Huono Äiti sai kaksi kirjoitusta uusperheen joulusta.

”Vihaan elämääni. Kaikkea siihen nykyään kuuluvaa. Pitäisi joulusta ja kotona löhöilystä nauttia, mutta iso, musta ahdistuksen möykky jäytää rinnassa.

Tapasin mieheni vuonna 2015. Hänellä oli etävanhempisuhde kolmeen pieneen lapseensa, joiden äidistä oli eronnut pienimmän synnyttyä. Minusta oli aluksi mukavaa osan aikaa viettää hänen lastensa kanssa, pidinhän lapsista ja työnkuvaankin kuuluu lapset, joten minä jos kuka kai lapselliseen mieheen pystyin rakastumaan.

Meillä oli ongelmamme, ja erosimmekin palataksemme uudelleen yhteen. Lopulta päädyimme vielä yrittämään, ja yhteinen lapsikin siunaantui. Huonosti nukkuva, vaativa lapsi vaati paljon molemmilta ja parisuhteelta. Ajoittainen suurperhearki sujui tahdon voimalla.

Eräänä päivänä taivas romahti niskaan kun miehen ex paljastui alkoholistiksi ja lapset sijoitettiin kokoaikaisesti kiireellisenä meille asumaan. Ongelmia lasten kanssa äidillä oli ollut, muttemme villeimmissä unissammekaan arvanneet ongelman laajuutta. Lasten kannalta toki pelastus, mutta itselle sopeutuminen ja traumatisoituneiden lasten hoitaminen tuntui lähinnä irvokkaalta kohtalon ivalta. Tähänkö elämä nyt menee? On eri asia hyväksyä miehen lapset entisestä liitosta ja olla turvallinen ”äitipuoli” välillä, kuin elää uusperhehelvetissä pienten lasten kanssa 24/7.

Vuosi uusperhettä 24/7. Itse aivan puhki ja valmis lähtemään. Syyllisyys omista ajatuksista ja tunteista on pahinta, mutta myös niiden nieleminen ja tukahduttaminen tekee pahaa. Edessä on suuria päätöksiä, suuntaan tai toiseen.”

Nimimerkki Kahden vaiheilla

xxx

”Uusperhe. Uhka vai mahdollisuus parisuhteelle. Mikä on vanhempien vastuu aikuisten tai miltei aikuisten lastensa käytöksestä?

Onko oikein että armeijaikäinen työssä käyvä mies sanoo kaikille että muuttaa kotoaan pois (siis uusperheen kodista) sen takia kun välit isän uuteen vaimoon niin huonot. Huonot välit tulee siitä ettei aikuinen poika kunnioita isän uuden vaimon toiveita miten heidän yhteydessä kodissaan tulee käyttäytyä.

Onko oikein että aviomies seisoo aina poikansa puolella, ja on sitä mieltä että vaimon säännöt on turhia ja niitä on liikaa vaikka niillä säännöillä on kasvatettu vaimon lapset ilman isompia ongelmia? Puhutaan kuitenkin elämän perusasioita, kotitöistä jne.

Ja onko pakko hyväksyä joka viikonloppuinen baariralli ja krapulapäivät osaksi omaa arkea, yön kolinat ja huoli kotiin tulemattomuudesta. Vain sen takia että haluaa olla yhdessä aviomiehensä kanssa. Enpä osaa sanoa.”

Nimimerkki Aikuisen Miehen Äitipuoli

Mitä ajatuksia nämä herättävät? Kommentoi ja neuvo kommentissa.

Oletko jo lukenut tämän jutun?

https://www.huonoaiti.fi/kumppanilla-lapsia-ja-ex-ota-nama-asiat-huomioon/

— Huono Äiti

Artikkelissa on 29 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

29 vastausta artikkeliin “”Ei kovin hyvin mennyt uusperheemme joulu””

  • Saapasjalka sanoo:

    Ensimmäiselle äidille tsemppiä ja jaksamista. Kukaan teistä ei ole valinnut tuota arkea, kaikkein vähiten lapset. Toivottavasti jaksatte selvitä yhdessä.

