Joskus elämä väsyttää niin, että apua ei osaa tai edes pysty pyytämään. Jos epäilet, että ystäväsi, tuttavasi tai vaikka naapurisi kamppailee jaksamisen kanssa, kysy mitä hänelle kuuluu. Näin muistuttaa meitä Avaudu tästä -lomakkeella lähettämässään kirjoituksessa nimimerkki Auta äitiä ylämäessä kysymättä:

”Teini-ikäinen lapseni sairastui syömishäiriöön, oli itsetuhoinen ja taisteli kaikin tavoin paranemista vastaan. Ja minä äitinä yritin saada hänet pysymään hengissä keinolla millä hyvänsä. Se tuntui siltä, kuin yrittäisi hiihtolenkillä auttaa lasta kiipeämään jyrkän ja pitkän mäen päälle, vaikka omissa suksissa ei ole lainkaan pitoa, ja samalla lapsi huutaa ja rimpuilee ja laittaa sukset kohti alamäkeä ja yrittää lykkiä vauhtia minkä pystyy. Se tuntui mahdottomalta.

Olin koko ajan valpas ja silti, tein mitä tahansa, niin aina syömishäiriö voitti. Lopulta olin niin väsynyt, että oksensin aamuisin, itkin aina ollessani autossa yksin, ruoka ei maistunut ja en saanut unta. Lapsellani oli hoitosuhde, terapia, lääkkeet, sairaalajaksot ja meillä vanhemmilla oli vanhempainohjaus. Silti kukaan ei kertaakaan pysähtynyt kysymään miten me vanhemmat jaksamme, miten meitä voisi auttaa.

Käsi aalloissa

Kuva Nikko Macaspac. Ylin kuva Claudia Wolff.

Kerran läksin sairaalasta kotiin valvottuani kuusikymmentä tuntia putkeen pitääkseni lapsen hengissä siihen saakka, että saan hänet sairaalaan. En varmasti näyttänyt terveeltä. Silti kukaan ei sanonut, että et ole ajokunnossa, tai miten voit? Lopulta tajusin itse, etten jaksa. Kun lapsi oli taas sairaalassa, hain sairaslomaa ja nukuin kaksi viikkoa kaikki ne ajat, joita en ollut hänen luonaan. Sain nukkumalla sen verran tolkkua, että tajusin hakeutua terapiaan. Sain myös nukkumista varten lääkkeet ja toiset, jotka piristivät aamulla. Lääkkeiden avulla sain vähitellen nukkumisen kuntoon.

Kun lapsi on todella sairas, perhe voi saada vammaistukea kelalta. Vammaistukihakemuksen täyttäminen oli kamalaa. Minun rakkaani, minun ihanani, oli niin sairas, että saisimme kolmiportaisen tuen keskimmäistä tukea. Silloin ensi kertaa koin, että joku ymmärtää, kuinka raskasta meillä on. Eräs kerta saimme ilmoituksen lastensuojelusta, että meistä on tehty ilmoitus sinne. Ajattelin, että onneksi kohta saamme apua. Lastensuojelusta ei kuitenkaan koskaan soitettu tai tultu käymään. Olin niin väsynyt, etten tajunnut, että voisin itse soittaa ja pyytää perhetyöntekijän apu, tukihenkilöä tai jotain.

Kuva Sarah Cervantes.

Ystävät sanoivat aina, että kerro, jos voimme auttaa. Olin kuitenkin niin väsynyt, etten osannut sanoa, miten meitä voitaisiin auttaa. Kerran yksi ystäväni oli tuonut kukkakimpun ja suklaata ovemme taakse sillä aikaa, kun olimme taas sairaalassa. Suklaa maistui taivaalliselta.

Kirjoitan kaiken tämän vain siksi, että toivon kaikkien ymmärtävän, että kun on riittävän vaikeaa, ei osaa enää pyytää apua. Kun oma ajatus yltää vain parin tunnin päähän, ei osaa soittaa ystävälle ja pyytää, että vietkö esikoisen huomenna harrastuksiin, itse menen taas sairaalaan. Tai sanoa, että voisitko tulla meille tekemään ruokaa, minun täytyy nukkua. Tai tule illalla meille ja juttele minut uneen. Olen niin yksin.

