”Lapsia on vain yksi (tietenkin pahimmassa iässä eli uhmaikäinen). Olen kotona päivät, teen siis kotoa töitä. Lapsi on hoidossa kolme päivää viikossa.

Asiaan.

En jaksaisi äitiyttä, vaimona olemista, pyykkäämistä, tiskiä enkä varsinkaan lapsen kanssa touhuamista. Olen yksin, ei ole ystäviä, perhe ei ymmärrä.

Menetän hermoni todella pienistä asioista, enkä osaa rauhoittua. Yksin kotona oleminen ja siivoaminen tai telkkarin tuijottaminen helpottaa, koska saan olla YKSIN.

”Äiti, äiti, äiti, ÄITI, ÄITI, ÄITIIII!” NO MITÄ?! Eikö 4-vuotias osaa jo itse hoitaa asiansa?? No ei osaa ei.. Kyllähän minä sen tiedän, ja lopulta rauhoitun ja hoidan asian. Väsyttää, otan lasin viiniä, jotta jaksan päivän loppuun.

Illalla alkaa tappelu, lyömistä, huutoa riehumista, iltavilli. Jes. Tätä mä just tarvitsinkin. Isä ei tee mitään. Jos tekee, niin lahjoo suklaalla hiljaiseksi. Hampaatkin on jo pesty, en jaksa välittää.

Aamu, mikä aamumörkö sängystä herää ennen lasta. KAHVIA. HETI. Se auttaa. Lapsi herää, telkkari päälle, piirrettyjä tunti, aamupala, hammaspesu ja lähtö. Joka aamu, paitsi kun ei ole hoitopäivää.

Ei h*lvetti, tänään ei ole hoitopäivää, mitä tehdään? Ajetaan autolla isomummille kylään 50 kilsaa, huvikseen jottei tarvitse leikkiä, en osaa, en jaksa.

Koko tämän neljän vuoden aikana en ole oppinut leikkimään lapseni kanssa. Ulos en lähde talvella vaikka kirveellä uhattaisiin. Inhoan kylmyyttä. Kesällä voi puistossa käydä, jos on aidattu, eikä siellä ole muita. Sisällä telkkari pauhaa ja ruokaa on tarjolla, muuta en osaa.


Kuva Aliyah Jamous, ylin kuva Shutterstock.

Päiväkotipäivinä kaikki tuntuu helpolta, kun lapsi ei ole kotona. Paitsi kun haen lapsen päiväkodista: ”Jään tänne”, ”En tule”. Heitetään kaikkien muidenkin vaatteet ympäriinsä ja juostaan päiväkotia ympäri. Hävettää. En voi huutaa, päiväkodin hoitaja katsoo kysyvästi miten reagoin. Takki päällä kuumuuksissani revin vaatteita lapsen päälle. ”Äkkiä pois” ajattelen, saan lapselle vaatteet ja pihalle, siellä juostaan vielä vähän ympyrää ja huudetaan, jotta varmasti äidillä menee hermo, päästään autoon ja käyn läpi miten typerää käytös oli, lasta ei kiinnosta.

Kotiin päästyämme pistän telkkarin päälle, anna mun olla, on ainoa ajatukseni. Mies saapuu kotiin, ruoka on valmiina ja lopun päivää kaikki makaa vain sohvalla.

Tälläistäkö elämän pitää olla ainakin seuraavat 14 vuotta?

Minä hoidan, teen, järjestän. Päiväkodit, siivoukset, psykologit, puheterapeutit, vanhempainillat, sukulaislasten synttärit (ei taas lisää lapsia!) ja tietty yritän tehdä töitäkin johonkin väliin.

Aivan, työt, viikonloppuihin painottuva ihana työ. Rakastan työtäni, mutta sitä on vaikea toteuttaa lapsen ja miehen ollessa kotona, koska ”äiti, äiti, äiti, äiti”. Miestähän ei paljoa kiinnosta, onhan hän ollut koko viikon töissä kun minä olen ”maannut kotona”. Voi kiitos, kiitos avusta.

Tässä talossa ei kukaan arvosta minua, mutta toisaalta en jaksa välittää siitä enää.”

Nimim. Ei niin arvostettu äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Älä jää yksin!

– Akuutissa hätätilanteessa hae apua oman kuntasi terveydenhuollon päivystyksestä.

– Jos tuntuu että et selviä arjesta, puhu jaksamisongelmistasi ja tuen puutteesta neuvolassa.

