Huono Äiti sai lukijalta avautumisen:

Baby blues oli jotain ihan muuta kuin odotin. Itsehoitoapteekki.fi sivuilla lukee ”Vastasyntynyt on ihana, mutta äidin päätä särkee ja olo on itkuinen. Onnen tunteisiin sekoittuu alakuloa, jota on vaikea selittää. Baby bluesin tausta on fysiologinen, ja sen tarkoitus on herkistää äiti vastasyntyneen tarpeisiin”. Itse olisin kuvailut tilannetta: Vastasyntynyt on kamala, äidin päätä särkee ja olo on itkuinen. Vihaan sekoittuu alakuloa, jonka pystyy selittämään pettymyksellä. Baby bluesin tausta on fysiologinen, vauvan tarpeet vituttavat äitiä.

Olen normaali nuori nainen. Olen hyvässä elämäntilanteessa ja minulla on ihana parisuhde. Olen ollut paljon lasten kanssa ja myös vauvan hoito on minulla hyvin tuttua. Lapsen hankkiminen tuntui hyvältä ajatukselta. Yritimme raskautumista pitkään ja lopulta tärppäsi. Olin onneni kukkuloilla; Minusta tulee vihdoin äiti! Sitten alkoi 9kk kestänyt hyperemeesi (raskauden aikainen vakava pahoinvointi) helvetti. Oksensin KOKO AJAN. Olin jatkuvasti sairaalassa ja tipassa. Kaikki tuli ulos. Odotin paljon lapsen syntymää, jotta oksentaminen loppuisi. Synnytys oli raju syöksysynnytys, mistä en jälkikäteen muista juuri mitään. Vauva lähti teholle ja minä oksensin edelleen. Vauvan alku elämälle ei ollut kovin ideaali.

Pääsin näkemään vauvaa vasta monien tuntien päästä. Olin hyvin hämmentynyt koska en tuntenut vauvaa kohtaa mitään. En yhtään mitään. Ennen synnytystä luin monia kertomuksia ja katsoin videoita, joissa äidit kertovat huimasta rakkauden syöksystä, jonka pitäisi tulla kun saa oman lapsen ensimmäistä kertaa syliin. Vauva ei tuntunut omalle, ihan kuin joku vieraan vauva olisi annettu syliin ja onniteltu. En uskaltanut sanoa tätä ääneen, koska puoliso, omat vanhemmat ja appivanhemmat itkivät onnesta kun tapasivat vauvan. Tirauttelin useampia surun kyyneleitä ja väitin niitä onnen kyyneleiksi. Olin hyvin pettynyt.

Toivuin raskaudesta ja synnytyksestä odotettua nopeammin ja pääsimme kotiin kolmen yön sairaalassa olon jälkeen. Kotona tyhjä tunne vauvaa kohtaan hävisi ja tilalle tuli inho. Vihasin lastani. En olisi halunnut nähdä vauvaa tai saatikka koskea siihen. Imetys oli pahinta. Vauva oli hikinen ja kuuma, haisi pahalle ja koko ajan piti pestä kakkaista pyllyä. Vitutti. Ns ”oikeita syitä” vihalle minulla ei ollut; lapsi oli suunniteltu, mieheni oli täysillä mukana vauva-arjessa ja lapsi oli täysin terve. Keksin tekosyitä, miksi en voinut olla lapsen kanssa, mutta varsinkin vieraiden edessä esitin onnellista ja hyvinvoivaa äitiä. Pusuttelin ja lepertelin lapselle, päässäni vaihdoin lepertelyt kirosanoiksi.

Yhtenä iltana romahdin ja kerroin miehelleni kaiken. Hän sanoi, että minulla on varmaankin baby blues. Lueskelin aiheesta ja muistin että neuvoolassa asia ilmaisiin ”lievänä itkuisuutena, jotta äiti herkistyy vauvan tarpeille”. Kuvaus ei kuvannut minun oloani. Tunsin itseni maailman huonoimmaksi äidiksi, koska kaduin lapsen tekoa. Olin tuonut tietoisesti maailmaan lapsen joka ei tulisi kokemaan äidin rakkautta. Olin pilannut minun ja lapseni elämän. Itkin vauvalle ja kuiskasin ”Äiti on niin pahoillaan, etten rakasta sinua”. Etsin kaikenlaisia pakokeinoja. Katselin juna-, bussi- ja lentolippuja millä pääsisin kauas pois. Suunnittelin täydellistä katoamista ja jopa itsemurhaa.

Kävin vauvan kanssa paikassa missä pystyin tavata muita äitejä ja vauvoja. Kadehdin muita äitejä, kaikki näyttivät elävänsä niin hyvässä symbioosissa lastensa kanssa. Tutustuin yhteen äitiin paremmin ja tuli puhetta baby bluesista. Hän kertoi omasta baby bluesista sanoilla, mitä minäkin olisin käyttänyt. Siinä kohtaa tajusin, etten ole ainut ja tämä kyllä helpottaa. Samana yönä kun imetin vauvaa, hän näytti minulle ensimmäisen hymynsä ja silloin päätin etten luovuta.