    Toista äitiä kehottaisin katsomaan ajatuksella peiliin. Sinulla on omat sääntösi ja varmasti olet saanut niillä lapsesi kasvatettua aikuisiksi, mutta miehelläsi on eri säännöt ja hänenkin poikansa on niillä kasvanut ihan normaaliksi ihmiseksi. Selvästi kerrot, että miehesi on eri mieltä asettamistasi säännöistä. Sääntöjen pitäisi olla teidän yhdessä sopimia, et sinä voi niitä yksin asettaa ja vaatia miehesi aikuista poikaa niitä noudattamaan. Miehelläsi pitäisi olla suurempi päätösvalta hänen suhteensa ja sinun keskustella miehesi kanssa, ei pojan, jos haluat erilaiset säännöt. Se, että armeijaikäinen poika käy viikonloppuisin baarissa, on täysin normaalia, etkä mainitse mitään muutakaan, mikä saisi minut ajattelemaan, että pojan käytöksessä olisi erityistä ongelmaa. Haluat hänen kunniottavan sinun toiveitasi, mutta kunniotatko sinä hänen toiveitaan?

  • Kokeilepa ite sanoo:

    En ymmärrä, miksi nykymaailmassa uusperheen oletetaan toimivan. Satuja pahoista äitipuolista ja isäpuolista on riittämiin varoittamaan. Miksi lasten pitäisi muuttaa joka toinen viikonloppu? Olen joskus miettinyt, että jos minun aikuisena pitäisi pakata kassini ja mennä asumaan jonkun toisen kotiin joka toinen viikonloppu, sekoaisin varmaan muutamassa kuukaudessa. Miten lapsien oletetaan jaksavan sitä vuosikaudet, vaikka heillä asian käsittelyyn on huonommat mahdollisuudet kuin aikuisilla? Miksi aikuiset eivät vaihda huushollia, vaan lapset? Aikuisethan erosivat, eivät lapset. Ei se aikuisille pitäisi olla yhtään sen hankalampaa kuin lapsillekaan, että eletään jollain toisella paikkakunnalla, toisessa talossa pari viikonloppua kuukaudesta. Sitä kannttaisi välillä kokeilla.

  • Uupunut bonusäiti sanoo:

    Jälkimmäinen uusperheen bonusäidin tilanne voisi olla kirjoittamani. Elän aivan samanlaisessa tilanteessa. Ja itse asiassa yhtymäkohtia ensimmäiseenkin kertomukseen on, sillä olen joutunut kasvattamaan jonkintasoisesti heitteille jätetyt bonuslapset.

    Mieheni lapset olivat 11 ja 13 kun me tutustuimme ja muutimme nopeasti yhteen (liian nopeasti). (Omani nuorempia, tuolloin 7 ja 4).

    Mieheni lasten äidillä mielenterveysongelmia eikä taloudellisesti varaa osallistua lastensa elämään ollenkaan, isä hoitanut kaikki kulut ja kantanut kaiken vastuun aina. Isä kuitenkin menestyvä ja erittäin kiireinen johtavassa asemassa oleva työnarkomaani, joten lapset olivat joutuneet pärjäämään isänkin luona yksin todella paljon eikä mitään tavallisia perheen rutiineita ollut kehittynyt. Isä paikkasi huonoa omaatuntoaan antamalla kaiken läpi lapsille, jolloin he olivat kasvaneet rajattomina. Tätä kaikkea en tietenkään tiennyt/tajunnut/nähnyt /halunnut nähdä alkuun.

