”En tiedä mistä aloittaisin. Mutta pointtini on se, että tunnen huonoa omaatuntoa. En halua puolisoni lasta meille asumaan.

Puolisollani on meneillään huoltajuuskiista. Tässä nyt vaan odotellaan ja vielä tuo korona sotkee varmasti osaltaan.
Olemme olleet yhdessä sen verran vähän aikaa, että en ole hänen lapsensa kanssa onnistunut luomaan yhteyttä.

Lapsella on moninaisia ongelmia ymmärryksessä ja puheen kehityksessä. Hänen on vaikea ymmärtää hyvin yksinkertaisia asioita ja huomaan, että tämä ärsyttää minua. Oma lapseni on ollut aina hyvin helppo ja älykäs, enkä ole tottunut siihen ettei sanomaani ymmärretä heti ja helposti. Turhauttaa, huomaan ajattelevani, että puolison lapsi on tyhmä, siis oikeasti tyhmä. Ja hävettää, että edes ajattelen noin.

Viimeisin asia, joka tuntui sysäävän puolison lapsen vielä kauemmas minusta, oli kun hän meni kertomaan toiselle vanhemmalleen minun tarttuneen häneen, satuttaen. Enkä todellakaan sellaista ollut tehnyt.
Itketti, miksi lapsi keksii minusta tuollaista? En ole tehnyt mitään pahaa ja tiedän miten tämä voi vaikuttaa puolison tilanteeseen huoltajuusasiassa.
Asia saatiin tosin selvitettyä, lapsi oli sotkenut tapahtumia päässään ja kyseessä oli hiusten selvittely. Ei osannut kertoa miksi selitti muuta.

Tuntuu pahalle. Olenko ainoa, joka tuntee näin? Tahtoisin tykätä bonuslapsestani, mutta en vain pysty. Viimeisin tapahtuma toi päähän jopa etten edes halua. Ja tiedän etten saisi ajatella näin ja että lapsikin sen varmasti jossain määrin aistii, vaikka yrittäisin olla miten mukava.

Tahdon olla puolisoni kanssa, mutta tahtoisin lapsen menevän toiselle vanhemmalle. En voi kertoa tätä puolisolleni ja yritän parhaani mukaan olla hänen tukenaan. Tämä koko huoltajuusprosessi on ottanut hänelle tosi koville.

Teksti voi olla sekava, sillä kirjoitin sen suoraan miten sen ajattelin…”

Nimim. Huono omatunto, onko vielä toivoa?

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti

Artikkelissa on 119 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

119 vastausta artikkeliin “En halua bonuslasta meille asumaan”

  • karva3 sanoo:

    Boonus lapsi?? Tää sana särähti pahasti. Miten sun puolison lapsi voi olla mikään boonus lapsi? Kokeeko puolisosi sinun lapsesi sitten sellaisiksi? Vai onko sulla sellanen kuva päässäs että sää, (sinun)lapset ja mies ovat perhe, sitten on se boonus joka voisi mennä pois??

    Jos et kerta ole ehtinyt tutustua lapseen, miten voit pitää sitä tyhmänä? Huomaa että omia lapsia ymmärtää tietenkin parhaiten ja tästä tulee illuusio niiden muita paremmista älynlahjoistakin. Nuo oppimisvaikeudet yms. ei ole tyhmyyttä vaan neuropoikkeavuutta.

    Miksi et halua tutustua lapseen? Etkö halua toisen naisen lasta perheeseesi? Mutta miehesi pitäisi (ja varmaan onkin) okei toisen miehen lasten kanssa ja huolehtii niistä koska ne ovat hänen puolisonsa lapsia, näin se on minusta luontevinta ajatella. Toi bonuslapsi homma on tosi erikoinen.

    Kokeile opetella tuntemaan tämä pieni ihminen (miehesi lapsi) ja yrtitä unohtaa ne sun ennakkoluulot lasta kohtaan. Tai kerro miehelle että haluaisit että bonuslapsesi menisi muualle jotta voisitte olla ”oikean perheen” kanssa rauhassa, katsotaan mitä se tykkää tästä sun suhtautumisesta hänen lapseensa.