Niinpä pyydän teiltä äidit, niin huonot kuin hyvätkin, auttakaa läheisiänne vaikka he eivät osaisi sitä pyytää. Viekää ruokaa kuin amerikkalaisissa elokuvissa, hakekaa ystävänne kävelylle, soittakaa ja kysykää vointia, ottakaa nenäliinapaketti mukaan ja sanokaa, että ei tarvitse jaksaa. Lapseni voi nyt paremmin ja niin tämä äitikin. Ystävätkin huomasivat jossakin kohtaa, etten osaa pyytää apua ja auttoivat silti. Veivät kävelylle. Soittivat. Rakastivat. Kiitos heille 💗”

Nimim. Auta äitiä ylämäessä kysymättä

Aina ei tarvitse tehdä itse! Väsyneenä pelastaa Huono Äiti -valmisruoka!

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 14 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

14 vastausta artikkeliin “Auta äitiä mäessä – myös pyytämättä”

  • Aina ei tarvitse selvitä yksin sanoo:

    Itse usein huomannut, että parhaiten saat avun silloin, kun olet vielä tolkussasi sitä pyytämään. Ihmettelen ettei sairaalassa annettu teille vanhemmille kaikkia mahdollisia apuja. Tämän päivän ongelma on se ellet taistele ja tappele apua perheelle, jäät selviytymään yksin. Ja meissä ihmisissä tosi vähän niitä, jotka tulee oikeasti kysymään miten voit. Moni äiti olisi kiitollinen, jos joku toisi sen kassin ruokaa oven taa, kun on niin poikki, että kaupassa käynti on ylitse pääsemätön este. On vaan selviydyttävä tunnista toiseen. Tiskit, pyykit ja muut tuntuu siltä et mitä väliä kunhan lapsi hengissä. Elämän kriisi tilanteissa ns. arkiset turhat jutut saa eri merkityksen. Onko väliä jos viikkosiivous jää välistä jne.. Aina ei voimat riitä ja se on inhimillistä. Armollisuus itseä kohtaan on asia mikä monelta unohtuu. Ei tarvitse aina jaksaa ja on vahvuutta pyytää apua. Onneksi tarinalla onnellinen loppu mutta pohjalle piti mennä ensin. Voimia ja valoa syksyyn ja tulevaan talveen!

  • Elize sanoo:

    Kauan sitten jätin lapseni heidän isälleen, uskoen lasteni voivan paremmin.Muutin maata. Taisin tehdä väärin. 15 vuotta sitten.

  • Infinity sanoo:

    Olin joskus tuo kirjoituksen lapsi….
    Nyt vanhempana vasta tajunnut kuinka paljon se vaikutti myös läheisiin..silloin sairaana ei osannut kuvitella mitään muuta kuin se oma pieni sairas mieli pyöri vain siinä pienessä oravanpyörässä..

  • Aina ei jaksaisi sanoo:

    Olen n 5 vuotta taistellut lapseni puolesta ja jo jonkin aika sitten huomasin hukanneen oman hyvinvointini. Kun lapsella on paha olla eikä saa muutettua suuntaan, on todella raskasta, kun mitenkään et loppujen lopuksi voi asiaa muuttaa.

    Juuri viime yönä lapseni päätyi psyk osastolle ja nyt olen tilanteessa, jossa oma keho huutaa stressireaktiosta, taas kerran. En ole tähän mennessä keksinyt miten tämän tunne myllytyksen kanssa selviäisi itse hengissä. Tiedän kuitenkin, että taas kaivan voimaa jostakin ja lastani tuen / autan sekä lähden vaatimaan tutkimuksia ja apuja.

    Mutta kuka auttaisi meitä äitejä..? Onko itsekästä toivoa, että elämä olis joskus helpompaa..?

    • Nimetön sanoo:

      Ota yhteyttä terveyskeskukseen tai työterveyteen ja pyydä keskusteluapua. Kela terapiaa varten, sulla pitää olla hoitosuhde. Omalla paikkakunnallani piti ensin käydä 3kk mielenterveyshoitajan juttusilla kerran viikossa. Kulutin siellä valtavasti nenäliinoja, kun itkin väsymystäni. Sitten sain lyhytterapia lähetteen ja kun kunto on sellainen, että jaksoin pitkän terapian, sain lähetteen sinne. Sielläkin ekan vuoden lähinnä itkin väsymystäni, mutta sekin auttoi arjen jaksamisessa, kun oli paikka missä sai olla rikki ja väsynyt ja ei tarvinnut ponnistella.
      Tai juttele nuorisopsykiatrisella hoitajan kanssa. Sano miltä tuntuu. Heidän tehtävänsä on tukea myös perhettä. Itse en tajunnut sitä.

  • Väsynyt sanoo:

    Olen aina yrittänyt auttaa muita. Kun itse olen ajautunut syviin vesiin, sain päälleni raivokohtauksen. En ollut kuulemma peukuttanut somessa jotain kuvaa.