– Myös omista lapsistaan voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Se mahdollistaa teille tuen saamisen, tarkoituksena ei ole arvostella vanhemmuuttasi tai viedä huoltajuuttasi.

– Ensi- ja turvakotien liiton Apua vanhemmuuteen -artikkeleita.

– Miten lapsen kiukun kanssa selviytyy? Lataa Väestöliiton Kiukkukirja täältä.

– Mannerheimin lastensuojeluliiton tietoa vanhemman hyvinvoinnista.
Maria Akatemia tarjoaa apua naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö numerossa 010 195 202 arkisin klo 09.00–07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Jaa oma tarinasi

Haluatko avata keskustelun jostain sinulle läheisestä aiheesta?
Lähetä kertomuksesi tästä.

Nykyinen kategoria:

Tutustu myös muihin kategorioihin:

Kommentoi artikkelia

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

19 vastausta artikkeliin “Tätäkö elämä on seuraavat 14 vuotta? Miten ihmeessä jaksan?”

  • Aloittaja sanoo:

    Aloittaja täällä hei.
    Juurikin osan kommentoijien asenteiden vuoksi on avun hakeminen raskasta ja vaikeaa. Tukiverkostoa ei ole ja ammattiapua olen saanut raskaudenajanmasennukseen, joka hälveni lapsen synnyttyä. Vauva-aikahan oli helppo ja ihanaa ja todella rakastan lastani, vaikka tekstistäni ei välttämättä sitä teille välittynyt. En kuitenkaan tuntenut ammattiavusta olevan raskausaikana mitään hyötyä. Tämä uhmaikäaika on vaan nyt todella raskasta eikä miehen asenne siihen auta, kun hän ei paljoa apuna ole.
    Lapselle olen hakenut ammattiapua ja siitä lähden nyt purkamaan tilannetta. Välillä on kausia kun kaikki on aivan hirveää ja välillä kausia kun on helpompaa.
    Miehen kanssa keskustelut edessä. Eli hei vaan hei, hengissä ollaan, eikä ole pahoja aikeita ketään kohtaan täällä vain hyvin, hyvin väsynyt ja ”huono äiti”.

  • R sanoo:

    Olisipa kiva tietää, mitä tälle kirjoittajalle nyt kuuluu. Onko hakenut apua, saanut apua? Huoli on kova, jo lapsenkin takia <3

  • M sanoo:

    Voi,tekisi mieleni ottaa sinut syliin 😭
    Kuulostaa ihan hemmetin raskaalta ja valitettavasti osin myös tutulta täälläkin 🙋
    Olet kuitenkin aika sankari,kun jaksat,vaikka sinun ei todellakaan tulisi joutua hoitamaan tuota kaikkea noin yksin kuin kuvaat. Itsestäni tuntuu pahimmalta juuri tuo,kun mies on kotona ,mutta ei tee mitään ja vihjailut siitä ”miten minä vain olen kotona”. Tsemppiä, toivottavasti saisit apua jostain ❤️

  • Hentsu sanoo:

    Voin hyvin samaistua tähän ja omien lasteni lisäksi kaksi mieheni lasta.

  • Tietäjä sanoo:

    Kaksi tyhmää vanhempaa. Ei ihmekään, että tilanne on tällainen.

    Viisastukaa tai kärsikää. Pyytäkää apua, jotta voisitte oppia paremmiltanne miten lasta kasvatetaan. Ei sitä ihan kuka tahansa osaa yai ymmärrä, pitäisi olla hyvä kasvatus taustalla.

  • Hulda sanoo:

    Tästä avautumisesta välittyy kaksi asiaa: paska puoliso ja masentunut/yliväsynyt äiti.
    Jos sivullisen pääkopalla ajattelee, niin helpoin tapa lopettaa tuo turhauttava sirkus on toimia suoraan.
    Ihan ensimmäiseksi kannattaa kertoa puolisolle, että et jaksa enää ja hänen täytyy alkaa osallistumaan niin kasvatustyöhön kuin kotihommiinkin. Jos tämä ei auta niin suosittelen miettimään sitä vaihtoehtoa että mies lähtee menemään koska hän on vain toinen lapsi huollettavaksi.

    Toiseksi avautuja itse tarvitsee ammattiapua. Kun mieli on kroonisesti matalalla, kaikki on liikaa eikä elämässä ole mitään nautintoja. Ei sitä jaksa.
    Lasu-ilmo ja lääkäriaika olisi varmasti hyvä asia, saattaisi herättää isähenkilönkin todellisuuteen.