    Alkuun bonuksilla oli vuoroviikkosysteemi, mutta meidän piti silti välillä mm. ruokkia lapset äidinkin viikolla, koska äidillä ei usein ollut ruokaa/rahaa ruokaan. Sitten äiti päättikin muuttaa toiseen kaupunkiin, mieheni hyväksyi tämän kakistelematta (vaikka heillä yhteishuoltajuus) ja yhtäkkiä bonuslapset olivatkin meillä aina. Ja minun omat lapsenihan ovat koko ajan olleet järjestelmällisesti vuoroviikoin meillä ja isällään, jonka kanssa järjestelyt ja yhteistyö toimivat erinomaisesti. Mieheni edelleen yötäpäivää töissä ja työmatkoilla, minä jouduin näiden vailla kasvatusta ja perhettä eläneiden bonuslasten kasvattajaksi ja inhosin joka sekuntia siitä. Tein kuitenkin parhaani ja jaksoin laittaa ruokaa, herättää aamuisin, muistuttaa hampaidenpesusta, kysellä kokeisiin, käydä koulun tapahtumissa, hoitaa näpistysten, energiajuomisen, tietokonepelaamisen, tupakanpolton, alkoholikokeilujen, nuuskaamisen ym. seuraukset jne. jne. kunnes sairastuin uupumukseen ja masennukseen. Ja kiitokseksi huolenpidosta sain bonusten vihan ja inhon (vanhempi mm. varasti minulta useita satoja rahaa, hajotti tavaroitani tarkoituksella jne.) ja ristiriitatilanteissa mieheni asettui yhä enemmän aina vain lastensa, etenkin tämän vanhemman (poika) puolelle.

    Samaan aikaan yritin pitää yllä hyvää tavallista perhearkea omien lasteni kanssa ja kai siinä ainakin jotenkuten onnistuinkin.

    Nyt bonukset ovat 20 ja 18 v. ja kumpikin muuttaneet omilleen syksyn aikana. Silti vanhempi heistä, parikymppinen poika vailla mitään sääntöjä, onnistui jouluaattona viimeksi terrorisoimaan perhettämme, eikä isänsä, yes-mies joka asettuu aina lapsensa puolelle eikä vaadi tältä mitään tapoja/osallistumista/vastuunottoa, tehnyt asialle mitään. Poika tuli yhteiselle joulupuurolle, lahjojen vaihtoon ja joulurauhan julistukseen meille ilmeisesti jossain aineissa, koko yön valvoneena ja käyttäytyi todella rumasti, yököttävösti ja oli aivan sekava. Isänsä ei tehnyt asialle mitään. Virtahepo sai olla siinä olohuoneessa ja kaikki muut, myös minun lapseni, joutuivat olemaan niinkuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Olen 100% varma, että jos joku muu meistä olisi tullut samaan tilanteeseen vaikkapa umpijurrissa, hänet olisi viety eri huoneeseen pois häiritsemästä.

    Huomaan että minulla alkaa olla mitta täysi ja lisäksi olen vihdoin itse toipunut uupumuksestani niin että jaksan ajatella itseänikin ja omia tärkeitä arvojani enkä vain elää päivän kerrallaan, ja nyt tämä asetelma, jossa elämme, alkaa olla minulle aivan liikaa. Taaksepäin en halua liikaa katsoa, vaikka kaduttaakin että tulin ikinä edes muuttaneeksi yhteen mieheni kanssa – olisin säästynyt monelta murheelta jos olisimme eläneet erillään. Mies sinänsä on suuri rakkauteni, vanhempina kasvatus- ja perhenäkemyksemme vain eivät kohtaa ollenkaan.

    Pohdinkin nyt, mitä tehdä. Jatkaako tässä, kun bonukset eivät enää asu täällä ja ongelma siksi etäisempi, vai lähteäkö erilleen rakentamaan omille lapsilleni (jotka ovat nyt 15 ja 12) parempaa, osallistuvampaa, kokonaisempaa perhettä ilman miestäni. Hänhän ei siis tietenkään ole kiinnostunut/ei osaa osallistua vanhempana myöskään minun lasteni kanssa olemiseen/kasvatukseen.

    Tsempit molemmille kirjoittajille ja voimia.