    • kivinentie sanoo:

      Kyllähän tuo bonuslapsi-termi on ihan yleinen puolison lapsesta käytettävä neutraali ilmaus. En siis näe tässäkään yhteydessä sitä mitenkään negatiivisesti kirjoitettuna.

  • Kasvunaika sanoo:

    Et ole yksin. Minä rakastan miestäni yli kaiken, olemme todella hyvä pari. Oikea match made by heaven.
    Mutta vihaan mieheni lapsia. Ne muistuttavat toisesta naisesta kaikella olemassaolollaan. Mieheni on minulle se ainoa rakas, haluaisin myös itse olla se hänelle. Jos mieheni olisi voittanut huoltajuuskiistan, olisimme eronneet. Omat rajat ja oma hyvinvointi täytyy tuntea, sekä hyväksyä itsensä ja tunteensa sellaisena kuin ne ovat. Se ei silti tee sinusta huonoa ihmistä.

  • Kahden pojan äiti sanoo:

    Tuntuu helpottavalta lukea tällaisia tapauksia, missä se uusioperheen arki ei ole vain loksahtanut kohilleen ja on myös niitä negatiivisia tunteita. Meillä on nimittäin ollut jo noin 4,5 vuotta vaikeuksia liittyen mieheni tyttäreen. Aina kaikki vaan toitottaa, että ”sinun pitäisi rakastua lapseen, koska rakastat miestäsi”. Mutta ei se oikeasti ole niin yksinkertaista.

    Kun aloimme mieheni kanssa seurustella, minulla ei ollut vielä omia lapsia ja miehelläni siis yksi 11-vuotias tytär, joka kävi hänen luonaan joka toinen viikonloppu ja tietyt lomat/pyhät. Mieheni sai hänet alaikäisenä nuorena ja ensimmäisinä vuosina he tapasivat vain satunnaisesti, koska tytön äiti ei halunnut heidän tapaavan. Mieheni kuitenkin taisteli oikeuksistaan ja tytär on käynyt hänen luonaan 4-5 -vuotiaasta lähtien.

    Keskustelimme tästä lapsiasiasta jo ennen kuin aloimme virallisesti seurustella. Sanoin suoraan, etten usko haluavani varsinaiseksi äitihahmoksi, koska se ei tunnu luontevalta (tyttö oli jo silmissäni aika iso lapsi ja itselläni ei ollut lapsia). Mutta olen tietysti hänelle isän naisystävä ja yksi läheinen aikuinen lisää. Sanoin myös suoraan, että en ole valmis siihen, että hän asuisi meillä ja mieheni sanoi, ettei hänkään sitä toivo, joten niin ei tule tapahtumaan ellei tytön äiti kuole tai jotain vastaavaa.

    Meillä meni hyvin tällä konseptilla aina siihen asti kunnes saimme yhteisen lapsen. Sen jälkeen tytär alkoi sanoa haluavansa muuttaa meille ja että minun pitäisi olla hänelle enemmän kuin äiti. Mieheni perhe alkoi painostaa minua ja syyllistää siitä, etten rakasta tyttöä niin kuin omaa lastani rakastan. Kuulemma heidän pitäisi olla minullekin samalla viivalla. En vain pysty tuntemaan sitä enkä voi tunteilleni mitään. Vähitellen paineiden myötä aloin ahdistua tytön käynneistä niin, että olin äärimmäisen kireä joka kerta, kun hän meillä kävi. Yritin taistella, mutta eihän siitä mitään tullut ja tyttö huomasi sen minusta. Sen jälkeen hän lopetti käymisen ja mieheni on tavannut häntä muualla kahden kesken. Tytär on nyt 15 -vuotias ja kertonut, että hän ahdistuu meillä, koska meidän yhteisen poikamme vanhemmat ovat yhdessä ja hänen eivät. Tämä on kuulemma minun vikani.

