”Lapsia on vain yksi (tietenkin pahimmassa iässä eli uhmaikäinen). Olen kotona päivät, teen siis kotoa töitä. Lapsi on hoidossa kolme päivää viikossa.

Asiaan.

En jaksaisi äitiyttä, vaimona olemista, pyykkäämistä, tiskiä enkä varsinkaan lapsen kanssa touhuamista. Olen yksin, ei ole ystäviä, perhe ei ymmärrä.

Menetän hermoni todella pienistä asioista, enkä osaa rauhoittua. Yksin kotona oleminen ja siivoaminen tai telkkarin tuijottaminen helpottaa, koska saan olla YKSIN.

”Äiti, äiti, äiti, ÄITI, ÄITI, ÄITIIII!” NO MITÄ?! Eikö 4-vuotias osaa jo itse hoitaa asiansa?? No ei osaa ei.. Kyllähän minä sen tiedän, ja lopulta rauhoitun ja hoidan asian. Väsyttää, otan lasin viiniä, jotta jaksan päivän loppuun.

Illalla alkaa tappelu, lyömistä, huutoa riehumista, iltavilli. Jes. Tätä mä just tarvitsinkin. Isä ei tee mitään. Jos tekee, niin lahjoo suklaalla hiljaiseksi. Hampaatkin on jo pesty, en jaksa välittää.

Aamu, mikä aamumörkö sängystä herää ennen lasta. KAHVIA. HETI. Se auttaa. Lapsi herää, telkkari päälle, piirrettyjä tunti, aamupala, hammaspesu ja lähtö. Joka aamu, paitsi kun ei ole hoitopäivää.

Ei h*lvetti, tänään ei ole hoitopäivää, mitä tehdään? Ajetaan autolla isomummille kylään 50 kilsaa, huvikseen jottei tarvitse leikkiä, en osaa, en jaksa.

Koko tämän neljän vuoden aikana en ole oppinut leikkimään lapseni kanssa. Ulos en lähde talvella vaikka kirveellä uhattaisiin. Inhoan kylmyyttä. Kesällä voi puistossa käydä, jos on aidattu, eikä siellä ole muita. Sisällä telkkari pauhaa ja ruokaa on tarjolla, muuta en osaa.


Kuva Aliyah Jamous, ylin kuva Shutterstock.

Päiväkotipäivinä kaikki tuntuu helpolta, kun lapsi ei ole kotona. Paitsi kun haen lapsen päiväkodista: ”Jään tänne”, ”En tule”. Heitetään kaikkien muidenkin vaatteet ympäriinsä ja juostaan päiväkotia ympäri. Hävettää. En voi huutaa, päiväkodin hoitaja katsoo kysyvästi miten reagoin. Takki päällä kuumuuksissani revin vaatteita lapsen päälle. ”Äkkiä pois” ajattelen, saan lapselle vaatteet ja pihalle, siellä juostaan vielä vähän ympyrää ja huudetaan, jotta varmasti äidillä menee hermo, päästään autoon ja käyn läpi miten typerää käytös oli, lasta ei kiinnosta.

Kotiin päästyämme pistän telkkarin päälle, anna mun olla, on ainoa ajatukseni. Mies saapuu kotiin, ruoka on valmiina ja lopun päivää kaikki makaa vain sohvalla.

Tälläistäkö elämän pitää olla ainakin seuraavat 14 vuotta?

Minä hoidan, teen, järjestän. Päiväkodit, siivoukset, psykologit, puheterapeutit, vanhempainillat, sukulaislasten synttärit (ei taas lisää lapsia!) ja tietty yritän tehdä töitäkin johonkin väliin.

Aivan, työt, viikonloppuihin painottuva ihana työ. Rakastan työtäni, mutta sitä on vaikea toteuttaa lapsen ja miehen ollessa kotona, koska ”äiti, äiti, äiti, äiti”. Miestähän ei paljoa kiinnosta, onhan hän ollut koko viikon töissä kun minä olen ”maannut kotona”. Voi kiitos, kiitos avusta.

Tässä talossa ei kukaan arvosta minua, mutta toisaalta en jaksa välittää siitä enää.”

Nimim. Ei niin arvostettu äiti

Tämä kirjoitus on lähetetty Avaudu tästä -lomakkeen kautta. Lähetä sinäkin tarinasi tai keskustelunavaus täältä. Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Älä jää yksin!

– Akuutissa hätätilanteessa hae apua oman kuntasi terveydenhuollon päivystyksestä.

– Jos tuntuu että et selviä arjesta, puhu jaksamisongelmistasi ja tuen puutteesta neuvolassa.

– Myös omista lapsistaan voi tehdä lastensuojeluilmoituksen. Se mahdollistaa teille tuen saamisen, tarkoituksena ei ole arvostella vanhemmuuttasi tai viedä huoltajuuttasi.

– Ensi- ja turvakotien liiton Apua vanhemmuuteen -artikkeleita.

– Miten lapsen kiukun kanssa selviytyy? Lataa Väestöliiton Kiukkukirja täältä.

