiä” ja että ”suhteen eteen pitää tehdä töitä”.
Ajattelin, että ne jotka eroavat, eroavat liian helposti. Että he eivät kestä mitään vaikeuksia, ja siksi itseni piti kestää kaikenlaisia vaikeuksia.
Jälkikäteen ajateltuna en ymmärrä miksi tuhlasin vuosikausia elämästäni suhteeseen, josta en saanut mitään. Mutta kun piti yrittää! Ei saanut luovuttaa! Olin luvannut tahtoa! Ero ei ollut vaihtoehto!
Eihän sitä koskaan tiedä muiden suhteista. Eikä siitä tiedä, mikä lopulta on paras tai oikein ratkaisu. Mutta ehkä näiden ”eroaminen on luovuttamista” ja ”nykyään erotaan liian helposti” -väitteiden lisäksi voitaisiin alkaa hokea jotain muuta.
Esimerkiksi sitä, että huonoon suhteeseen ei kannata jäädä. Kaikkea ei voi korjata. Jokainen suhde ei ole pelastettavissa. Ja että eroaminen ei ole luovuttamista.”
Nimim. Oikea ratkaisu
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 8 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Lisää sinua kiinnostavaa luettavaa:
Kommentoi artikkelia
8 vastausta artikkeliin “Eroaminen ei ole luovuttamista”
Uusimmat artikkelit
Oma kokemukseni on, että kyllä, ihmiset eroavat aivan liian helposti, mutta en tietenkään tiedä mitä kaikkea missäkin suhteessa todella tapahtuu neljän seinän sisällä.
Kuitenkin kaikki eronneet ystäväpiirissäni toistavat käytännössä samaa mantraa:
-Suhde oli eloton ja haluton
-Oltiin hyviä kavereita
-Ei ollut mitään muuta yhteistä kuin koti
Ja niin edelleen.
Sitten kun tiedustelee, että kokeilitteko pariterapiaa, puhuitteko kunnolla toisillenne tunteistanne ja suhteenne ongelmista, puhuitteko suhteen eteen yrittämisestä yhdessä, niin yleensä ei, lähinnä riideltiin. Ja nyt siis kyseessä on molemmat sukupuolet.
Toisinaan saa kuulla, että jompi kumpi on ehdottanut pariterapiaa, mutta toinen ei ole (enää) halunnut. Ja yllättävän usein on toisella jo uusi tuttavuus kulman takana. Tunnen yhden ainoan pariskunnan, jotka todella yrittivät, mutta olivat kumpikin jo omalla tahollaan tuhonneet yhteistä hyvää liian paljon, jotta sitä olisi sillä kertaa voinut enää korjata. Yhden ainoan, kymmenistä.
En tiedä onko eroaminen luovuttamista, mutta ainakaan yritystä ei tunnu kovin paljon olevan enää nykyisin.
Olen tällä hetkellä tässä samassa tilanteessa. Olen vuosia ollut avioliitossa, jossa koen ettei minulla ole enää mitään annettavaa. Suhteemme on ollut rajun riitaisa, myös lapset ovat kokeneet tämän. Viimeiset vuodet ovat olleet rauhallisempia, mutta itse olen ajatellut, että minulla on oikeus omannäköiseen elämääni. Ei sellaiseen, jota joku toinen sanoittaa, joku joka on vuosia loukannut minua henkisesti. Pystyn ehkä antamaan anteeksi, mutta luottamukseni suhteeseen on mennyt. Silti tuntuu, että joudun jollain tavoin selittämään itselleni miksi ero olisi hyvä ratkaisu, miksi en vain voi yrittää ja yrittää. Uskon, että olisimme hyviäkin ystäviä erottuamme. Kunhan vain ensin pääsen yli itsekin tästä ”ei saa luovuttaa…” mantrasta joka takoo päässäni. Mutta olen matkalla kohti omaa elämääni. Ja uskon, että myös lasten kannalta parempaa elämää. Sillä joskus ero voi myös olla parasta mitä lapsille voi tapahtua, kaiken alkushokin jälkeen.
Eiköhän tämä ole kiinni siitä, onko pariskunnalla lapsia ja/tai taloudellisia riippuvuuksia. Jos eroaminen tarkoittaa oman ja lasten elintason räjäyttämistä tuusan nuuskaksi ja huoltajuuskiistoja oikeutta myöten jne. tai puolison sekoamista, sitä todellakin miettii. Perhe on paljon muutakin kuin parisuhde, ja nykyään yhä edelleen usein toinen puolison on riippuvainen toisesta elintason suhteen. Ja yhä edelleen miehet usein niputtavat lapset ja äidin eli kummastakin erotaan sitten kertaheitolla. Lapsille isän menetys voi olla hirveä paikka.