  • Äiti minäkin sanoo:

    Siinä vaiheessa kun alkaa seurustelemaan henkilön kanssa jolla on lapsia, ottaa sen kokonaisuuden. Ei aikuista ilman lapsia.
    Aikuinen joustakoon. Jos ei tule toimeen lasten kanssa, voi (niissä tapauksissa joissa lapsi käy etävanhemmallaan muutaman kerran/kk) asua vaikka erillään ja nauttia siitä aikuisesta silloin kun saa olla kahden. Ilman yhtään lasta.

    Voi kuulostaa tylylle, mutta kaksi miespuolista ystävää on joutunut laittamaan parisuhteen (ja bonuslapset) omien lastensa edelle. Tämän on aiheuttanut nainen, joka ei ole tullut toimeen omien bonuslastensa kanssa. Ei sitä toki ole suoraan sanonut miehelle…

    Näitäkin vastauksia kun täältä luin, on ”miehen lapset huonoja ja omat lapset hyvin käyttäytyviä”. Sydäntä särkee niiden lasten puolesta… Kuinkahan itse käyttäydyttäisiin jos mentäisiin vastaavanlaiseen talouteen jossa maailman rakkain henkilö asuisi omien bonuslastensa luona ja itse oltaisiin ns pakotettuna kylässä?

    Oma exäni, vaikka aika ärsyttävä onkin, eli etäsuhteessa kunnes lapset olivat tarpeeksi isoja (peruskoulu loppui). Mahtava jousto muksujen takia, ja uusi vaimo sai myös omat lapsensa maailmalle sillä aikaa. Pisteet heille!

  • Uskalsin sanoa sen ääneen sanoo:

    Niin kamalalta, kun tämäkin moneen korviin kuulostaa, olen helpottunut etten ole ainoa. Jonkun aikaa olen harkinnut itse aloittavani kirjoittaa aiheesta, mutta en ole uskaltanut. Pelkään, että mut ja mun ajatukset tuomitaan. Tuomitsen itsekin. En silti voi niille mitään ja silti yritän muuttaa omaa asennetta ja ajatuksia.

    Kolme vuotta ollaan oltu tilanteessa, jossa puolison 8 v. lapsi asuu meillä joka toisen viikon. Itselläni on kolme lasta. Kaksi suunnilleen saman ikäistä ja yksi teini. Välillä on rankkaa omienkin kanssa, mutta pääsääntöisesti ovat hyväkäytöksisiä ja kilttejä. Erittäin älykkäitä myös omilla vahvuusalueillaan. Samaa en valitettavasti voi sanoa puolisoni lapsesta. Hänellä on suuria vaikeuksia monissa asioissa ja nyt vihdoin on aloitettu hiljalleen tutkia, mitä häiriöitä ym mahdollisesti on. En lähde edes luettelemaan kaikkia ongelmakohtia. Lapsen äiti on sitten toinen valtava haaste tässä kaikessa. Hän syyttää minua kaikesta, myös lapsen keskittymishäiröstä. Saan ihan tosissani pelätä mitä milloinkin keksitään. Tämä nainen on yrittänyt kaikkea lapsen manipuloinnista lastensuojeluilmoituksiin.

    Puolisoni lapsi tekee myös muidenkin mainitsemia tempauksia. Hän saattaa syyttää minua mitä ihmeellisimmistä asioista. Puolisoni onneksi tajuaa tilanteen eikä ole koskaan epäillyt minua. Lapset syytökset minua kohtaan on niin utopistisia tai muuten ei vaan järkeen käyviä. Lapsen äiti tietysti uskoo aivan kaiken eikä koskaan kysy tai ota selvää kokonaisuudesta, poimii lapsensa suusta tulleista sanoista vain sen minkä pystyy kääntämään minua vastaan.