  • Isät tasa-arvoisia sanoo:

    Tässä on klassinen tapaus, että päällepäin kaikki on hyvin, eikä kukaan tajua/osaa tarjota apua sen takia. Ihmiset myös ovat pohjimmaltaan laiskoja ja itsekkäitä, joten jos mamma hoitaa kaiken, saa hoitaa hamaan tappiin. Mies puhutteluun ja faktat pöytään avioerojen, huoltajuusoikeudenkäyntien yms. muodossa. Eli jos ei nyt petrata niin sitten petrataan yksin jatkossa. Lapsi on pieni, ja jos nyt eroatte tällaisen käytännön järjestelyä koskevan syyn takia, kadutte sitä luultavasti myöhemmin (eikä lapsi aikuisenakaan ymmärrä, miksi erositte). Sen voi myös sanoa ”lohduttaen” lapsen pienuuteen liittyen, että se sarka siis ei tod. lopu 18 ikävuoteen ;). Ja myös välillä 11 – 18 on aika paljon kaikenlaisia karikoita, jotka ovat huomattavasti rankenmpia kuin lapsen pihalla ympyrää juokseminen. Tarkoitan vaan sanoa, että you ain’t seen nothing yet. Lähde vaikka pois nyt kuukaudeksi ja pistä mies pakolla hoitamaan. Se on monesti hyvin avartavaa heille. Eikä lapsi ole tehnyt mitään pahaa ansaitakseen kärsiä vanhempien tunnoista, sitä ei moni aina muista.

  • 4hj sanoo:

    Kuulostaa uupumiselta ja masennukselta. Tuttu asia itselle, vaikkakin ilman lapsia. Hakekaa miehes kanssa sinun jaksamisees apua lääkäriltä ja sosiaali- ja perhepalveluista. Muuten on kohta tilanne, että on kaks eikä yks vanhempaa kanveesissa.

  • Nalle poh sanoo:

    mielestäni lapsiperhe-elämänne kuulostaa aika samanlaiselle meillä. Meillä on vauva ja 2,5-vuotias. 2,5-vuotiaan raivarit jokapäiväisiä. En ole kuitenkaan masentunut niin kuin luulen kirjoittajan olevan. Eivät seuraavat 14 vuotta ole sellaisia kuin nyt. Lapsi on pieni vain hetken aikaa. Nyt toisen lapsen kohdalla tajuaa miten nopeasti vauvavuosikin menee. Pieni hujaus vaan ja kaikki on ohi. Olen alkanut ajattelemaan että tämä on vain pieni hetki elämässä kuon lapset ovat pieniä. Hanki apua itsellesi jotta voit nauttia lapsestasi nyt ja tässä. Hän on pieni vain hetken verran ja kymmenen vuoden päästä sinulla ei ole enää pikkuista vaan teini-ikäinen.

  • Julia sanoo:

    Moni meistä on rämpinyt samassa suossa. Itsellä lapset 8 ja 5 -vuotiaat joten ei enää tuota uhmaa päällä, mutta esikoisen koulunkäynti takkuilee pahasti, ym. loputonta, muotoaan muuttavaa ”metaroskaa” on jatkuvasti käsittelyssä. Perheessä perusasiat kunnossa, isä täysillä mukana (nykyään) jne., mutta samaistun ilman muuta kirjoittajan tuntemuksiin ensimmäisten vanhemmuusvuosien shokista kun pyrkii toimimaan ns. oletusasetuksilla, jotka lähes poikkeuksetta monin kohdin prakaavatkin. Päivät kuluvat hitaasti, mutta vuodet nopeasti! Selviät kyllä, onnea ja iloa 💜

  • Äiti sanoo:

    Olet masentunut? Uupunut ainakin. Pahasti. Tunnistat varmasti.
    Et kykene ymmärtämään miksi sinun maailmasi ei pyöri sinun ympärilläsi. Koet, että se pyörii muiden asioiden ympärillä. Et ole ollut valmis äitiyteen, vaimona olemiseen, et luopumaan sinulle tärkeistä asioista. Näet lapsesi taakkana, joka rajoittaa sinua.
    Tuossa tekstissä ei ollut mitään positiivista sanomista lapsestasi eikä miehestäsi eikä yhtään mistään.
    Nyt apua hakemaan, jos sitä et perheeltäsi saa, hae sitä perheesi ulkopuolelta. Ystävät, sosiaali ja perhepalvelut, kriisikeskus tai muu mikä vastaava tahansa, seurakunta..
    Ei ole lapsesi vika, että et jaksa. Hänellä on lapsuus, johon kuuluu tuo kaikki, kuin ksentelu, huutelu, leikkiminen, äidin kanssa oleminen, onnellisuus, rakkaus äitiin ja isään, niin kuin sinullakin on joskus ollut. Olet hänen maailmansa. Usko pois.
    Ymmärrät tämän vielä. Et ehkä huomenna etkä vuoden päästä mutta joku päivä.
    Keskity hyvään! Löydät vielä keskitien.