– Mannerheimin lastensuojeluliiton tietoa vanhemman hyvinvoinnista.
Maria Akatemia tarjoaa apua naisille, jotka käyttävät tai pelkäävät käyttävänsä väkivaltaa.

Suomen Mielenterveysseuran Kriisipuhelin päivystää vuoden jokainen päivä ja yö numerossa 010 195 202 arkisin klo 09.00–07.00 sekä viikonloppuisin ja juhlapyhinä klo 15.00–07.00.

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 30 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

30 vastausta artikkeliin “Tätäkö elämä on seuraavat 14 vuotta? Miten ihmeessä jaksan?”

  • Minsuli sanoo:

    PS. Voimia aloittajalle ja kanssasisarille. Asiat järjestyy aina. Äidin yksinäisyys, uupuminen ja masentuminen ovat vakavia asioita, eivätkä todellakaan missään nimessä ole äidin tai muidenkaan vika. 🖤 Jos syyllistä pitää etsiä, itse suuntaisin katseen yhteiskuntaan ja sen rakenteisiin, tähän aikakauteen. Miksi äidit kokevat uupumusta ja yksinäisyyttä? Miksi meillä ei ole turvaa tuovia verkostoja ja yhteisöjä ympärillämme? Miksi avun pyytäminen ja saaminen on usein niin vaikeaa?

  • Minsuli sanoo:

    Mitä tekstin kirjoittajalle kuuluu nykyään? Olen myös kokenut vanhemmuuteen liittyvän uupumuksen ja masennuksen, jotka helpottivat kun vanhat toimintamallit ja tunnetaakat alkoivat murtua terapiassa. Laitoin myös miehen hommiin kotona ja opettelin pyytämään ja ”vaatimaan” apua myös muilta. Olin ollut koko elämäni se reipas, miellyttävä, itsenäinen lapsuuden perheeni lapsi, joka auttaa muita ja pärjää itse omin avuin. Aloin murtaa tuota vanhaa identiteettiä mm. pyytämällä apua. Aloin ottaa itsekkäästi omaa aikaa.
    Ensin piti opetella uudestaan itseni kanssa oleminen ja mitä voi tehdä yksin. Voi luoja kun se oma voima alkaa löytyä niin ah. 🖤 Soraääniä kuului aluksi ympäriltä, kun en enää ollutkaan entisenlainen suorittaja ja myöntyväinen.

    Välillä huomaan vanhojen toimintamallien nostelevan päätään arjessa. Tällöin toimin tietoisesti toisin ja otan etäisyyttä ja erillisyyttä muista ja keskityn vain itseeni ja omaan sisäisyyteeni. Ts. häivyn talosta kun alkaa tarpeeksi vituttelemaan ja jätän miehen lasten kanssa. Lapset voi hyvin, minä voin hyvin ja parisuhdekin voi noh paremmin. Työssäkäynti tukee hyvinvointia ainakin omalla kohdallani. Aijon täräyttää alan vaihdon tässä lähiaikoina kun vanha työ ei enää napostele. Äideillä pitää ja saa olla omia unelmia ja tavoitteita. Kun alkaa pienin askelin luoda omaa elämää niin kaikki perheessä voi paremmin.

  • Nimetön sanoo:

    Ihan kuin minun kirjoittama, paitsi minä inhoan vielä työtänikin.

  • Liemissä keitetty äiti sanoo:

    Ymmärrän hyvin, miltä tuntuu, samanlaisia fiiliksiä itselläni ollut aikanaan. Pari asiaa tuli ihan kärkeen mieleen. Pistä lapsi kokopäiväisesti päiväkotiin. Ja mene itse ihan oikeasti töihin. Siis ei etätyösekoilua kotitöiden seassa, vaan ihan oikeasti työpaikalle, jossa on muota aikuisia. Jos siis työn puolesta onnistuu. Eli raivaa itsellesi ja töillesi tila, jossa pystyt ne työt oikeasti keskittyneenä hoitamaan. Jos ei lähityö onnistu, yritä järjestää joku työtila, johon voit oikeasti poistua kotoa ja riittävän pitkäksi aikaa. Miehelle tekisi hyvää joutua tilanteeseen, jossa sä et ehtiskään hakea muksua aina tarhasta ja aina se sapuska ei ois siellä kotona valmiina. Että hänen täytyis ihan itse. Täällä on ollut hyviä vinkkejä parisuhteen osalta ja komppaan niitä. Mies puhutteluun ja faktat pöytään. Sä et jaksa. Näin ei homma tuu jatkumaan ja muutos on ainoa mahdollisuus. Ja todella. Ota itse ihan fyysinen irtiotto siitä kotona ja lapsen kanssa pyörimisestä. Päivähoito-oikeushan on taas kaikilla. Voit itse päättää miten paljon aikaa tarvitset töihisi ja milloin. Ja viikonloppuna. Meet sinne töihisi ja ukko saa hoitaa shown sillä aikaa.

  • Heleena sanoo:

    Täytyy hakea ulkopuolista apua mielestäni. Et ole kunnossa. Ei ole häpeä hakea apua.