    Vaikka puolisoni on oikeastaan täysin ”mun puolella” ja tukena, niin tämä koko tilanne on nyt ajanut meidät muuttamaan erilleen. Mun halusta. En vaan enää voi jatkaa näin. En jaksa eikä mulla ole enempää keinoja tilanteen korjaamiseen tai parantamiseen.

    Oon aika helpottunut, että pääsin vähän purkamaan ja etten ole ainoa joka ei pidä ollenkaan puolisonsa lapsesta. Ja osittain vielä lapsen itsensä takia. Hän ei sopeudu meidän elämään emmekä me tämän enempää voida joustaa ja sopeutua ilman, että jokin hajoaa. Tämä oli mun ratkaisu, mutta toivon että te löydätte muita keinoja kuin erin tai erilleen muutos.

  • Joskus bonus sanoo:

    Tärkeä aihe, bonuslapsiin liittyvistä oikeuksista ja vastuista puhutaan liian vähän. Onko niitä ja millaisia?

    Tutustuin bonuslapseeni hänen ollessaan 2 v, muutimme yhteen lapsen isän kanssa lapsen ollessa 3 v. Lapsi oli isällään joka toinen vkl, pyhät ja lomat. Äiti kontrolloi kovasti, oli epäluuloinen ja mustasukkainen, varsinkin kun lapsi viihtyi meillä, kun hän ihastui vuosien varrella mökkiimme ja luontoelämään. Alussa suhde oli etäinen, lapsen hyväksyin, mutta kiintyminen ei ollut itsestäänselvää. Olin alussa epävarma ja mustasukkainenkin, kun mies oli jo ”kaiken” kokenut toisen kanssa. Lapsi muistutti siitä ja myös siitä, että exä vaikuttaisi elämäämme aina.

    Lapsi itse oli kiltti ja mukava, pitkään jatkunut vaiva oli yökastelu, joka jatkui 6-vuotiaaksi, en tiedä osasinko olla sen suhteen riittävän empaattinen. Pesin lakanat, lohdutin, mutta mielessäni purin hammasta. Rima taitaa olla toisen lapsille korkeampi?

    Lapsen huolto ja hoito oli suurelta osin minulla silloin kun lapsi oli isällään. Välillä hän tuntui enemmän minun kuin isänsä lapselta. Kunnes mies halusi erota. Lapsi oli 8 v. Oikeuteni ja velvollisuuteni lapsen suhteen loppuivat siihen. Se sattui kovasti, huomasin kiintyneeni lapseen ja menetys sattui kamalasti, vieläkin itkettää vaikka tuosta on jo 12 v. Yhteydenpito lapseen isän kautta ei ollut mahdollista toisen naisen vuoksi. Lapsen äiti pääsi mieleiseensä valta-asemaan ja kielsi kaiken yhteydenpidon lapseen jotta “lapsi ei hämmentyisi”. Olin pyytänyt äidiltä lupaa pitää korteilla ja satunnaisilla viesteillä yhteyttä jotta lapsi tietäisi etten hylännyt häntä, että yhä välitän. Varsinkin kun oli kokenut vanhempiensa eroja jo useita.

    Ero oli lapselle kova, kuten minullekin, hän itki sylissäni miksi minun täytyy lähteä. No, äidin toivetta kunnioitin enkä pitänyt yhteyttä. Toivoin että lapsi sen tekisi itse, kun on riittävän vanha. Niin myös teki ja etsi minut käsiinsä kun oli 16 v. Ihanaa! Yhteys ja kiintymys oli ollut aito.

    En odottanut noin kiintyväni, välillä olin mielessäni hyvin ärsyyntynyt lapseen ja hänen tuomiinsa rajoitteisiin, vaikka tietysti hän itse oli niihin syytön. Rakkautta ei voi pakottaa, eikä estää. Vaikka joskus pitäisi. Bonusvanhemman oikeudet eron tullessa on nolla ja se sattuu. Velvollisuutena siihen asti, no, olla ainakin aikuinen ja asiallinen.