Hyvä kirjoitus, olen itse miettinyt ihan samoja asioita. Ei kukaan voi toisten suhteiden sisälle nähdä, vain ne kaksi jotka siinä suhteessa ovat. Usein eletään yhdessä, mutta mitään yhteistä ei ole. Klisee ehkä, mutta usein kasvetaan erilleen, varsinkin jos on menty nuorena yhteen. Eihän sama ammattikaan tai asuinpaikka välttämättä ole se paras vaihtoehto, mikä on nuorena valittu, niin eihän välttämättä puolisokaan ole. Ja on oikein molempia osapuolia kohtaan, että jos tunteet loppuu, toisen kanssa ei halua olla, niin erotaan, eikä jäädä vaan tavan vuoksi suhteeseen, jossa molemmat on onnettomia.
Kyllä nykyään tuo että eroaminen on luovuttamista ja erotaan on vaihtunut siihen, että on muotia erota ja siihen kannustetaan. Vaihdetaan kumppania useammin kuin kerran ja tietysti niitä lapsia pitää tehdä useamman kanssa.
Nykyään ei osata enää olla, kun alkuhuuma katoaa. Kun rakastuminen muuttuu rakkaudeksi.
No minä luovutin seitsemänkymppisenä melkein 50 avioliittovuoden jälkeen. Nyt kysyn itseltäni miksi en luovuttanut aikaisemmin, vaikka 10 – 20 vuotta sitten. Oli nolaamiista, ivaamista, viinaa ja naisia.
Eikö olisi pitänyt? Erosinko liian helposti? Enkö osannut olla?
Sinä olit rohkea ja teit sen mikä on oikein. Mikä parasta, vältyit omaishoitamasta mul—vistimiestä elämänne loppuun asti. Ei kannata jossitella jälkikäteen, se on vain ajanhukkaa.
Minä erosin ex-miehestäni 28 avioliittovuoden jälkeen. Lapset olivat jo aikuisia ja muuttaneet pois kotoa. Odotin, että lapset kasvavat, vaikka kärsinkin suhteessamme paljon. Ex-mieheni oli narsisti ja käytti niin ruumiillista ja henkistä väkivaltaa. Kerran hain jo eropaperit täytettäväksi, mutta hän uhkasi, että en tule saamaan koskaan lapsia itselleni. Lupasi hommata minulle hullun paperit! Ja sanoi alentavasti, että minnekä sinä oikein menisit ja nauroi paskaiset naurut päälle. Minä uskoin hänen pystyvän mihin tahansa tekoon, olihan hän minut aivopessyt jo 25 vuoden ajan. Hänen mielestä minä olin vain saamaton, välttämätön paha ihminen, en osannut tehdä oikein, kaikki negatiiviset asiat olivat minun vikaani; jopa hänen sairautensa johtuivat minusta. Henkinen paine oli hirvittävä, kärsin paniikkihäiriöstä ja itkin joka aamu herättyäni sängyllä istuen, ennenkuin lähdin töihin. Sitten siirryin eri huoneeseen nukkumaan, jotta sain nukkua yöni rauhassa, ilman seksuaalista ahdistelua. Kovetin sydämeni, en tuntenut enää mitään tunteita; se oli kai luonnon tarjoama puolustuskyky mahdottomassa tilanteessa, että kestäisin sen luhistumatta. Hänen ollessaan poissa kotoa eräänä viikonloppuna pyysin isääni tulemaan apuun tavaroitteni siirtämiseen vuokraamani asuntoon. Kun hän palasi kotiin, hän ei ollut uskonut, että kykenisin muuttamaan pois. Vaikka eroaminen oli raskasta mm. Ex-mieheni uhkailujen takia, tunsin jälleen eläväni ja hengittäväni, olin vapaa kaikesta entisestä! Vielä hän yritti saada lapseni kääntymään minua vastaan siinä onnistumatta. Olin sen suhteen luottavainen, sillä tunsivathan he isänsä ja olivat järkeviä aikuisia. Löysin uuden ja ihanan miehen vuosien jälkeen ja elämäni on antoisaa ja saan tuntea olevani rakastettu ja hyväksytty kumppani.