Masentava arki. Aamulla aikainen herätys, lasten kanssa tappelu lähdöstä. Jälleen muutaman minuutin myöhässä, joten joudun viemään isomman perille omaan hoitoonsa. Jos oltaisiin oltu ajoissa, olisi isomman hoitopaikan hoitaja ottanut lapsen mukaansa.

Myöhässä oltiin joka-aamuisen väsymysitkun vuoksi. Se on se hetki kun lapsi unohtaa miten pukea sukka, mistä löytyy puku, miten jalka menee kenkään. Sillä samalla hetkellä lapsesta tulee myös eittämättä yksi ärsyttävimpiä ihmisiä, kun itse väsyneenä ja kiireessä tajuat että taas kerran ollaan myöhässä, vaikka kuinka herättiin aiemmin.

Lasten jäätyä hoitoon lähden kiireellä töihin. Siellä kukaan ei tiedä mun tarinaa.

Olen tietoisesti jättänyt sen kertomatta. Vasta hiljattain heille selvisi, että mulla on lapsia, mutta sitä he eivät tiedä että olen lasten kanssa yksin. Leskiäiti.

Työpaikalla hoidan työni, en halua päästää ketään lähelleni, haluan pitää etäisyyttä kollegoihin. En halua, että he tietävät tarinaani. Pelkään että muuttavat suhtaumistaan minuun – en kaipaa sitä katsetta, tunnetta, kun ei tiedä mitä mulle sanoa.


Kuva Giulia Bertelli, ylin kuva Aliyah Jamous.

Ei tämä niin paha rasti ole, olen tottunu pyörittämään arkeani yksin. Mutta tähän pisteeseen pääseminen ottaa aikansa. Enkä halua avata elämääni muille. Menettämisen pelko – se jäi tiukkaan kun jäin leskeksi. Suojelen itseäni ja lapsia siltä.

Päivällä lapset päiväkodista, ruokaa, lasten harrastukset, saunat, iltapalat ja nukkumaan. Sama rumba aamulla uudelleen. Välillä väsyttää ajatus että tätä se on vielä monta vuotta… Työnnän sen ajatuksen mielestä ja elän hetkessä – sen tämä leskeytyminen sen sijaan opetti. Osaa nauttia pienistä arjen asioista.

Tämä on monen arkea ruuhkavuosina. Jossainpäin Suomea joku leskeytyy hetken päästä. Astuu tähän samaan pyörään.

Tähän pyörään en kenenkään toivo joutuvan, mutta täällä otetaan lämpimästi avosylin mukaan vertaisten toimesta jokainen, joka tänne joutuu. Vertaiset on kultaakin kalliimpia, niitä tiedonmurusia, arjen vinkkejä ja kaikkea elämään liittyvää keskustelua ilman pelkoa siitä, ettei toinen kestä kuulla. Sitä on vertaisuus. Kannatellaan sitä joka kannatusta tarvii. Ollaan itse tuettavana yhteisössä, jossa ei tarvitse selittää mitään. Siellä ymmärretään.

Nimim. Leskiäiti

Mitä ajatuksia tämä herättää? Kerro kommenteissa kohdassa KOMMENTOI tai lähetä oma avauksesi ihan mistä hyvänsä aiheesta Avaudu tästä -lomakkeella! Valitsemme julkaistavat kirjoitukset.

Huomaathan, että Avaudu tästä -lomakkeella et voi kommentoida tähän artikkeliin. Tämän artikkeliin jätät kommenttisi kohdassa Kommentoi artikkelia.

— Huono Äiti -toimitus

Kirjoittaja kuuluu Huono Äiti -yhteisöön. Enää Huono Äiti ei ole vain yksi nainen, joka kirjoittaa hassuja juttuja blogiinsa (yleensä yöpuvussa epätyypillisiin aikoihin) vaan meitä on monta. Kiitos, kun luet Huonoa Äitiä, tervetuloa myös kirjoittamaan!

Artikkelissa on 7 kommenttia, jätä oma kommenttisi.

Kommentoi artikkelia

7 vastausta artikkeliin “En uskalla kertoa tarinaani enää muille kuin saman kokeneille…”

  • Oikeesti sanoo:

    Tämä oli nyt kyllä marttyyrin kirjoitus. Jos et työyhteisössä yhtään avaudu, menetät paljon. Mietippä vielä kerran. Anna ihmisten tukea ja auttaa, kun sinähän loppupeleissä päätät, otatko tarjotun avun vastaan.

