En jaksa arkea, voiko siitä oppia nauttimaan?
Arki on parasta, sanovat monet. Mutta entäs jos ei ole?
Mitä tehdä, jos arki on ankeaa ja vaikeaa, ja silloin tuntee kuihtuvansa?
Voiko arkea oppia sietämään, kysyy tämä äiti:
”Olen ihan oikeasti huono äiti. Ja koen siitä aivan valtavaa syyllisyyttä.
Haluaisin tietysti olla parempi äiti, ja nauttia tästä arjesta pienten lasten kanssa. Mutta kun en nauti.
Haen lapset päiväkodista viikonloppujen viettoon reippain mielin, ja mietin antavani aikaa lapsilleni ja miehelleni. Ennen lauantain päiväuniaikaa huomaan kuitenkin jo odottavani maanantaita. Että saisin lapset päiväkotiin.
Arki-illat lasken tunteja lasten nukkumaanmenoon. Yritän hymyillä ja olla läsnä, leikin ja pelaan, juttelen miehen kanssa. Hoidan kyllä tonttini tässä perheessä. Näennäisesti olen ehkä jopa hyvä äiti. Mutta sisällä tuntuu pelkkä tyhjyys.
Kuva Mihai Surdu, ylin kuva Niklas Hamann.
Sitten kun saan kotoa hetken vapaata, olen niin elossa! Olen iloinen, vauhdikas, puhelias, energinen, ja kaikkea mitä minä minuna ennen lapsia olin. Sen pitäisi tuoda virtaa tähän arkiseen taisteluun, mutta kun ei. Siitäkin saan kehitettyä vaan entistä suuremman kriisin, kun huomaan kuinka elossa sitä voisikaan olla.
En voi laittaa kotifiiliksiäni vaikkapa masennuksen piikkiin, vaan ne johtuvat ihan vaan siitä että joudun olemaan kotona. Sitten tulee se syyllisyys taas aivan vyöryinä.
Kaipaan usein aikoja ennen lapsia. Välillä aikoja ennen miestäkin. Mitä tässä voi tehdä? Tehtyjä ei voi saada tekemättömiksi, varsinkaan kun tekeleet ovat lapsia. Enkä heitä tekemättömiksi haluaisikaan, hehän ovat aivan valloittavia ja niin rakkaita.
Mutta voiko tästä arjesta jotenkin oppia nauttimaan? Voiko arjessa jotenkin herätä henkiin? Käykö joillekin muillekin näin? Miten siitä selviää eroamatta ja sekoamatta? Apua!”
Nimim. Tekohymy
Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.
Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.
— Huono Äiti -toimitus
Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!
Artikkelissa on 11 kommenttia, jätä oma kommenttisi.
Tarvitset harrastuksen kodin ulkopuolelta ja lisää omaa aikaa. Ei lapsia tarvi koko ajan viihdyttää. Ota heitä mukaan arjen tekemisiin mutta pidä huolta itsestäsikin. Lapset kasvaa yllättävän nopeasti. En myöskään kaipaa pikkulapsiaikaa.
