Kun saa lapsensa syliin, unohtuvat synnytyskivut ja raskauden vaivat, niinhän sitä väitetään…

Ja kun se lapsi on siinä sylissä, oma ulkonäkö on täysin toisarvoinen juttu, tätäkin hoetaan vaikka kuinka paljon. Mutta mitäs jos ei pystykään hyväksymään omaa muuttunutta ulkonäköään? Mitä silloin pitäisi tehdä?

Entä saako sanoa, että on tyytymätön ulkonäköönsä, kun on kuitenkin saanut sen lapsen tai ne lapset? Onko lapsellista tai pinnallista murehtia ulkonäköään? Tällaisia asioita miettii nainen, joka ei kehtaa näyttäytyä alasti edes omalle miehelleen:

”Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet, lasten saannin jälkeen moni nainen on itsevarmempi” jne., näin puhutaan.

Mulle ei käynyt näin. Päinvastoin, hyväksyn itseni vielä vähemmän kuin aiemmin.

En ole ikinä ollut mikään kovin pyöreä, ehkä sopusuhtainen monen mielestä. Raskaudet on jättäneet tietysti kehoon arpia eri puolille, rinnat roikkuu, suonikohjut sen kun leviää, on tullut peräpukamaa, ehkä jopa kohdun laskeumaa, iho on mennyt pilalle ja mitähän vielä.


Kuva Steinar Engeland, ylin kuva Eugenia Maximova.

Voi olla pinnallista ajatella näitä. Mutta en pysty ajattelemaan, että kuinka kallisarvoisia lahjoja oman kehon kustannuksella on saatu…

Oman miehenikään edessä en pysty olemaan kokonaan alasti, en valot päällä enkä pimeässä. Olen vielä suht nuori ja lapseni eivät ole mitään taaperoita enää, joten kroppani on varmaan palautunut sen mitä palautuu.

Tiedän, treenaamalla ja laihduttamalla varmaan tuloksia saa mutta entäs kun sekään ei riitä? Peilistä katsoo joku muu kuin minä enkä tiedä missä minä olen…”

Nimim. Prinsessa Ruusuton

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

7 vastausta artikkeliin “En pysty hyväksymään äitikroppaani, peilistä katsoo vieras nainen”

  • Nimetön sanoo:

    oma esikoinen on 15 enkä ole vieläkään hyväksynyt sitå miten raskaus ja imetys pilasi koko vartalon. Olin hoikka, nuori, pystyt rinnat ikää 21, olin 22 , veltot pussit tissien tilalla koko vatsa täynnä raskausarpia ja löllö. Siltä näytän edelleen, enkä ole sujut asian kanssa

  • Janna sanoo:

    On kyllä helposti samaistuttava kirjoitus. Olen hoikka muuten, mutta vatsa on minulla muuta kroppaa isompi. Vaatteiden löytäminen on hankalaa kun en halua, että ihmiset tuijottavat vatsaani (kenties miettien, olenko raskaana). Minulla oli molemmissa raskauksissa valtavan kokoinen maha ja se kasvoi vain eteenpäin. Varsinkin toisessa raskaudessa ihan tuntemattomat ihmisetkin kysyivät, odotanko kaksosia vaikka vatsassa oli vain yksi pienikokoinen vauva. Vatsanahka ei palautunut vaan vatsa on löllö ja ruma, napa on kauhean näköinen (jos sitä edes navaksi voi kutsua). Lisäksi minulla on ärtyvän suolen oireyhtymä, joten stressi, epäsäännöllinen syöminen tai joku väärä ruoka aiheuttaa turvotusta, mikä tekee vatsasta oikeasti sen näköisen, että sen haluaa piilottaa. Vatsalihaksetkaan eivät ole menneet yhteen vaan siinä on parin sentin rako. Viimeisimmästä synnytyksestä on jo 6 vuotta, joten silleen se myös varmaan jää. Rinnat ovat olleet aina pienet, mutta imetysten jälkeen suorastaan olemattomat. Onneksi puolisoni pitää edelleen minua seksikkäänä, mutta jos jostain syystä meidän parisuhde joskus loppuisi, en tiedä, miten ikinä pystyisin kenenkään muun edessä riisuutumaan saati tuntemaan itseäni seksikkääksi.

  • Velkavangitar sanoo:

    En minäkään ole hyväksynyt kropan muutoksia, en vaan jaksa enää välittää. Liekö kaksi melko lähekkäistä raskautta tehnyt sen, että vatsakalvoon jäi vaaksan verran erkaumaa eikä palaudu kuulemma ilman veistä. Kunnallisella puolella eivät leikkaa, koska raskauskiloja en ole saanut pudotettua ja lisääkin on tullut, joten kahden lapsen hinta on tähän mennessä ollut kahdeksan vuoden selkäkivut (selkä ei saa tukea etupuolelta), vatsa kuin olisin ikuisesti 7 kuulla raskaana ja kiloja enemmän kuin ikinä.