    • Valinta vapaa sanoo:

      KIITOS pelastitte päiväni. Olen vuodesta 1992 turhaan toivonut lasta. Elämäni on tyhjää ja maaliskuussa 2019 leikatun rintasyövän jälkeen olen esittänyt tyytyväistä kuntoutujaa ilman omia hiuksia sytostaateissa ja sädehoidossa.
      Elämäni on tyhjää helppoa ja huoletonta. Voin kuolla milloin vain. Koko vuosi 2020 on eläkettä vaikka en vielä täytä kuin 57v. Aviomies ruokkii ja kävelyttää koiran. Teen vaatteita toisten lapsille ja haaveilen älyllisesti palkitsevasta palkkatyöstä. Elämäni on jatkuvaa hiljaisuuden retriittiä. Lapsia näen tv kuvissa ja ikkunoista ohi kulkevina. Vain vanki tai vanhainkodin asukki elää eristyneemmin. Odotan srk yhteisvastuu ja tasaus infoa. Mitä kylvää sitä niittää. Valinta ja vastuu. Aikuisen minätila. Niin makaa kuin petaa. Onnittelut täyttä elämää valinnallesi. Tartu hetkeen kulje avoimin mielin ja poistu mukavuusalueeltasi. Niin meitä pitkäaikaistyötön ihmisiä neuvotaan. Olet kokemusasiantuntija ja hyvä saalis vapaaehtoistoimintaan. Onnea

  • eräs äiti sanoo:

    Meillä ei ollut ihan sama tilanne muutta meille oli syntynyt yhteinen lapsi ja mieheni 3 teiniä tupsahti meille vanhasta liitosta ykskaks.
    istutin kaikki ruokapöytään ja kerroin talonsäännöt samat mitkä olimme sopineet yhteisenlapsemme kanssa. juurkin siivaimiset kotiintulot yms. onneksi mieheni seisoi minun rinnallani niinkuin kuuluu.
    Säännöt meillä ei olleet mitenkään epäreilut jokainen osallistui kodintöihin jokainen hoiti koulunsa , ja jokainen tuli sovittuun aikaan kotiin.
    sinuna istuttaisin miehesi samaan pöytään ja kertoisit että teill äpitää olla samat yhteiset säännöt kaiklle lapsille ja miehesi ei saa puoltaa omiaan.

  • Mmmmmm sanoo:

    Minkä vuoksi uusperheen lapsien
    Pitää aina sopeutua uusiin sääntöijin, vaihtuvaan kotiin, ulkopuolisuuden tunteisiin yms, mutta nämä uudet vaimot eivät kykene sopeutumaan siihen samaan, mitä lapsilta vaaditaan? T: uusperheen lapsi

    • Helsinkiläinen sanoo:

      Koska aikuiset päättävät kodin säännöt keskenään, ja lapset noudattavat niitä. Jos säännöt ahdistavat, on yleensä kyse ikään kuuluvasta murrosiän kapinasta, ja täysi-ikäisenä voikin jo muuttaa omaan kotiin ja tehdä itse omat sääntönsä. Kapina sääntöjä vastaan tapahtuu, olipa kyseessä ydinperhe tai uusperhe tai mikä tahansa perhe.

      • Toinen uusioperheen lapsi sanoo:

        Voin sanoa, että uusioperheen syntyminen voi olla lapselle traumaattinen kokemus. Se ei voi mennä vain niin, että vanhemmat sanelee ja lapset tottelee kuuliaisesti. Syyttömiä ne lapset siihen on, että vanhemmat on päättäneet mennä yhteen, ja lasten elämässä kaikki muuttuu. Mieti omalle kohdalle että joku muuttaa sun luo asumaan ja ilmottaa, miten jatkossa toimitaan, ja sun tunteet aiheesta kuitataan sillä että hormonit. Vanhempien kuuluu kantaa siitä entisen elämän tuhoutumisesta vastuu ennen kuin uusi yhteinen elämä voi syntyä. Ja sen pitäisi – olisi minunkin kohdallani pitänyt – tarkoittaa että lapsenkin rajoja kunnioitetaan eikä vain yritetä alistaa lasta omaan tahtoon.