Mä aloin kokea huono äiti tunteita ulkoapäin tulevien mielipiteiden ja vaatimusten vuoksi. Saneltiin suunnilleen kaikki. Kuvittelin, että mummon, päiväkodin tädin, töissä esimiehen jne ovat oikeassa ja minussa aina vika ja asiat piti Tehdä toisten mieliksi ja toisten tavalla. Toisten ”sinä olet väsynyt, sinä olet sitä ja sinä olet tätä, sun kannattaisi tehdä niin ja näin” sijaan aloin kuunnella jossain vaiheessa itseäni ja miettiä miltä minusta oikeasti tuntuu. Jos alat miettiä oletko oikeasti niin huono vai pyritkö jonkun toisen muottiin? Välillä jonkun mielestä siivosin liikaa tai liian vähän. Söin liika tai liian vähän ja väärin. Jokainen kuulosti osaavansa elää elämääni paremmin kuin minä. Mietin sitäkin mitä nämä ihmiset minusta lopulta halusivat, valtaa/kontrollia ja hallita? Siinä kadottaa itsensä. Mutta itsensä voi löytää uudestaan ja alkaa tehdä niitä asioita mistä itse tykkää. Otin lopputilin töistä josta koin liikaa stressiä ja aloitin uusia harrastuksia. Opettelin asettamaan rajoja muille. Olen huomannut, että nykyinen vanhemmuus on muiden taluttimessa kulkemista. Ilo ja jaksaminen palasi kun otin ohjat omiin käsiini. Niissä se aiheuttaa suuttumusta ja ”huoli” reaktion jotka ovat tottuneet siihen että asiat menee heidän tavallaan. Nyt teen kaikkea mukavaa, nautin lasten kanssa ja nauramme ym. Jos joku arvostelee äitiyttäni tai on muuten myrkyllinen niin tiedän totuuden. En ole riippuvainen heidän vaatimuksistaan. Jatkuvaan neuvojen tulvaan voi uupua ja siihen ettei ole valtaa omaan elämään. En ollutkaan huono, olin suorittaja ja yritin miellyttää päiväkodin tätiä siinä mitä hän halusi ja kävin valtataistelua anopin ja oman äitini ja ex anopin kanssa. Kaikki minun valinnat arvosteltiin kestovaippoja myöten. Mitään ei saanut tehdä ilman jonkun toisen ”siunausta”.
En voi ehkä lohduttaa, mutta voin sanoa, ettet ole yksin. Pidän omista lapsistani, mutta kasvattaminen ja meteli on välillä liikaa. En nauti leikeistä enkä osaa tehdä oikein mitään kivaa pienten kanssa. Uiminen olisi mukavaa, mutta kun lapset eivät vielä osaa, minua jännittää liikaa. Osittain on auttanut se, että olen opetellut olemaan suorittamatta ja ottamaan omaa aikaa esim käsitöiden parissa. Vaikka niiden tekeminen on haastavaa, kun joku vie langat. Ei ne lapset onneksi kovin paljon minua tarvitse kasvettuaan, ja silloin voimme ehkä tehdä mielekkäämpiä asioita. Mies on onneksi iso tuki tässä hetkessä – hän leikkii mielellään pyynnöstä mielikuvitusleikkejä vanhemman lapsen kanssa. Joten ei, en nauti arjesta, mutta tuossahan tuo menee päivä kerrallaan. Enkä suostu syyllistymään, jos en leiki tai välillä ärsyynnyn. Pidän huolen, että on vaatetta ja kuuntelen lapsia, välillä luen satuja tai laulan. Yritän kohdella empaattisesti. Se on ihan riittävästi. Ei aina tarvitse tuntea ylitsepursuavaa rakkautta, onnea ja auvoa.
Äidilläni oli tä sama ongelma. Voin luvata että tämä helpottuu etenkin kun lapset kasvaa! Minä ja sisareni kun olimme teinejä, teimme paljon ja usein kaikkea äitini kanssa ja se oli mieluisaa ja kivaa meille kaikille. Jaksamisia
Tunnistan aivan samat tunteet! Leikin lattialla tarhapäivän jälkeen ja vilkuilen samalla kelloa, että koska pääsee sohvalle keskittymään kirjaan tms.
Tyttöjen reissulla ulkomailla kaveri sai kotoa kuvia ja kuulumisia muksustaan ja itse en edes tajunnut kaivata moisia. Pääsin hyvin nopeasti olotilaan, jossa huolehditaan vain itsestään ja unohdin kotona odottavan perheen.
Itse koen raskaimmaksi jatkuvan säännöllisyyden. Ruoanlaitto ja ruokapöydän ympäristön siivous. En nauti tylsistä rutiiniluontoisista tehtävistä töissä enkä kotona, etenkään kun siitä siisteydestä ei saa nauttia paria tuntia kauempaa. Taaperolle pitää olla ruokaa 5 kertaa päivässä. Itsellä helpottaa hieman, kun tekee laatikkoruokia tai keittoja, joita voi syödä useamman päivän, niin ei tunnu niin raskaalta.
Toisaalta yritän nauttia, kun taapero vielä juoksee ovelle vastaan kun tulen töistä. Siskon lapset ovat jo esimurkkuja ja heitä taas ei näy enää kotona koska kaverit, eikä heitä saa motivoitua perheen yhteisiin tekemisiin eli luultavasti kaipaan tätä aikaa myöhemmin.