  • Mustikka sanoo:

    Kuulostat samalta kuin bonuslapseni äiti oli joku vuosi sitten. Äiti otti lopulta eron, kun ei jaksanut perhe-elämää. Nyt minä bonusäitinä paikkaan sitä, kun äiti ei jaksa eikä viitsi ja kaikki muu kuin lapsi on kivempaa. Se on raastavaa, koska en ikinä pysty paikkaamaan äidin kaipuuta. Lapsesi takia toivon, että hoidat asiasi kuntoon.

  • Paskamutsi sanoo:

    Hei, älä MISSÄÄN NIMESSÄ tee toista. Minä nimittäin tein sen virheen, että annoin miehelle periksi. Virhe. Iso virhe. Sen sijaan, että mulla ois yks paimennettava (esikoinen on aika hyvä tyyppi, nyt kun on kasvanut eikä huuda enää koko ajan ”EEEEEEEIIIIIIII!!”), mulla on niitä kaks, jotka ei todellakaan tee mitään muuta kuin tappele. Joskus leikkivät kiltisti, mutta ihan maksimi on 5min. Sitten tulee taas riitaa, ja taas lyödään/purraan/etc, vaikka on miljoona kertaa sekä meidän, että päiväkodin puolesta ohjeistettu/neuvottu/käsketty. Mää rakastan nuita tyyppejä, ihan oikeasti, ja sen heille kerronki joka päivä, mutta saatana että osaavat olla rasittavia!
    Aika usein tuntuu, ettei vaan jaksais. Vois vaan maata ja tuijottaa kattoa. Vetää ajan kuluksi pikku keskiketterät, ja kuunnella paskaa musiikkia. Vaan minkä teet 🙄
    Onneksi on huono äiti-ystävät, jotka osaa poimia ne oikeat asiat sieltä kaiken valituksen seasta. Jotka ymmärtää, että puran vaan paineita, enkä oikeasti ole sitä mieltä mitä suusta pääsee. Ja nykyisin jo osallistuva mies, muutaman vuoden potkimisen jälkeen.
    110% varmaa on se, että jos ero tulee niin lapset jää miehelle. Se ne halus, ja yh-elämä ei nappaa ei yhtään.

    • Tuulikki sanoo:

      Voisi olla minun kynästäni tämä ohje! Vihaan muksujen kanssa leikkimistä, talviulkoilua ja hiekkalaatikkoleikkejä (inhosin jo lapsena…) Älä ihmeessä hanki toista. Se ei mene siinä kuin yksi, vaikka kuinka väittävät. Meillä esikoinen rauhallinen ja itsenäinen, joskin kovin temperamenttinen, nukkunut yöt aina hyvin, jopa korvatulehtuksessa. Kuopus rauhaton, jopa villi yökukkuja, mutta ihana pusuttelija ja äidin poika. Nämä 2 yhdessä = jatkuvaa tappelua ja kuten Paskamutsi hyvin kuvasi, hermoja raastavaa menoa.
      Jos kokee, että yllämainituista on apukanavista on jotain apua, kannattaa se ottaa vastaan. Meillä olemme liian hyvätuloisia ja hyvinvoivia, että apua irtoaisi mistään muulta kuin itse lukemalla netistä, joten itsekseen kärvistellään. Onneksi mies sentään hoitaa meillä osansa. Velvoita omasikin tekemään osansa, lapset ovat 50% hänen kuitenkin.
      ps. muidenkin muksut osaa siellä päikyssä. Sitä ei kannata hävetä, ei myöskään komentamista.

  • Kyllä se helpottaa sanoo:

    Kuulostat uupuneelta. Lapsesta vaan ei saa sairaslomaa.