Nyt vauva on 4kk ikäinen ja rakastan häntä enemmän kuin mitään muuta. Minusta oikeasti kuoriutui rakastava äiti. En sanoisi, että olisin vieläkään hyvävointinen, koska sain juuri diagnoosin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, mutta pystyn silti olemaan hyvä äiti. Pahin vaihe vauvan synnyttyä oli kyllä baby bluesia ja masennus hiipi vasta vähän myöhemmin. Jos tätä lukee joku tuore äiti, joka itkee yksin illalla, haluan sanoa; Kyllä tämä joskus helpottaa. Uskalla pyytää apua. Sivuuta ne vauvaryhmien idiootit tuomitsijat ja ole äiti omalla tavallasi.

 
Nimimerkki: Ihan normaali äiti

Tästä apua synnytyksen jälkeiseen masennukseen:

Synnytyksen jälkeinen masennus

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Artikkelissa on 9 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

9 vastausta artikkeliin “Vihasin vauvaani synnytyksen jälkeen, enkä ymmärtänyt miksi”

  • Cm sanoo:

    Kyllä! Tunnistan tuon ja vielä senkin että vauva- aika oli tylsääja jos olisin tiennyt kaiken sen mitä tiedän nyt, en usko että olisin hankkinut lapsia. Rakastan lapsiani ja he ovat tuiki tärkeitä minulle mutta haasteet ovat myös isot…

  • Ei enää niin tuore äiti sanoo:

    Kuullostaa siltä että sulla on ollut alusta asti synnytyksen jälkeinen, ehkä jopa raskauden aikainen masennus ja hypermeesi ja traumaattinen synnytys puoltaa tätä ajatusta. On täysin normaalia ettei tunne kiintymystä heti tätä vastasyntynyttä kohtaan, siitä ei vaan puhuta tarpeeksi ja nimenomaan nämä hehkuttajat pääsee etualalle. Sanon myös että pettymyksen tunteet on täysin sallittuja vaikka lapsi kuinka olisi toivottu ja haluttu. ❤️ Itse en rakastunut silmittömästi kun esikoinen syntyi, eka ajatus tais olla että Ai, tuollainenko sieltä sitten tuli? 😅 Ei inhoa, mut ei myöskään suurta rakkautta ja ihastumista. Oon ajatellut että välillä sitä vain tarvii aikaa että tutustuu siihen uuteen tyyppiin.😊 Nykyisin hän on maailman ihanin 3 vuotias, mutta alkuun minulle tuntematon ruttuinen paketti.😅 Minulla babyblues oli nimenomaan sellaista ihanan kamalaa aikaa. Välillä itkin ilosta, välillä pillitin surusta kun se oma identiteetti ihmisenä oli hukassa ja surin menetettyä vapaata elämääni, siitä huolimatta etten mikään menevä ihminen ole ollut koskaan. 😅 Ihanaa että sulla on oireet helpottaneet ajan kanssa ja toivon että saat myös apua sen traumaattisen synnytyksen ja hypereesin aiheuttamien tunteiden käsittelyyn. ❤️

  • käkikello sanoo:

    Ei kuulosta miltään baby bluesilta vaan vakavalta masennukselta kuulostaa. Vihan tunteet lasta kohtaan ovat suuri tabu, ja vastasyntynyttä kohtaan varmasti aivan potenssiin sata enemmän. Kirjoittajalla oli niin traumaattinen raskaus ja synnytys, että se jo altistaa masennukselle itsessään. Pitäisi kuulua automaattisesti käypä hoitoon tsekata raskauden jälkeinen masennus vaikean raskauden jälkeen ainakin. Itse en kokenut vihan tunteita lasta kohtaan, päinvastoin mulle se äidinrakkaus todella syttyi kuin salama kirkkaalta taivaalta, mutta hormoneissani se tunne meni jotenkin aivan överiksi ja sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Olin aivan pipi päästäni kaiken aikaa. Kuin pahin PMS mutta moninkertaisesti, 24/7. Itkin ja olin aivan sekaisin huolesta aivan kaikesta. Massiivinen ahdistus päällä koko ajan. Laihduinkin kauheasti kun en ahdistukselta pystynyt syömään. Neuvolasta lähettivät kyllä psykologille jossa kävin kerran hymistelemässä. Itkin melkein joka kerta neuvolassa, mutta tästä ei ole mitään mainintaan neuvolakortissa. Riittikö se kun olin silminnähden rakastunut vauvaan mutta muuten ihan sekaisin kuin seinäkello. En oikein ymmärrä, että millainen raskauden jälkeinen masennus tunnistetaan, kun ei tätä minunkaan versiotani, joka kuitenkin ehkä enemmän ”tavanomainen” ilmenemismuodoltaan kuin kirjoittajan.