    • Kahden lapsen leskiäiti sanoo:

      Tämä ottaa kaikista eniten päähän, kun leskeydestä mitään tietämätön ihminen heittää ilmoille sanan ”marttyyri”. Se on niin hiton helppo huudella ja tuomita ja kertoa et toisin tekemällä olisi helpompaa eikä tarvisi olla ”marttyyri”. Leskenä sun on yhtäkkiä opittava pärjäämään yksin ja avun pyytäminen, pelkkä sen myöntäminen et on avun tarpeessa, voi olla todella vaikeaa eikä sillä oo mitään tekemistä marttyyriyden kanssa 🤦‍♀️

  • SKI sanoo:

    Hei Leskiäiti
    Voimia sinulle.
    Suosittelen aamuihin, että laitat jotakin hyvää musiikkia, josta lapset pitävät. Musiikki rentouttaa. Sukka ja kenkä menee oikein hienosti jalkaan, kun musiikkiin keskittyy. Itse huomasin olevani aamuisin kireä kuin viulunkieli, koska pelkäsin ja ahdistuin tuollaisista aamuista jo herätessäni. Itse rentouduin myös kuunnellessani musiikkia ja siksi en enää peilannut fiilistäni lapsiin.
    Rentoudu, sure rauhassa, myös lapset surevat. Eläkää hetkessä ja nauttikaa siitä, suru muuttaa muotoaan pikkuhiljaa. Ole ylpeä lapsistasi, et saa heidän lapsuutta takaisin anna heille hyviä muistoja.
    Voimia!!!

  • Marja sanoo:

    Ymmärrän sinua vaikka minä en leski olekaan. Minun mieheni oli alkoholisti, ja kun hänet sitten lopulta pyysin lähtemään oli kolmen alle 10 vuotiaan lapsen kanssa yksin. Se oli kamalaa aikaa ,jota piti vain jaksaa, koska vaihtoehtoja ei ollut. Häpeä oli liian suuri ,ettei asiasta voinut kenellekään kertoa. Omaa perhettä tai sukulaisia ei ollut lähellä, tilanne oli kamala raskasta.
    Selvisin siitä kuitenkin, nyt lapset ovat vaikeuksista huolimatta kasvaneet aikuisiksi. Minä olen edelleen yksin , koska aikaa, voimia tai kiinnostusta ei ole vieläkään sosiaaliseen elämään.
    Elämä oli niin hektistä ,oli kuin eläisin veitsenterällä, kaikki aistit ja elimistö jatkuvassa valmiustilassa ja stressistä.
    Nyt haluan vain levätä ja palautus, toivon sinulle voimia ja rohkeutta uskoa että uusi päivä kaiken muuttaa voi.

  • Kahden lapsen leskiäiti sanoo:

    Tutulta kuulostaa ja itsekin todennut, että vain toinen leskiäiti voi tätä elämää ymmärtää ja vertaistuki on sanoinkuvaamattoman tärkeää. Muiden silmissä pieneltä tuntuvat asiat saattavat olla leskiperheessä todella isoja. Voimia sinulle. Lapset kasvavat ja joskus tulee se päivä, että helpottaa. Suru on läsnä aina, mutta jotain päivänä on hieman helpompi hengittää. Siihen asti päivä kerrallaan..

  • Minni sanoo:

    Voimia sinulle ❤️

    • Marja sanoo:

      Ymmärrän sinua vaikka minä en leski olekaan. Minun mieheni oli alkoholisti, ja kun hänet sitten lopulta pyysin lähtemään jäin yksin kolmen alle 10 vuotiaan lapsen kanssa. Se oli kamalaa aikaa, jota piti vain jaksaa, koska vaihtoehtoja ei ollut. Häpeä oli liian suuri ,ettei asiasta voinut kenellekään kertoa. Omaa perhettä tai sukulaisia ei ollut lähellä, tilanne oli kamala raskasta. Selvisin siitä kuitenkin, nyt lapset ovat vaikeuksista huolimatta kasvaneet aikuisiksi. Minä olen edelleen yksin , koska aikaa, voimia tai kiinnostusta ei ole vieläkään sosiaaliseen elämään. Elämä oli niin hektistä ,oli kuin eläisin veitsenterällä, kaikki aistit ja elimistö jatkuvassa valmiustilassa ja stressistä. Nyt haluan vain levätä ja palautua, toivon sinulle voimaa ja rohkeutta uskoa että uusi päivä kaiken muuttaa voi.