  • TS sanoo:

    Riipaisi syvältä. Tunnistin itseni tuosta kirjoituksesta. Tyttäreni sairastaa syömishäiriötä ja tämä syksy ollut raskas ja pelottava. En tiedä milloin tämä päättyy ja miten tämä päättyy. Pelko, huoli ja väsymys läsnä jatkuvasti. Äitinä valmis tekemään mitä vain, mutta kuinka kauan yksin jaksaa.
    Paljon halauksia teille!

    • Auta äitiä mäessä sanoo:

      Onpa surullista kuulla.
      ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️
      Toivon teille paljon voimia! Ota kaikki apu vastaan, mitä tarjotaan.
      Meillä meni kaksi vuotta sairauden alusta, kunnes lapselleni tuli ensimmäistä kertaa mieleen ajatus, että tämän minun elämäni, haluanko sen todella olevan tälläistä. Siitä ajatuksesta paraneminen lähti käyntiin. Sitä ennen oli ollut monta sairaalajaksoa, letkuruokintaa, sydänfilmiä, hoitopalaveria ja terapiakäyntiä. Ja senkin jälkeen tuli vielä hankalia vaiheita, sillä ravinonsaanti pitää olla puoli vuotta runsasta, ennen kuin oireet alkavat helpottamaan.
      Mutta nyt aurinko alkaa paistamaan risukasaan. Lapseni pystyy huolehtimaan itse jo lounaan ja välipalan, muista ruuista kannamme yhä vastuun annostelemaan ruuan valmiiksi.
      Terapeutti sanoi, että syömishäiriöistä toipuminen vie yleensä viitisen vuotta. Sairauden alussa, kun yksi päiväkin oli ikuisuus, se tuntui loputtomalta ajalta. Nyt, kun asiat ovat paremmin, osaan jo suhtautua toiveikkaasti.
      Ai niin, silloin, kun lapsi joutui ekaa kertaa nenämahaletkuun, olin kauhuissani. Tajusin myöhemmin kuitenkin, että pakkoruokinta suo lapselle mahdollisuuden levätä taistelussa sairautta vastaan. Kun ravinnon saantiin ei voi vaikuttaa, sitä vastaan ei tarvitse tapella. Letkuruokinnassa keho saa sitä mitä tarvitsee, eli vaikeassa tilanteessa se on taivaan lahja. Ja kun lapsi on sydänseurannassa, hän ei voi jumpata salaa. Se on keholle mahdollisuus levätä. Ja sairaalajaksot suovat vanhemmillekin hetken lepoa, kun jokainen ruokailu ei ole taistelu ja öisin ei tarvitse herätä käskemään jumppaavaa lasta nukkumaan. Kun tajusin tämän, en ollut enää Sairaalajaksoista kauhuissani vaan helpottunut. Sanon tämän ääneen siksi, että jos joku äiti on joskus samassa tilanteessa, niin syytä kauhistukseen ei ole.

  • Joulunenkeli sanoo:

    Jaksui ja halaisin jos olsit vieressäni
    Tuttu tunne myös minulle kun 13 vuotias tyttöni sairastui syöpään ja ne 10kk. Olivat hirveintä aikaa jota vieläkin ihmettelen että olen tässä
    Tyttöni menehtyi jouluaattona ehti täyttää 14 vuottaen paljoo muista vuosista niistä surullisista mutta elämä jatkuu ilman häntä

    • ❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️❤️ sanoo:

      Tiedän, ettei ole sellaisia sanoja, jotka toisivat lohtua. Silti haluaisin sinua lohduttaa.
      Oman lapsen kuolema on jokaisen vanhemman painajainen ja sinulle se painajainen on totta.
      Olen niin pahoillani!

  • Suurella sydämellä sanoo:

    Tsemppiä ihan kauheasti sinne!!!!
    Mulla on koulussa ”hoidettavana” anoreksiaa sairastava alakoululainen. Kovin paljoa me ei voida tehdä, ei mennä vahtimaan vessaan, saati pakottaa syömään..
    Voin vaan kuvitella miten vaikeaa vanhemmilla on. Omani on autisti, ja se saa koulussa ammattimaista apua, sun ei varmaan saa. Ei meitä ole koulutettu siihen, saati, että meillä olisi oikeus auttaa niinkun pitäisi. Laitetaan joo ruokaa lautaselle ja katsotaan, että se syö, mut ei me voida enempää tehdä vaikka haluttaisiinkin. =(
    Toivottavasti äitikin saa keskusteluapua, mä en ole vielä saanut, autistisen lapsen äitinä sitäkin tarttisi aina välillä.