  • Freesia sanoo:

    Mulla ei noin raju kokemus ollut, mutta tunnistan esikoisteni (kaksoset) kohdalla kuinka alussa oli sektiokivun ja kohtutulehduksen takia fiilikset maassa. En tuntenut lapsiini kohtaan mitään ylitsevuotavia tunteita ja tuntui etten millään kiinny lapsiini. Ajan kanssa onneksi asia on korjaantunut. Mutta heille syntyi vielä pikkusisarus ja häneen taas kiintymys syntyi heti. Raskausaika ja synnytys meni hyvin, uskon että se vaikutti asiaan. Tunnen huonoa omatuntoa kuinka kuopukselle olen paremmin läsnä kuin silloin esikoisille. Esikoisten aikaan minulla oli myös synnytyksen jälkeinen masennus. Olisi pitänyt enemmän suoraan uskaltaa puhua siitä ettei tunne kiintymystä. Etenkin ammattilaisille, koska sukulaiset ei ehkä osaa ottaa tälläisiä asioita kovin neutraalisti. Miehenikään ei osannut. Tää on iso tabu josta pitäisi enemmän puhua.

  • Vanhaäiti sanoo:

    Kiitos kiitos!! Tämä on aihe josta pitää puhua enemmän.
    Itse hätäsektion jälkeen minulle näytettiin kapaloitu vauva:miten ruma hän oli!! Mietin mielessäni, enkä tuntenut mitään,en mitään!
    Vauva kiidätettiin teholle,ja minä jäin ”nauttimaan” Omasta seurastani,kun muut huoneessa lepertelivät vauvvoilleen.Sekin ärsytti minua rääkyvät mukulat..
    Pikkuhiljaa,päivä kerrallaan aloin tutusta lapseeni ja samalla rakastaa häntä. Missään vaiheessa en kyllä ollut yltiöhurmaantunut vaikka häntä rakastankin.
    Vauva-arkea varjosti myös terv.hoitaja,jonka kanssa ei yhteistyö oikein luonannut. Kiltisti tottelin hänen jopa järjettömiltä tuntuvia ohjeita. Tämä hitsasi kyllä minua ja lasta ,koko perhettä enemmän yhteen….

  • Nimetön sanoo:

    Kiitos, että joku sanoo näitä asioita ääneen. Samaistun vahvasti moneen kohtaan tekstissäsi.

  • Sammalvarvas sanoo:

    Juu ei kyllä vauvan suoranainen inhoaminen sekä hylkäämisen ja itsemurhan ajattelu ole tavallista baby bluesia vaan masennusta. Minulla on sama diagnoosi. Inhosin vauvaani jo sairaalassa ja uskalsin sanoa sen, ja sain lääkityksen alkuun jo siellä. (Lääkitys on ollut ainoa apu parin hassun psykiatrin käynnin lisäksi, mutta siitä lisää muualla) baby blues kestää tosiaan pari päivää, yleensä alkaa 3. Päivänä synnytyksestä kun hormonit alkaa vaihtumaan (raskaushormoneista imetyshormoneihin) ja osuu yksiin maidon nousun kanssa…. kaksi eri asiaa jotka on hyvä erottaa toisistaan!! Toinen menee itsekseen ohi, mutta masennus ei!!

  • Mamma sanoo:

    Voin kyllä samaistua tämän kirjoituksen kanssa täysin. Nyt 10kk vauva, välillä vieläkin vaikeaa mutta eri tavalla ja se saa välillä olon masentuneeksi.

  • Ei koskaan Äiti sanoo:

    Hei, mulla ei ollut mitenkään traumattista odotusaikaa tai synnytystä. Odotus oli helppo, synnytys sattui niin saatanasti, mutta oli helppo ja nopea. Silti olin järkyttynyt ja itkin. Kätilö kysyi miksi itken. Vastasin en tiedä.

    Mut jätettiin yksin käärön kanssa. Käärö makasi omassa sängyssään ja mä vain katsoin sitä ajatellen ”Mun pitäisi tuntea jotain’. En tuntenut. Otin käärön syliin. Ei mitään. Laitoin sen pois takaisin sänkyynsä, ja jäin odottamaan, että mitäs nyt….

    Ja sitä se oli vuosi tästä eteenpäin. Mekaanista vauvan hoitoa, joka vitutti niin ettei veri kiertänyt. Ja masensi. En tuntenut mitään vauvaa kohtaan.

    Vasta kun lapsi oli n. Vuoden ja alkoi kommunikoimaan, aloin tykätä siitä, ehkä jopa rakastaa.

    En ole vieläkään mikään Vuoden äiti. Mieluiten En olisi äiti ollenkaan. Mutta olen saanut tuon pidettyä hengissä teini-ikään asti ja se on oikeasti hyvä tyyppi.