Mulle tuli mieleen, et elätkö omannäköistäsi perhearkea? Eihän siihen ole olemassa mitään yhtä oikeaa oppikirjamallia mitä tulisi noudattaa? Voisitko tehdä siitä joillain muutoksilla, erilaisilla valinnoilla, itsellesi mielekästä? Eihän ole pakko lastenkaan kanssa olla kotona, vaan lasten kanssa voi tehdä kaikenlaista ja käydä monissa paikoissa, missä muutenkin. Voithan varata itsellesi vaikka enemmän omaa aikaa? Varmasti monia keinoja löytyy.
Näennäisestikään et ole hyvä ja läsnäoleva vanhempi jos sinun tarttee näytellä lasnäolevaa vanhempaa kokoajan. Mene ja hae itsellesi apua asiaan koska muuten on edessä burnout. Se on pitkä matka ja monta vuotta edessä jos nyt jo lasket minuutteja että pääset lapsistasi eroon.
Voi kun tuo kuulostaa tutulta. Sillä erotuksella, etten jaksa enää edes näytellä. Lapsiperhearki on uuvuttavaa ja hirveää. Viikonloput ovat painajaista. Aina työpäivän jälkeen ahdistuksen määrä tuplaantuu jokaisella kilometrillä, mitä ajan tarhaa päin hakemaan lapsia. Perjantai on pahin. Koko viikonloppu edessä. Su iltana kun saa lapset nukkuu, niin hetkeksi helpottaa, kunnes on taas se perjantai ja edessä ankeutta 48 h.
Tämä teksti kuulosti niin tutulta.. kun on elossa ja elää elämää jonka on itse tilannut ja halunnut, nauttimatta siitä yhtään. Tukehduttaa, enkä tunnista itseäni nykyisessä elämäntilanteessani. Oikeasti itseni näköinen elämä on jossain hyllylle jemmattuna odottelemassa parempia aikoja. Lasten kasvaminen tuo onneksi oman helpotuksensa, kun eivät ole niin kiinni vanhemmissa (äidissä) ja keksivät jo keskenäänkin tekemistä. Omasta arjestani olen tehnyt mielekkäänpää valikoimalla tekemisiä lasten kanssa ennen kaikkea omien mieltymysten mukaan, etsimällä samanhenkistä äitiseuraa ja karsimalla turhat ja itselle merkityksettömät tekemiset pois. Yritä kuroa ristiriita omien toiveiden ja nykyisen elämän väliltä minimiin. Toivon, että sinäkin löydät valon pilkahduksia arjessa ja kärsivällisyyttä katsoa tulevaan. Nyt lapsiarki tuntuu takuulla loputtomalta suolta, mutta se päättyy varmasti joskus.
Noh, se erohan tuohon olisi patenttiratkaisu. Jos siis talous sen kestää, koska eron jälkeenhän ei voi nojautua enää mieheen missään määrin elatuksen, asunnon yms. suhteen. Mutta sitten lapset saa ehkä pois nurkista 50 prosentiksi ajasta, tai voi jopa ryhtyä etävanhemmaksi ja nähdä lapsia esim. 4 päivää kuukaudesta kuten monet eroisät tekevät. Eipä siinä nykypäivänä mitään ihmeellistä ole. Mutta se kannattaa miettiä aika tarkkaan läpi ennen toteutusta, pelkän kotielämän tylsyyden takia ei kannata lähteä keulimaan liikaa. Sitähän se elämä on, tylsyyttä päivästä toiseen ja joskus huippuhetkiä (ja kauhun hetkiä).
No älä vertaile elämääsi entiseen elämään ja keskity yhteen päivään kerrallaan. Lapset kasvavat koko ajan ja tulee päivä jolloin voit lähteä kotua ilman lapsia ja he pärjäävät kotona keskenään. Mieti kun lapset otettaisiin yhtäkkiä pois. Olisitko onnellinen? Mulla itsellä myös tuollaisia ajatuksia kuin sulla mutta musta ne kuuluu elämään eikä elämä ole kellään koko ajan mieluista vaikka tilanne olisi mikä.