    Lapsien mielestä olen kaunis ja miestä pidän osasyyllisenä ulkomuotooni, joten valitusoikeutta ei hänellä ollut. Nyt en jaksa edes ajatella uutta miestä, joten ei tarvitse muidenkaan mielipiteistä huolehtia. Jotta itselleni joskus kelpaisin tai edes pystyisin liikuntaa harrastamaan, aion korjauttaa vahingot yksityisellä puolella.

  • Arpi sanoo:

    Musta ei ole ollenkaan väärin sanoa omia tuntemuksiaan ääneen, puhuminen kipeistä asioista on terapeuttista.

    3 raskautta on jättäny suuret jäljet kroppaani, on arpia ja löysää nahkaa. Toisinaan siedän omaa peilikuvaani, sitten taas on päiviä että itku tulee. Ja kyllä mulla on oikeus surra mun kroppaani, kyllä mulla on oikeus tunteisiin. Paljosta on pitänyt luopua, vaikka paljon olen saanutkin tilalle.

  • Ajatusvääristymä sanoo:

    Ymmärrän kirjoittajaa. Synnytyksen jälkeen (ja jo raskaus aikana) vihasin kroppani, se oli jonkun muun. Peilistä katsoi joku, jolla on mun kasvot, mutta vieras keho. Synnytyksestä on nyt yli 7 vuotta. Tuona aikana kroppa on palautunut hyvin lähelle samaksi kuin ennen synnytystä, järjellä ajatellen näen sen kun katson peiliin. Välillä oon jo ollut selkeästi laihempikin, kuin ennen lapsen saantia, nyt taas paino palautunut mun normaaliin (165cm/57kg, eli ylipainoa ei todellakaan ole). Mutta se tunne siitä, että oon edelleen liian pömppömahainen ja turpea, se ei ole kadonnut mihinkään. Ei auta positiivinen ajattelu, ei toisilta kuullut kehut, ei mikään. Vasta viimeisen vuoden aikana oon alkanut taas kokea, että edes sen oman puolison edessä kehtaa olla alasti, aina ei sekään ole helppoa vieläkään. Esim. uimahalliin meno ahdistaa, kun on aina se tunne että oon väärän kokoinen ja muotoinen. Vaikka edelleen järki sanoo, että mun kroppa on ihan ok. Tunteet ja omat ajatusvääristymät voi olla julmia. Kirjoittajalle haluan sanoa sen, että vaikka uskon tuon tilanteen olevan sulle hankala, niin usko pois, luultavasti juuri kukaan muu ei noihin asioihin edes kiinnitä huomiota. Jos et millään noista jutuista pääse yli omin avuin, kannattaa puhua esim. jollekin terapeutille. Älä uuvuta ja masenna itseäsi liian kauan negatiivisilla ajatuksilla. 💜

  • Maria sanoo:

    Kyllä se varmaan koville ottaa. Toisiin vaikuttaa enemmän. Susanna Haavisto sanoi haastattelussa kauan sitten että en ole muuta kuin jauhelihan jatke. Siinä muuttuu muukin kuin pelkkä ulkonäkö. Että ette pääsisi liian helpolla niin voin sanoa että pahempaa on tulossa joten sopeutumista kai pitäisi harjoittaa. Tarkoitan että edessä on vaidevuodet, rypyt, lihavuus kun saavutatte 50v. Eikä toivoa enää ole. Se entinen minä huutaa siellä sisällä muuttuneessa kehossa. Ei auta kun koittaa välittää ja huolehtia tästäkin vaiheesta koska pois ei siitä omasta kehosta pääse. Vahvuutta sopeutumisiin.

  • Eevia sanoo:

    En tiedä kauanko lasten saannista sinulla on nyt mennyt mutta kyllä siihen vähän tottuu.
    Minulla rinnat jäivät ”tyhjiksi” esikoisen syntymän jälkeen (10v), toisesta tuli napa tyrä ja kolmannesta rektosele ja 2kiloa per lapsi lisäpainoa joten iskua tullut kyllä otettua. Ensimmäisen jälkeen uuteen kroppaan totuttelu oli hankalaa. Vaatteet vaihtuivat, hiusten laitto ja meikkaus jäivät kun aika tai kiinnostus riittänyt.
    Aika epäviehättävä olo oli usein.
    Nykyään vaan toteaa että vanhenee ne lapsettomatkin. Kukaan ole ikuisesti 15vuotiaan näköinen. Sen sijaan että harmittelee sitä mitä on mennyt niin keskittyy siihen mitä on jäänyt.
    Hoidata kynnet joskus, käy kampaajalla, hemmottele itseäsi hieronnalla. Mitä vähemmän keskityt siihen huonoon sitä pienempi rooli sillä on.

    Kaiken kanssa oppii elämään ja lopulta se hyväksyminenkin sieltä tulee vaikka siinä menisikin tovi..