    En itsekään koskaan leikkinyt lasten kanssa. Miksi olis pitäny? Askartelin kyllä, leivoin ja opetin asioita. Meillä syötiin usein puolivalmista, katsottiin paljon telkkaria enkä myöskään ollut mikään hiekkalaatikkoäiti. Oli helpotus palata töihin.

    Lapset on jo aikuisia, eikä he ole piloille menneet. He muistavat mitä olen joskus jostain asiasta sanonut, eivät sitä mitä syötiin tai oltiinko puostossa.

    Älä ota stressiä! Älä häpeä lapsen käytöstä päiväkodissa. Kuulostaa ihan tutulta😁

  • Helpme sanoo:

    Mä niin ymmärrän sua. Meillä yksi kolmevuotias lapsi ja sun ajatukset kuulostaa tutuilta. En puhu niistä kenellekään koska tiedän ettei kukaan ymmärtäisi. Rakastan mun lasta mutta suurimman osan ajasta on se tunne etten jaksa olla äiti. Meillä ei ulkoilla päivittäin, koska musta se on maailman tylsintä puuhaa kököttää puistossa. Lapsi saa katsoa paljon telkkaria ja en jaksa leikkiä hänen kanssaan. Tunnen huonoa omaatuntoa usein, mutta en pysty väkisin pakottamaan itseäni perinteiseen äidin rooliin.

  • Ohhoh sanoo:

    Jotenkin tulee mieleen että a) jonkinsortin mielenterveys ongelmia tai b) miksi halusit lapsen?
    Ja kyllä, itselläni kolme lasta (kaikki alle 4v) ja elämäntilanteen takia (taloudelliset asiat, läheisten sairastuminen, omat lapsuuden traumat, huono tukiverkosto, vain yksi kaveri, perheneuvolassa neuvotellaan miehen laiskuudesta) meillä käytössä kaupungilta saadut lapseperheiden palvelusetelit. Mutta silti mielestäni melko kärkäs teksti omasta lapsesta, en halua verrata mutta .. suosittelen kyllä avun hakemista.

    • Äiti o vähän väsynyt sanoo:

      Hmmm, mielestäni kuulostaa uupuneelle kuin että olisi mielenterveydestä kiinni, välttämättä. Oliko teksti sinusta kärkkäästi kirjoitettu…? Mielestäni kommenttisi, miksi halusit lapsen… oli sopimaton. Kirjoittaja mainitsi, että rakastaa lastansa. Hyvä, että ihmiset uskaltavat puhua tabusta asiasta. Apua kannattaa hakea, se ei ole häpeä vaan kertoo kuinka vahva oikeasti on. Myöntää vajaavaisuutensa vanhempana. Se ei ole helppoa. Kukaan meistä ei ole täydellinen vanhemmuudessa.
      Hienoa, että sinä olet hakenut ja saanutkin apua. Voimia myös sinulle arjessa jaksamiseen.
      Nim. 2 uhmaikäisen rakastava äiti, joka ei myöskään aina jaksaisi

    • Vielä yksi väsynyt sanoo:

      No tämäpä oli rakentava kommentti… ei siis lainkaan. Ei vanhemmuuden raskautta voi mitenkään tietää etukäteen. Itse koko nuoruuteni olin lapsenvahtina yms eikä silti ollut aavistustakaan miten vaikka 5 vuoden valvominen murentaa ihmistä. Ikinä en ole kaivannut yksinäisiä hetkiä tai hiljaisuutta ennen kuin sain lapsia, nyt ne ovat suurinta nautintoa elämässä. Kun kukaan ei vaadi mitään, ei kysy, ei revi vaatteista mukaansa, ei tappele, ei itke, oksenna… Aloittajalle sanoisin saman kuin moni muukin – älä ainakaan anna kenenkään uskotella että kaksi lasta menee siinä kuin yksikin. Minä halusin oikeasti yhden jälkeen vielä toisen, en osannut odottaa miten paljon rankempaa tämä olisi. Kun on kaksi, jotka kaipaavat eri viihdykkeitä, haluavat aina jotain samaan aikaan, nukkuvat vuoroissa jolloin vanhemmat sitten valvoo… Hae apua mistä vain saat, ja mies kantamaan oma osuutensa. Jaksamista toivon ja että saisit enemmän niitä hetkiä mistä saat voimaa. Ja kaikille, jotka jauhaa tuota ”mikset miettinyt ennen kuin hankit lapsia” niin muistakaahan että joidenkin meistä on oltava ”huonoja”, että te saisitte tuntea itsenne paremmiksi.